Perheimperiumista ymmärtävästi
Wallenbergien talousdynastian kantaisä on A.O. Wallenberg, joka vuonna 1856 perusti Stockholms Enskilda Bankenin. Ihan tyhjästä hänkään ei Linköpingin piispan poikana aloittanut. Kaksi hänen kaikkiaan 21 lapsestaan nousi imperiumin merkittävimmiksi rakentajiksi, Knut ja Marcus. Knut keskittyi enemmän pankkimaailmaan ja sementoi Wallenbergien omistuksen SEBssa ja hän ehti toimimaan myös valtiopäivämiehenä ja Ruotsin ulkoministerinä 1914–17.
Marcus ulotti perheen toiminnot teollisuuden monille aloille. Enimmillään on Wallenberg-suvun Ruotsissa arvioitu sodanjälkeisinä vuosikymmeninä käytännössä kontrolloineen neljättä osaa Ruotsin finanssivallasta ja teollisesta tuotannosta keskuksenaan Stockholms Enskilda Banken sekä perheen omistama holdingyhtiö Investor ja vaikutuksensa alaisina sellaiset teollisuusyritykset kuin nykyiset ABB, ASEA, Astra, Atlas Copco, LM Ericsson. Electrolux, Saab ja StoraEnso.
Knut kuoli 1938 ja Marcus viisi vuotta myöhemmin. Perheen intressejä valvoivat ja imperiumia johtivat sen jälkeen Marcuksen pojat Jacob ja Marcus nuorempi (lempinimeltään Dodde). Molemmat kuolivat 80-luvun alussa, mihin Gunnar Wetterberg myös varsinaisen kertomuksensa ja analyysinsä päättää. Tuolloin nuoremman Marcuksen poika Peter nousi suvun tärkeimmäksi edusmieheksi. Hänen rinnallaan olisi toisena seuraavan polven Wallenberginä ollut keskeisesti vanhempi veli ja isäänsä SEB:n johdossa seurannut Marc, joka kuitenkin oli pankinjohtajana kokemiensa paineiden ja veljeksien Jacob ja Marcus erimielisyyksien murtamana tehnyt itsemurhan jo vuonna 1971. Vaikka perheen sisäisiä erimielisyyksiä ei koskaan haluttu tuoda julkisuuteen, niin niitä kuitenkin oli. Jacobin ja Marcuksen erimielisyys huipentui vuonna 1972 toteutettuun Stockholms Enskilda Benkenin fuusioon Skandinaviska Bankenin kanssa, jonka Marcus ajoi läpi veljensä vastustuksesta huolimatta.
Gunnar Wetterbergin kirja kertaa perheen ja sen ”piiriin” lukeutuvien yritysten tärkeimmät vaiheet, mutta mikään perhe- tai yrityshistoria se ei ole ja perustuu muutoinkin pääasiassa jo julkaistuun kirjallisuuteen. Tällaisena se kuiitenkin toimii hyvin eräänlaisena Wallenbergien toimia ja asemaa eri näkökulmista käsitelevä esseekokoelma.
Keskeisenä näkökulmana on Wallenbergien merkitys Ruotsin talouden ja yhteiskunnan kehitykselle, jonka suhteen Wetterbergin näkemys on hyvinkin kiittävä ja ymmärtävä. Ruotsissa Wallenbergit toteuttivat eräänlaista historiallista kompromissia suvun edustaman pääoman ja sosialidemokratian välillä. Kansankodin harmoniaa ei tule liioitella, mutta tyytyväisyys oli molemmanpuolista niin kauan kuin sen koettiin toimineen koko Ruotsin kansankokonaisuuden hyväksi. Näin voi todeta, sillä Wallenbergit eivät edustaneet mitään isänmaatonta pääomaa, vaan heidän sidonnaisuutensa Ruotsiin sen korkeine veroineen kaikkineen oli aitoa ja pitkäjänteistä.
Vaikka kirja ei siis varsinaisesti uutta tutkimusta edusta, on siinä silti tällaiselle Wallenbergien toimia etäisemmin seuranneelle suomalaislukijalle myös mielenkiintoisia uusista käyviä tietoja. Tällaisia ovat esim. tiedot Jacobin ja Marcus nuoremman toimista toisen maailmansodan aikana. Wallenbergeja syytettiin sodan jälkeen saksalaisen Bosch-yhtiön bulvaanina toimimisesta Yhdysvalloissa ja siihen liittyvien tietojen pimittämisestä, ja he olivat hetken aikaa vaarassa joutua amerikkalaisten mustalle listalle. Toisaalta heillä ei ollut jo ennen Hitlerin valtaannousua mitään harhakuvitelmia natsien politiikasta ja juutalaisten vainosta, ja heillä oli myös kontakteja Hitlerin salamurhaa yrittäneisiin saksan vastarintaliikkeen edustajiin, jotka myös attentaatin epäonnistuttua kertoivat kidutettuina Gestapolle Wallenberg-yhteyksistään.
Ruotsissa Wetterbergin kirja on saanut osin ristiriitaisen vastaanoton. Aloite kirjaan ja sen rahoitus tulivat Wallenbergien hallitsemalta säätiöltä, ja vaikka Wetterberg halusi ja sai haluamansa vapaat kädet ei työtä olisi häneltä tilattu ilman luottamusta siihen, että sen perussävytys on kohteelleen ystävällinen. Joku toinen olisi samaa aineistoa käyttäen epäilyksettä voinut kirjoittaa hyvin erilaisen kirjan. Ei ole kuitenkaan osoitettu, että Wetterberg olisi jättänyt olennaisia asioita kertomatta tai vääristellyt faktoja ja, kuten hyvästä historiankirjoituksesta aina, lukija voi myös arvioida asioita toisin ja päätyä toisenlaisiinkin johtopäätöksiin.
Tammikuu 2014
