Yhteistoimintamies Laval
Kaksi nimeä yli muiden ovat jääneet historiaan vihatun ja halveksitun saksalaisten natsimiehittäjien kanssa harjoitetun yhteistyön symboleina: Vidkun Quisling ja Pierre Laval. Norjalainen Quisling oli natsi, jonka perustama Nasjonal samling-puolue ei koskaan yltänyt ainoaankaan paikkaan suurkäräjillä. Hän kelpasi kuitenkin saksalaisen nukkehallitsijaksi kun miehittäjä tarvitsi kuuliaisia yhteistyökumppaneita. Quisling onkin jäänyt yleisnimeksi miehittäjävallankanssa yhteistyöhön ryhtyvälle maanpetturille.
Ranskan Vichy-aikainen pääministeri Pierre Laval on paljon moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi sekä myös historiallisesti merkittävämpi hahmo. Hän oli pitkäaikainen ja monessa suhteessa tyypillinen Ranskan kolmannen tasavallan poliitikko, joka oli aloittanut kansanedustajan uransa juuri ensimmäisen maailmansodan alla sosialistina, mutta liukunut vähitellen oikealle ja toiminut keskustaoikeistolaisen hallituksen pääministerinä vuosina 1931-32 ja uudelleen vuosina 1935-36. Kun Ranska toisessa maailmansodassa romahti touko-kesäkuussa 1940 ja teki aselevon Saksan kanssa, tuli Vichystä miehittämättömän tynkä-Ranskan pääkaupunki, marsalkka Philippe Petainista sen presidentti ja Lavalista pääministeri. Diktaattorin valtuudet saanut Petain erotti Lavalin myöhemmin joulukuussa, mutta joutui saksalaisten painostuksesta ottamaan hänet uudelleen pääministeriksi keväällä 1942, missä virassa Laval toimi Ranskan vapautukseen saakka. Hänet vangittiin ja teloitettiin pikaisen oikeudenkäynnin jälkeen vuonna 1945.
Vain pieni osa Vichy-Ranskan poliitikoista oli alunperin fasisteja. Kansalliskokous, joka Ranskan tappion jälkeen kesällä 1940 äänesti suurella enemmistöllä Petainin valtaan, oli valittu vuonna 1936 vaaleissa, joka nosti valtaan Leon Blumin johtaman kansanrintamahallituksen. Kun de Gaulle Lontoossa kesäkuussa 1940 julisti jatkavansa Ranskan vastarintaa ei hänellä ollut teolleen muuta muodollista legitimiteettiä kun aselevon solmineen hallituksen nuorimman apulaisministerin asema, eikä ranskalaisten enemmistö – niin kiusallista kuin tämä Ranskan sodanjälkeiselle itseymmärrykselle onkin – pitkään ollut valmis antamaan vastarintaliikkeelle mitään tukea.
Saksalaiset tukivat Vichyn Ranskan autoritaarista hallitusmuotoa, mutta eivät sitä sanelleet. Se oli, rajoitetussa määrin, ranskalaisten oma valinta. Vuoden 1940 tappiotunnelmissa enemmistö oli valmis antamaan entiselle sotasankari Petainille hänen vaatimansa valtaoikeudet. Sodan jälkeen liki 90-vuotias Petain tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin. Samaa armoa ei annettu Lavalille, jolle muodoltaan hyvin kyseenalaisessa pikaoikeudenkäynnissä annettiin pikaisesti toteutettu kuolemantuomio. Molemmille ratkaisuille oli sodanjälkeisessä Ranskassa kansalaisten hyväksyntä.
Petain ja Laval olivat toisiaan inhonneita, mutta myös toisiaan tarvinneita kilpailijoita. Petain oli luonnostaan autoritaarisen hallitusjärjestelmän kannattaja, pitkän parlamentaarisen uran tehnyt Laval paremminkin ajautui sen toteuttajaksi. Laval ei ollut perinteinen antisemitisti, mutta hyväksyi Vichyn antisemitistisen lainsäädännön eikä estänyt juutalaisten luovutuksia Saksaan; samanaikaisesti hän kuitenkin myös suojeli joitakin juutalaisia. Hän perustutti pahamaineisen Miliisi-joukon ja jätti sen fasistien johdettavaksi, mutta myös pelasti joitain entisiä poliitikkoja sen kynsistä. Laval toimitutti ranskalaisia tosiasialliseen pakkotyöhön Saksaan, mutta yritti kuitenkin koko ajan saksalaisten kanssa neuvotellen minimoida heidän määränsä ja saada sotavankeja vastikkeeksi vapautettua.
Yhteistoimintaan miehittäjän kanssa ryhtyvät ihmiset ovat joskus tilanteissa, joissa vain heidän motiivinsa erottavat isänmaanystävän ja maanpetturin. Lavalin osaksi jäi maanpetturin ikuinen leima. Hän oli yhteistoimintamies, joka oli tietoinen politiikkansa kasvavasta epäsuosiosta ja perusteli toimiaan sekä itselleen että jälkimaailmalle välttämättömyyksinä, jotka suojelivat Ranskaa ja ranskalaisia vielä pahemmalta.
Kupfermanin perusteellinen Laval-elämäkerta on ensimmäisen kerran ilmestynyt jo kaksikymmentä vuotta sitten. Kupferman ei ole vähäisimmässäkään määrin Lavalin puolustaja – hänen isänsä, vastarintaliikkeesssä toiminut juutalainen kommunisti vietiin Auschwitziin, josta hän ei palannut – mutta kykenee arvioimaan kohdettaan kiihkottomasti, objektiivisesti ja jopa tiettyä inhimillistä ymmärrystä osoittaen, pyrkimättä silti millään tavoin puolustelemaan hänen osuuttaan Saksan politiikan käsikassarana.
syyskuu 2006