Irakin sodan englantilaisuhri
The Free Press, 204 s., Chatham 2004
Clare Short kärsi suuria omantunnontuskia kun Tony Blair liitti britit mukaan Yhdysvaltain hyökkäykseen Irakiin ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta kaksi vuotta sitten. Toisin kuin ex-ulkoministeri Robin Cook, hän ei eronnut hallituksesta vielä silloin. Eron hetki koitti kuitenkin jo muutamaa kuukautta myöhemmin. Short ei kehitysyhteistyöstä vastaavana ministerinä katsonut voivansa jatkaa, koska Irakin jälleenrakennustoiminta ja avustaminen ei toteutunutkaan YK-johtoisesti ja YK:n selvällä mandaatilla, kuten Blair oli Shortille luvannut.
Epäjohdonmukaiselta ja epäuskottavalta vaikuttavaa menettelyään Clare Short on joutunut selittämään eri tahoilla paljon ja pitkään, eikä tämä kirjakaan tältä osin ole kovin vakuuttava. Se ei kuitenkaan ole oleellisinta kirjassa, joka dokumentoi selvästi ja ymmärrettävästi sen, ettei Short missään vaiheessa hyväksynyt laittomana ja moraalittomana pitämäänsä hyökkäyssotaa. Hän ei vain tehnyt eroratkaisuaan silloin, kun jälkiviisauden valossa se olisi pitänyt tehdä. Lukijan arvioitavaksi jää, mikä osuus viiveeseen oli lojaalisuudella ja mikä opportunismilla.
Mielenkiintoisinta kirjassa on Shortin kuvaus Tony Blairin mediataitoihin keskittyvästä johtamistyylistä ja vallankäytöstä. Short pidättäytyy Blairin henkilökohtaisesta mustaamisesta ja antaa päinvastoin tunnustusta tämän monille sympaattisille piirteille. Siitä huolimatta, tai paremmin ehkä sen ansiosta, kuvaus Blairista on sitäkin murskaavampi.
Osin Shortin omia päiväkirjamerkintöjä käyttävä kirja ei kuitenkaan suuria paljastuksia sisällä. Esim. hallituksen keskusteluista ja neuvotteluista hämmästyttävintä ei ole se, mitä niissä puhuttiin, vaan se miten vähän Blairin johtamistyyliin ylipäätään kuuluu minkäänlainen avoimen keskustelun pohjustama kollektiivinen päätöksenteko. Tässä suhteessa brittien hallitusmuoto on tosiasiassa paljon monarkistisempi tai presidentillisempi kuin parlamentaarinen.
Shortin kirja ei ole varsinainen muistelmateos, vaikka sisältää myös jonkin verran omaelämäkerrallisia elementtejä. Niihin liittyy myös Shortin kohdalla painiskelua brittimedian kanssa. Suomen iltapäivälehdistökin kalpenee (vielä) brittien keltaisen lehdistön rinnalla, niinpä brittipoliitikot näyttävätkin pitkälti antautuneen Murdoch-vetoisen lehdistön edessä.
Kaiken kaikkiaan Shortin kirja on lähinnä poliittinen pamfletti, jossa tekijä myös tulee kohtuullisesti korostaneeksi omia ansioitaan kehitysyhteistyöministerinä. Parlamenttipaikkansa äskeisissä vaaleissa säilyttänyt Short saattaa hyvinkin toivoa myös kirjansa pohjustavan hänen paluutaan Gordon Brownin hallitukseen, jos tästä joskus Blairin seuraaja tulee.
toukokuu 2005
