Yksi finanssimarkkinoiden ja uhkapelin hyvä sääntö on, että hyvää rahaa ei kannata heittää huonon perään, eli tappiot on osattava kuitata ajoissa. Nyt Kreikan kanssa ollaan samassa tilanteessa. Ne jotka korkeiden korkojen houkuttelemina ovat sijoittaneet rahansa Kreikkaan ovat tehneet sen siinä uskossa, että muut euromaat kuitenkin – EU:n sääntöjen ja vakuuttelujen vastaisesti – pelastavat heidät pulasta. Vaikka EU:n ja IMF:n 110 miljardin lainatukipaketti ei tähän riittäisikään, auttaa velkasaneerauksen ja velkojen leikkauksen vähäinenkin lykkääminen heitä vähentämään tappioitaan, joita jakamaan muut euromaat nyt ovat heittäytymässä.
Tukipaketin hyväksyminen voisi olla jollain tavoin perusteltua, jos euromaiden saatavat olisivat ensisijaisesti turvattuja, mutta näin ei ole. Selvää on, että paketin hylkääminen merkitsisi välitöntä velkasaneerausta ja Kreikan lähtöä rahaliitosta, jonne sitä ei koskaan olisi pitänyt hyväksyä. Välittömin ja suurin kysymysmerkki on, miten sen jälkeen kävisi Portugalin, Espanjan ja muiden heikkojen euromaiden. Jos se johtaisi näidenkin lähtöön euroalueesta niin olkoon niin.
Kriisi ei kuitenkaan tähän pysähtyisi, vaan seuraavaksi on kysyttävä miten käy niiden pankkien ja luotottajien, jotka joutuvat kirjaamaan isoja tappioita Kreikan luotoista. Monissa maissa se merkitsisi valtiolle pakkoa tukea näitä, jotta koko rahoitusjärjestelmä ei romahtaisi, mutta siitä on jo kokemusta ja varasuunnitelmia. Hyvää ei tästäkään seuraisi, mutta nyt on kyse vähiten huonon vaihtoehdon hakemisesta. Riskejä sisältyy kaikkiin vaihtoehtoihin, mutta välittömän velkasaneerauksen etuna on se, että kustannukset jakaantuisivat oikeudenmukaisemmin niiden kannettaviksi, jotka ovat suurimmassa vastuussa.
3.5. 2010
