Historiallista esseistiikkaa
Anglosaksiseksi esseistiksi itseään kuvaavan Mikko Majanderin unelmana on kirjansa esipuheen mukaan ollut harjaantua kirjoja ja historiatietoisia artikkeleita maailmanmenosta kirjoittavaksi intellektuelliksi, jollaisesta hän esimerkkinä mainitsee ”nykyhetken historiasta” itselleen tavaramerkin tehneenTimothy Garton Ashin. Ihan tähän hän ei katso yltäneensä, vaan lähemmäksi esikuvaksi hän nostaa Tony Judtin ja muut ”vaivattomasti kulttuurin ja politiikan teemoissa vuosisatojen mittaisella säteellä” liikkuvat historiantutkijat.
Majander onkin haavettaan realisoidessaan noussut Suomen historiantutkijoiden vannoutuneimmaksi esseistiksi. Itse asiassa parhaillaan SDP:n historiaa kirjoittavan Majanderin koko tähänastinen tuotanto on, vajaa kolme vuotta sitten ilmestynyttä SDP:n sodanjälkeistä puoluerahoitusta käsitellyttä Demokratiaa dollareilla kirjaa lukuun ottamatta, koostunut artikkeleista ja esseistä. Myös hänen poliittisen historian lisensiaattityönsä ja väitöskirjansa ovat olleet artikkeli- eli esseekokoelmia, oman oppiaineensa ensimmäisiä Suomessa.
Esikuvat ovat vaativia. Näiden kanssa tasaveroista kilpailua rajoittaa jo suomenkielisen kielialue pienuus ja vahvan historiaesseen perinteen puute. Kuitenkin tähän hänen uutuskirjaansa kootut, alkuperäisistä lehdissä julkaistuista kirjoituksista laajennetut artikkelit, ovat myös hyvää historiantutkimusta. Ne olisivat vieläkin parempia, ellei Majander esseistiikan nimissä olisi luopunut kaikista lähdeviittauksista, ikäänkuin ne jotenkin rumentaisivat soljuvaa tekstiä.
Esseistä ylivoimaisesti laajin koskee vuoden 1956 presidentinvaalia. Se on hyvä tunnelmakuvaus valitsijamiesten kokouksesta sekä pätevä päivitys tähänastisesti tutkimuksesta, vaikkei varsinaisesti uutta tietoa tuokaan eikä liioin esitä uutta teoriaa Kekkosen 151. äänen alkuperästä. Erityisen ansiokas on Neuvostoliiton lähetystön roolin analyysi ja kuvaus Vladimirov – Vilkuna kaksikon toiminnasta. Lopputuloksen osalta monet ovat Majanderia ennen spekuloineet sillä, että tuntemattomaksi jääneitä loikkareita olisi ollut sekä Kekkosen että Fagerholmin leireistä enemmänkin, mutta Majander ei tällaisille arveluille lämpene. Näin hän torjuu myös sen otaksuman, että yksi Kekkosen äänistä olisi tullut Penna Tervolta, tai että UKK:n valitsijamiehissä olisi ollut joku loikkari.
Mielenkiintoisinta uutta antia kirjassa on Vironperän arkistosta esiin kaivetut Virolaisen muistiinpanot Paasikiven reflektioista, jotka menevät suorasanaisuudessaan ja neuvostokriittisyydessään paljon ohi se, mitä presidentti päiväkirjoihinsakaan kirjasi. Virolainenkaan, vaikka paljon kirjoitti, ei koskaan näitä muistiinpanoja omissa teoksissaan hyödyntänyt.
Kirjan arvioissa erityisen sijan on saanut teoksen otsikkoonkin yltänyt surullinen kertomus venäläisen avaruuskoira Laikan kohtalosta. Tällaiset eläintarinat voivat koskettaa sellaisiakin ihmisiä, joille ihmiskohtalot GULAG:ssa ja keskitysleireillä ovat ensi sijassa tilastonumeroita.
Maaliskuu 2010
