Viime eduskuntavaalien jälkeen huomautin, että vasemmiston kannatus Suomessa jäi alemmaksi kuin koskaan yksikamarisen eduskunnan aikana. Politiikassa ikävä totuus on, että äänten menetys voi päättyä varmuudella vasta sitten, kun niitä ei ole enää lainkaan jäljellä. Nyt näissä EU-vaaleissa 13 suomalaismepin joukkoon valittiin yksi SDP:n jäsen ja toinen sitoutumaton SDP:n listoilta. Vasemmiston kokonaiskannatus putosi jo alle neljännekseen, SKP:n ja STP:n äänetkin mukaanlukien, eikä tätä voi enää pitää edes isona yllätyksenä. Yllätys on enemmän se, miten huonosti vasemmisto pärjäsi muualla Euroopassa, pääosin erilaisista maakohtaisista syistä.
Se mitä kirjoitin kunnallisvaalien jälkeen pätee edelleen. Finanssikriisi on puhaltanut pois enimmän höttökuorrutuksen demaripuheista, mutta tukeva perusta on vielä hakusessa. Se ei löydy vain terävästä oppositioesiintymisestä, joka pahimmillaan voi näyttäytyä vieraannuttavana räksytyksenä, vaan oikealla ja uskottavalla näkemyksellä siitä, millaista hyvinvointivaltiota haluamme ja miten siihen päästään.
Kokoomuksen fantastinen mainostoimistomeininki on jo hiipumassa eivätkä vihreät ikuisesti saa anteeksi politiikkaa, jota heidän äänestäjänsä vieroksuvat. Muutenkaan demareilla ei ole ketään, jota tarvitsisi tai voisi peesata, vaan puolueen on haettava rohkea etunoja tulevaisuuteen. Riskejäkään ei äänten menetyksen pelossa pidä välttää, sillä varman päälle pelaaminen vie ne varmimmin.
8.6. 2009
