Punasuomalaiset Venäjän sotureina
Harjulan teos on melkoinen tiiliskivi, mutta luku-urakasta selviää nopeasti, jos ei lähde kahlaamaan kirjan sivumäärästä noin 450 vieviä liitteitä läpi. Toisaalta liitteissä on teoksen paras anti, yksityiskohtainen luettelointi arviolta lähemmäs 10 000 suomalaisen osallisuudesta Venäjän sisällissotaan pääosin bolshevikkien ja vähäisesti myös valkoisten puolella. Kaikkia nimiä ei sentään luetteloida, mutta kaikki kokonaan tai osittain suomalaisten muodostamat sotilasosastot ja niiden osallistuminen taisteluihin käydään läpi. Henkilölistat eivät kuitenkaan ole täydellisiä, vaan tyyppiä ”Venäjällä sotakouluista vuosina 1919-1922 valmistuneita suomalaisia”, valitettavasti ilman selvitystä siitä miten valikoima on syntynyt. Liitteissä on myös laaja elämäkertahakemisto sekä poliittisista vaikuttajista että ”lähinnä sotilaallisissa ja vakoilutehtävissä” Venäjällä toimineista suomalaisista. Luettelo ei tosin paljoa Kuka Kukin On-tyyppistä perustietoa enempää kuitenkaan sisällä.
Harjula kuuluu niihin tutkijoihin jotka työnsä alussa haluavat arvioida aiemman tutkimuksen ja lähdeaineiston suorasukaiseen poikki- ja pinoon tyyliin. Toisten tutkijoiden kritiikittömyyden, lähteiden puutteellisuuden, asiavirheiden tai kielen viimeistelemättömyyden arvostelu on tietenkin aina sallittua ja perusteltua tutkijoiden kesken. Harjulan omaan työhön ja tutkimustuloksiin liittyen tämä ei kuitenkaan ole ollut välttämätöntä, mutta se johtaa kriittisen lukijan kiinnittämään huomionsa samoihin puutteisiin Harjulan omassa työssä, eivätkä ne ole vähäisiä.
Oireellisesti selvimmän kiitoksen aiemmasta kirjallisuudesta Harjulalta saa Ilkka Hakalehdon SKP-aiheinen väitöskirja vuodelta 1966. Vaikka aikalaisarvostelu siitä miten se oli liian riippuvainen tärkeimmästä lähdeaineistostaan eli entisen Etsivän Keskuspoliisin arkistosta ja heijasti sen käsityksiä olikin liioiteltua, niin myös Harjula on varsin suuresti ollut EK-aineiston johdateltavana. Harjula huomauttaa kyllä venäjää taitamattomien muiden tutkijoiden rajoitteista venäläisten lähteiden käytössä, mutta myöntää ettei ole itsekään ryhtynyt varsinaisiin arkistotutkimuksiin Venäjällä. Silloin kun Harjulan käytössä on EK-mappien ohella jokin muu vähän erilaisen kuvan antava lähde ei hän tätä problematisoi, vaan valitsee omaa asennoitumistaan parhaiten vahvistavan lähteen.
Oma lukunsa on Harjulan suomenkieli. Suhtaudun sinänsä sallivasti värikkäisiin tai tavanomaisesti poikkeaviin ilmaisuihin, jotka kuitenkin ovat ongelmallisia silloin kun ne hämärtävät sen mitä kirjoittaja oikein tahtoo sanoa, tai edustavat tahatonta (?) komiikkaa, tyyppiä ”Toiminnan kliimaksi ja lässähtäminen” väliotsikkona. Jonkinlaisesta asenteellisuuden ja asiavirheen yhdistelmästä on kyse silloin, kun Harjula kertoo miten Työväen urheiluliitto perustettiin tammikuussa 1919 SKP:n ”jonkinlaiseksi peitejärjestöksi”.
Puutteistaan ja ongelmallisuudestaan huolimatta Harjulan uusi tutkimus lienee hakuteoksenomaisine aineistoineen paras ja täydellisin käytettävissä oleva katsaus aiheeseensa.
kesäkuu 2006
