Olin keväällä 2007 mukana yhtenä EU-troikan jäsenenä EU–Kiina -kokouksessa Wienissä. Jossain vaiheessa vieressäni istuva Javier Solana nykäisi hihasta ja kiinnitti huomioni siihen, ettei kukaan isossa kiinalaisdelegaatiossa näyttänyt tekevän muistiinpanoja. Paremmin ei olisi voinut alleviivata sitä, miten kevyenä kumppanina Kiina EU:ta piti. Vielä julkisemman viestin EU kokee saaneensa, kun Washingtonista tuli tieto, ettei presidentti Obama ehtisi osallistua ensi toukokuun EU–USA huippukokoukseen Espanjassa. Ymmärrän amerikkalaisten ratkaisun hyvin, eikä EU voi tästä syyttää kuin itseään. Jos se ei halua eikä kykene nykyistä paljon paremmin puhumaan yhdellä äänellä ja vastaamaan asioista muiden toimijoiden edessä, niin miksi kukaan vaivautuisi ottamaan sitä vakavasti? Tässä tapauksessa viesti menee erityisesti Espanjalle, jonka tarve ylläpitää ensimmäisen uuden Lissabonin-sopimusaikakauden puheenjohtajamaana aiemman kiertävän puheenjohtajuuden näkyvyyttä tarjoaisi lapsellisuudessaan huvia, ellei se myös merkitsisi koko unionia heikentävää näkyvää yritystä vetää mattoa alta uusien, koko EU:ta edustavien johtajien ja instituutioiden uskottavuuden alta. Suomi kuului niihin EU-maihin, jotka – toisin kuin mm. Espanja – eivät pitäneet Eurooppa-neuvoston pysyvää puheenjohtajuutta hyvänä ajatuksena. Kun siihen kuitenkin on päädytty pitää toimia myös sen kautta EU:n yhteisen toimintakyvyn ja uskottavuuden vahvistamiseksi. Toinen asia on, ettei EU:n painoarvoa pidä muutoinkaan mitata sillä, kuinka monta usein väkinäistä ja enemmän PR-tarpeita kuin asioiden hoitoa edesauttavaa huipputapaamista se vuosittain saa aikaiseksi. On sinänsä hyvä, että valtion ja hallitusten päämiehillä on riittävästi tilaisuuksia tavata ja oppia tuntemaan toisensa, mutta rituaaleista ei pidä tehdä sellaisia, että niistä kiinnipitämisestä voi olla jopa haittaa jatkuvalle ja joustavalle asioiden hoidolle ja yhteistyölle. 9.2. 2010
9.2.2010
