Ensimmäisen tasavallan toinen presidentti
Suomen presidenteistä varmaan tuntemattomin on Lauri Kristian Relander, joka valittiin ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin seuraajaksi tämän kieltäydyttyä jatkokaudesta vuonna 1925. 41-vuotiaana presidentiksi noussutta Relanderia voi pitää eräänlaisena sattumapresidenttinä, joka nousi ehdokkaaksi vasta puolueensa maalaisliiton valitsijamiesten kokoontuessa ja voitti sitten kolmannella kierroksella porvariäänin edistyksen ja sosialidemokraattien tukeman Risto Rytin. Kokoomukselle hän sopi oikeistomaalaisliittolaisena ja rkp:lle aitosuomalaisuutta vieroksuneena kielisovinnon edustajana. Ruotsalaisten valitsijamiesten on jälkeenpäin kerrottu perustelleen menettelyään totemuksella, int’ röstade vi på Lauri Kristian utan på fru Relander – Signe Relander oli suomenruotsalainen ja perhe oli käytännössä kaksikielinen.
Maataloustieteen tohtoriksi väitellyt Relander, jonka yliopistouran jatkon dosenttina professori A.K. Cajander torppasi, oli kokenut poliittikko ja istunut eduskunnassa jo ennen itsenäisyyttä ja toiminut eduskunnan puhemiehenä ennen nimitystään Viipurin läänin maaherraksi vuonna 1920. Presidenttinä Relander on jäänyt kansan mieliin ”Reissu-Lassina”, joka kuusivuotisena presidenttikautenaan teki peräti viisi valtiovierailua naapurimaihin, kun edeltäjä Ståhlberg oli kieltäytynyt kaikista virkamatkoista. Presidentin matkustamista ei edes silloisen mittapuun mukaan voi pitää ylimitoitettuina ja matkat olivat nuoren tasavallan ulkoiselle kuvalle merkittäviä, vaikka niiden ulkopoliittinen anti oli vähäinen.
Relander oli luonteeltaan vilkas ja puhelias karjalainen, jota senkin vuoksi saatettiin pitää kevyen sarjan poliitikkona. Kielisovinnon ohella hän tuli, vahvasti valkoisesta suojelukuntataustastaan huolimatta, hyvin toimeen myös sosialidemokraattien ja ennen muuta Väinö Tannerin kanssa, jonka hän nimitti Suomen ensimmäiseksi vasemmistoa edustaneeksi pääministeriksi vuonna 1926. Sinänsä arvokas askel sisällissodan repimän kansan eheyttämiseksi jäi kuitenkin lyhyeksi ja mitätöityi, kun lapuanliike 20-luvun lopulla nousi vaatimaan kommunismin poiskitkemistä ja sen saavutettuaan halusi jatkaa juurimalla myös sosialidemokratian maasta.
Relanderin suhde lapuanliikkeeseen oli pitkään hyvin myönteinen ja se jatkui suopeana senkin jälkeen, kun valtaosa liikkeeseen alun perin myönteisesti suhtautuneista porvareista kääntyi sitä vastaan liikkeen laittomuuksien vuoksi. Relander ei toki kyydityksiä tai kirjapainonsärkemisiä sellaisenaan hyväksynyt, mutta jatkoi niiden ymmärtämistä yli oman puolueensa maalaisliiton valtavirran sietorajan. Laittomuuksiin turvautui presidenttikin, kun pakotti Kyösti Kallion hallituksen antamaan perustuslain vastaisen lainmuutoksen, jolla maaherrat saivat hallinnollisilla päätöksillä lakkauttaa kommunistien lehtiä. Yksittäisenä symbolitekona Vihtori Kosolan kättely lapuanliikkeen talonpoikaismarssin päätteeksi muodostui kompastuskiveksi hänen jatkohaaveilleen.
Juuri horjuva ja ymmärtävä suhde lapualaisiin johti siihen, että uudelleenvalintaansa toivoneen Relanderin tie nousi pystyyn ja hänen oma puolueensa asetti ehdokkaakseen Kyösti Kallion, jolle Relander hävisi puoluekokouksen äänestyksen. Sen jälkeen katkeroitunut Relander halusi omalta osaltaan estää niin Kallion kuin Ståhlbergin valinnan seuraajakseen ja oli tyytyväinen Svinhufvudin tultua valituksi niukasti ennen Ståhlbergiä.
Tunteikkaalla Relanderilla oli myös politiikassa voimakkaita henkilökohtaisia antipatioita ja mieltymyksiä. Kommunisteja hän inhosi, vaikka tuskin heitä henkilökohtaisesti tunsi. Edistyspuoluelaisiin hänellä oli myös yleensä hyvin antagonistinen suhde, joka oli molemminpuolista. Se koski myös Ståhlbergia, jonka seuraajaansa pitämä viileä etäisyys ruokki Relanderin epävarmuutta. Omassa puolueessaan hänen ja Kyösti Kallion välit olivat jäätävät, mikä osaltaan johti siihen, että hänen tärkeimmäksi liittolaisekseen agraaripuolueessa tuli Kallion kilpailija Juho Sunila.
Ulkopolitiikassa Relanderin luottomies oli rkp:n Hjalmar J. Procopé, jonka presidentti halusi nostaa ulkoministeriksi peräti neljään perättäiseen hallitukseen vuodesta 1927 alkaen. Mutta niin Sunilan kuin Procopén kanssa välit olivat toisinaan koetuksella. Tyypillisesti myös hänen välinsä ehkä läheisimpään ystäväänsä professori A.J. Pietilään lopulta katkesivat lopulta kokonaan. Syy tosin oli varmaan Pietilän omalaatuisessa käytöksessä, jota Relander pitkään sieti. Henkilösuhteiden vaikeus ja presidentin päättämättömyys näkyi myös siinä, miten pitkään hän sieti omapäisen sotaväen päällikön kenraali Wilkaman käyttäytymistä, ennen kuin lopulta siirsi tämän syrjään.
Näistä Relanderin sisäisistä mielenliikkeistä tiedämme ennen kaikkea niistä jo 60-luvulla julkaistuista päiväkirjoista, joita hän koko presidenttikautensa ajan lähes päivittäin kirjoituskoneellaan naputti. Ne ovat myös olleet Erkki Vasaran tärkein lähde – ehkä liiaksikin sikäli, että paksu ja paikoin uuvuttavankin perusteellinen elämäkerta nojaa niihin pitkine lainauksineen ainakin optisesti turhan paljon. Tiivistäminen olisi muutoinkin voinut edistää luettavuutta luotettavuutta heikentämättä.
Erkki Vasaran kirja ei toimi minkäänlaisena kohdehenkilönsä maineenpalauttajana eikä liene sellaiseksi tarkoitettukaan. Kokonaisuudessaan sitä voi pitää luotettavana ja vankkana Relanderin ja hänen aikakautensa politiikan kuvauksena. Vaikka se ei varsinaisesti uutta tietoa tuokaan on se kuitenkin historianharrastajille hyödyllinen selvän aukon paikkaava perusteos.
Toukokuu 2013
