Hallituksen iltakoulussa puhuttiin keskiviikkona mm. talousnäkymistä ja valmistautumisesta kevään kehysriiheen. Jotkut lehdet ovat jo pitkään lietsoneet liki paniikkimielialaa ja kertoneet, miten Suomi on viimeistään keväällä uusien mittavien leikkausten edessä tai muutoin paha perii koko maan. Hallituksessakin ilmapiiri oli vakava, mutta panikoitumista ei ollut havaittavissa. Jo hallitusneuvotteluissa sovittiin siitä, miten ylivelkaantumisen estämisen edellyttämä mahdollinen lisäsopeutustarve toteutetaan niin, että toimet jakaantuisivat tasan menoleikkausten ja veronkorotusten kesken. Tässä suhteessa ei kukaan ole esittänyt muutosta linjaukseen. Tärkeämpi asia on kuitenkin arvioida oikein millainen sopeuttamisen tarve todellisuudessa on ja minkälaisia toimia ja millä aikaperspektiivillä se edellyttää. Tässä suhteessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan eilen julkaistu puheenvuoro edustaa harvinaista järkeä. Sen peruslähtökohta on, että Euroopan maista vakavaraisimpiin kuuluvaa Suomea ei uhkaa sellainen velkakriisi, että alijäämää pitäisi lähteä kuromaan umpeen sellaisilla edessä olevaa odotettua laskusuhdannetta vauhdittavilla toimilla, jotka vain heikentävät kasvua, kasvattavat työttömyyttä ja merkitsevät siten pitemmän aikavälin kestävyysvajeen kasvattamista. Suomen kaltaisen maan ei tule turvautua finanssipolitiikan kiristystoimiin väärässä suhdannetilanteessa. Lisäsopeutuksen aika tulee sekin kehyskauden loppupuolella, mutta tärkeintä on nyt sitoutua sellaisiin rakenneuudistuksiin, jotka tehokkaasti puuttuvat kansantalouden pidemmän aikavälin kestävyysvajeeseen. Mitä kestävyysvajeella täsmällisesti tarkoitetaan ja miten se lasketaan on erimielisyyden kohde. Kuitenkaan sitä, että väestörakenteen muutos ja ikääntyminen muuttavat työelämässä ja sen ulkopuolella olevan väestön suhdetta niin, että työsskäyvät saavat elättää paljon suuremman epäaktiivin väestön tulevaisuudessa, ei kukaan voi kiistää. Siitä myös seuraa vääjäämätön tarve työurien pidentämiseen. Suurin erimielisys koskee sitä, edellyttääkö tämä muun ohella myös eläkeiän nostamista. Siitä, mitä muuta rakenneuudistukset tarkoittavat, ei ole kuntauudistusta lukuunottamatta kovin yhteistä käsitystä ja senkin osalta toteutus on vielä hyvin avoin. Näiden rakenneuudistusten joukkoon on myös lisättävä terveydenhoidon rahoitusuudistus, joka takaisi julkiselle terveydenhoidolle riittävät resurssit ja lopettaisi ihmisten eriarvoisuutta räikeästi kasvattavan yksityisen terveyssektorin julkisilla varoilla tapahtuvan lihottamisen.
Toivottavasti hallituksessa löytyy oikea yhteisymmärrys kestävän taloudenpidon linjauksista. Yksi edellytys tälle on, että pidetään kiinni hallituksen keskeisestä tavoitteesta, eriarvoisuuden vähentämisestä. Suomalaiset ovat valmiita hyväksymään myös omaan toimeentuloonsa kohdistuvia kiristyksiä, jos ne ovat talouden tasapainon ja kestävyyden säilyttämiselle välttämättömiä ja jos ne kohdistuvat oikeudenmukaisella tavalla niin, että varakkain ja parhaiten toimeentuleva väestönosa kantaa niistä kantokykynsä mukaisen osuuden. Räikeä esimerkki ihmisten oikeudentunnon loukkaamisesta on se, että eläkevakuutusyhtöiden johtajat lähtevät 60 täytettyään täydelle eläkkeelle.
Kestävien ja hyväksyttävien ratkaisujen löytäminen ja niistä sopiminen saattaa myös edellyttää jokaiselta hallitusosapuolelta joidenkin niiden pyhiksi määrittelemien reunaehtojen tarkistamista.
23.12. 2011
