Pippuri sen kirjoitti
SDP:ssä tyydytään yleensä selittämään toistuvat vaalitappiot sillä, että sanomamme ei mennyt perille tai että kannattajamme jäivät kotiin, uskotellaan kaiken olevan hyvin kunhan lopetamme itseruoskinnan ja kerromme muillekin kuinka kivaa meillä on uusiutuvassa liikkeessämme ja luotetaan siihen, että porvarihallituksen väärän politiikan tiukka arvostelu nostaa SDP:n taas sille kuuluvalle johtopaikalle. Yhteistä eri selittelyille on, että politiikka yleensä ja oma politiikka erityisesti loistavat poissaolollaan.
Tähän kaavaan Arja Alhon politiikkaan keskittyvä kritiikki ei istu. Uutispäivä Demarin joidenkin kirjoittajien mielestä vain eurovaaleissa ehdolla ollut on lunastanut mielipiteiden esittämislisenssin. Vaikka Alholla tämä lisenssi onkin epäilen, saako hän kuitenkaan juuri näiltä tahoilta kiitosta esittämästään rehellisestä ja avoimesta kritiikistä. Useimmat antavat kyllä luvan uusliberalismin periaatteelliselle kritisoinnille, mutta kun Alho liittää sen sellaisten hallitusten politiikkaan, joissa sosialidemokraatitkin ovat olleet mukana, ylittää se monien mielestä sopivaisuuden rajat.
Politiikan sisältöä ja politiikasta päättämisen muotoja ei voi eristää toisistaan. Voi perustellusti kysyä, olisiko uusliberalistista politiikkaa voitu Suomessa toteuttaa koetulla tavalla, jos se olisi perustunut aitoon ja avoimeen demokraattiseen keskusteluun ja vaihtoehtojen pohdintaan. Uusliberalismille ominaista on eri maissa aina ollut se, että se on liitetty TINA-oppiin, eli väittämään There is No Alternative. Tätä ainoan vaihtoehdon politiikkaa on ranskalaisittain kutsuttu myös penseé unique -nimellä ja se tunnetaan myös maailman taloussuhteiden hallinnointia aina finanssikriisiin saakka dominoineena Washingtonin konsensuksena.
Vaihtoehdottomuudesta Arja Alholla on omakohtaista kokemusta, kun hän Lipposen ensimmäisen hallituksen toisena valtionvarainminiserinä erehtyi julkisuudessa pohtimaan ns. endogeenisen kasvun teoriaan perustuvan vaihtoehtoisen talouspolitiikan mahdollisuuksia. Yleinen vastaus on, että hallituksen linjasta poikkeavan toisenlaisen politiikan pohdiskelu saatikka valitun linjan kritisoiminen ei saa tapahtua julkisuudessa, vaan avoin keskustelu tulee käydä sisäisesti. Arja Alho kertoo vakuuttavasti, miten tämä silloisessa hallituksessa oli mahdotonta, koska pääministeri jyräsi mahdollisuudet avoimeen keskusteluun. Omat havaintoni ja kokemukseni vahvistavat Alhon kertoman täysin.
Politiikan vaihtoehtojen hahmottelun ohella Alho kirjoittaa myös politiikan tekotavoista, kielestä ja demokratian haasteista niin yleensä kuin puolueen osalta. ”Olemmeko onnistuneet olemaan kansalaisyhteiskunnan tuntojen tulkki ja saavatko tehdyt päätökset sieltä oikeutuksensa” kysyy Alho, ja pamauttaa vastauksenaan ”että olemme poliitikkoina aikamoisia tunareita”. Lohdullisesti hän jatkaa, että ”on kuitenkin mahdollista tehdä asiat paremmin” ja esittää myös hyviä ajatuksia siitä mitä tämä käytännössä tarkoittaisi.
Arja Alhon Kovan tuulen varoitus on nopeasti luettu ja nopeasti kirjoitettukin kirja, eli juuri sellainen kuin ajatuksia ja keskustelua herättävän ajankohtaisen pamfletin kuuluukin olla. Se on kirjoitettu ennen EU-vaaleja, mutta varmassa ja oikeaan osuneessa uskossa siihen, ettei tekstiä tarvitse vaalien jälkeen tarkistaa.
Kesäkuu 2009
