Onko syytä olla huolissaan amerikkalaisen demokratian tilasta ja toimivuudesta? Viime viikolla jännitettiin saataisiinko presidentin ja kongressin kesken aikaan sopu, joka estäisi Yhdysvaltain julkista taloutta syöksymästä ”fiskaaliseen rotkoon”. Tarjolla oli vakavasti mahdollisuus, että sovun puute olisi voinut syöstä ei vain Yhdysvaltain vaan koko maailmantalouden syvään lamaan. Kriisi vältettiin nipin napin, mutta vain pariksi kuukaudeksi – velkakaton tarkistamisen välttämättömyys on edessä, eikä ole mitään varmuutta siitä, että kongressin edustajainhuoneen enemmistöä hallitsevat republikaanit olisivat tähän valmiita järkevin ehdoin.
Yhdysvaltain politiikan on todettu jo pitkään polarisoituneen ääripäiden vastakkainasetteluksi. Oikeammin on kuitenkin kyse republikaanien oikeistosiirtymästä, sillä demokraatit eivät ole suinkaan symmetrisesti siirtyneet vasemmalle, paremminkin päinvastoin. Tällä republikaanien oikeistosiirtymällä, jonka yhtenä liikuttajana on uusliberalistinen minimivaltiota ja verojen alentamista ajava teekutsu-liike, ei ole kansalaisten enemmistön tukea. Päästäkseen presidenttiehdokkaaksi puolueen esivaalisirkuksen kautta on republikaaniehdokkaiden kuitenkin ensin myötäiltävä teekutsuliikettä ja kansallisen kivääriyhdistyksen NRA:n kaltaisia yhden ääriasian liikkeitä, mutta irtaannuttava niiden ohjauksesta saavuttaaksen enemmistön itse presidentinvaaleissa. Mitt Romneyltä tämä irtaantuminen ei onnistunut, eikä hän sitä edes oikeasti yrittänyt.
Kongressin edustajainhuoneeseen republikaanit saivat edelleen enemmistön, vaikka republikaaniehdokkaat yhdessä kokosivat vähemmän ääniä kuin demokraattiehdokkaat. Vaalipiirijakoa on kuitenkin vaali vaalilta manipuloitu osavaltiotasolla yhä enemmin sellaiseksi, että se suosii republikaaneja valtapuoleena. On syntynyt tilanne, jossa republikaaniehdokkaiden tärkein vaalikamppailu käydään esivaaleissa, joissa suhteetonta vaikutusvaltaa – sekä rahaa, jonka käytölle ei kattoa näy kun korkeimman oikeuden republikaanenemmistö poisti yritysrahoitukselle asetetun aiemman katon – käyttävät teekutsuliikkeen kaltaiset ääriliikkeet, joita ehdokkaiden on pelättävä enemmän kuin demokraattisia vastaehdokkaitaan. Tätä vaalipiirimanipulointia kutsutaan gerrymanderoinniksi erään muinoisen Massachusettsin kuvernööri Gerryn mukaan, joka onnistui piirtämään vaalipiirirajat sellaisiksi, että yksi muistutti kartalla salamanteria.
Lopputuloksena on sellainen vastakkainasettelu presidentin ja kongressin välillä, jota koko muu maailma joutuu henkeään pidätellen seuraamaan. Vuodenvaihteessa sopu syntyi senaatin osapuolten johdolla, mutta se johti edustajanhuoneen republikaaniryhmän hajoamiseen ja maltillisten edustajien aseman heikkenemiseen. Amerikkalaisten enemmistö ja muun maailman vielä ylivertaisempi enemmistö luottaa presidentti Obaman pyrkimyksiin ja hyvään tahtoon, mutta tietää, että hänen toimintamahdollisuutensa ovat nykyoloissa hyvin rajoitetut. Vastaus alussa esittämääni kysymykseen on, että tästä on kaikkien syytä olla vähintään yhtä huolissaan kuin amerikkalaiset itse kasvavassa määrin ovat.
9.1. 2013
