Viron johdon valinnat 1939 ja 1940 veivät maan itsenäisyyden
Oman historian käsittely ei ole yhdessäkään maassa helppo asia. Saksassa historioitsijat ja poliitikot ovat parhaiten kyenneet kohtaamaan oman vaikea menneisyytensä nk. vergangenheitsbewältigungin eli menneisyydenhallinnan merkeissä. Juuri 90-vuotispäivään viettäneessä Viron tasavallassa historian muistomerkit ja tulkinnat kuohuttavat edelleen, kuten Pronssisoturi-patsaan ympärillä käyty kiistely osoittaa. Virolaisten on vaikea myöntää sitä tosiasiaa, että virolaiset ovat eri aikoina olleet pahastikin jakaantuneita ja että maan omat johtajat myötävaikuttivat siihen, että Viro ilman pienintäkään vastarintaa antautui miehityksen edessä.
Virolaisten herkkyyden sai kokea Martti Turtola kun hän vuonna 2002 julkaistussa Konstantin Pätsin elämäkerrassa ei ainoastaan käsitellyt vuodesta 1934 Viroa johtanutta Pätsiä diktaattorina – toisin kuin Seppo Zetterberg kattavassa Viron historiassaan, jossa Pätsin hallinnosta ei d-sanaa käytetä – vaan myös hämäriä taloussuhteita Neuvostoliiton kanssa ylläpitäneenä pelurina, joka vuonna 1939 ja 1940 myöntyi viimeistä piirtoa myöten Neuvostoliiton vaatimusten edessä.
Martti Turtolan uusin kirja toistaa samat teesit kuin hänen Päts-elämäkertansa. Jos tuo kirja jo nosti melkoisen kohun Virossa niin samoin tekee aivan varmasti tämäkin teos, joka käsittelee Pätsin diktatuurin kakkosmiehen ja Viron sotavoimien ylipäällikön Johan Laidonerin osuutta vuosien 1939–40 tapahtumissa.
Turtolan toistuvasti ja selkeästi esittämä teesi on, että Päts ja Laidoner päättivät jo viimeistään vuoden 1939 alussa ottaa vakavasti harkittavaksi vaihtoehdoksi liittoutumisen Neuvostoliiton kanssa. Suomessa tunnetaan tätä nykyä hyvin lähetystösihteeri Boris Jartsevin Helsingissä 1938–1939 käymissä tunnustelevissa keskusteluissa tekemät esitykset kahdenvälisistä turvajärjestelyistä rajatarkistuksineen, jotka Suomi yksiselitteisesti torjui. Samanaikaisesti Jartsev sai Hella Wuolijoen välityksellä tiedon siitä, että Viron oppositiojohtaja Jaan Tõnisson Pätsin ja Laidonerin jonkinasteisella valtakirjalla oli kiinnostunut Neuvostoliiton avusta ja suojeluksesta Saksan mahdollista aggressiota vastaan. Näin siitä huolimatta, että Laidoner vielä keväällä 1939 piti tiukkoja puolustustahtoa uhkuvia puheita, joiden yksiselitteinen osoite oli Neuvostoliitto.
Diktatorisesti hallitussa Virossa, jossa lehdet toimivat tiukasti sensuroituina ei puheiden pyörtäminen ollut hallitusvallalle hankalaa, ja kun Turtolan mukaan Päts ja Laidoner elokuussa juuri ennen Saksan Puolan sotaretken ja toisen maailmansodan alkua tekivät lopullisen ratkaisun vastarinnasta luopumisesta ja liittymisestä Neuvostoliiton turvallisuusetupiiriin ei sen läpivieminen ollut vaikeata. Kirjassaan Turtola hyvin yksityiskohtaisesti ja vakuuttavasti perustelee teesiään, joka on ainoa johdonmukainen selitys sille miten Laidoner ja Päts kaikissa vaiheissa aina Neuvostoliittoon liittymispyyntöä myöten toimivat Moskovan vaatimusten toteuttajina ja pitivät myös huolen siitä, että mitään vastarintaa tai oppositiota ei päässyt syntymään. Samalla hän yhtä perusteellisesti kumoaa jälkikäteen konstruoidut myytit, joilla Pätsin ja Laidonerin toimia on yritetty selittää esimerkiksi sillä, että Suomesta tai muualta ei pyydettyä tukea saatu tai että he laskivat voittavansa aikaa siksi kunnes Saksa aloittaisi sodan ja Viro vaihtaisi puolta Saksan suojelukseen.
Päts ja Laidoner eivät ratkaisujaan tehdessään voineet tietää, mihin ne lopulta johtaisivat eivätkä he ajatelleet niiden johtavan miehitykseen ja Neuvosto-Viroon. Vaihtoehtoja alistumiselle ei edes harkittu, vaikka vastarinnan mahdollisuudet eivät Turtolan mielestä ehkä olisikaan olleet niin toivottomia kuin jälkeenpäin on väitetty.
Turtola esittää näkemyksensä selkeästi ja perustellusti, tosin vähän myös sellaiseen sävyyn että hyökkäys on paras puolustus odotettavissa olevan rajun virolaiskritiikin edessä. Hän on voinut nojata kirjoittaessaan jo Päts-elämäkertaa varten tekemäänsä tutkimustyöhön ja ennen kaikkea sen jälkeen ilmestyneeseen Magnus Ilmjärven alun perin englanniksi kirjoitettuun väitöskirjaan Silent Submission.
Ansioistaan huolimatta Turtolan työ jättää kuitenkin toivomisen varaa. Vuosiin 1939–1940 keskittyvä teos ei ole varsinainen Laidoner-elämäkerta, vaikka kenraalin aiemmatkin elämänvaiheet käydään kursorisesti lävitse. Perusteellisempikin työ olisi saattanut jättää päähenkilön yhtä tulkinnanvaraiseksi tai jopa arvoitukselliseksi kuin nyt on käynyt. Perusteellisempikaan arkistotutkimus tuskin kumoaisi Turtolan perusteesiä, mutta voi olla, että se silti täydentäisi ymmärrystämme lisäävällä tavalla näiden vuosien tapahtumien ja valintojen taustoja.
Maaliskuu 2008
(Julkaistu Kouvolan Sanomissa 26.3 2008)
