Fayard, 620 s., La Flèche 2004
Suuri harppaus taaksepäin
Missään muualla Euroopassa ei ole niin läpeensä globalisaatiokriittistä ja uusliberalismin vastaista ilmapiiriä kuin Ranskassa. Maassa on presidentti Jacques Chiracia tukevan gaullistisen oikeiston hallitus, mutta presidentti kuulostaa usein sosialistilta maanosan useimpien demarijohtajien rinnalla. Kun muualla Euroopassa käsitteellä liberalismi on vasemmistossakin neutraali tai myönteinen kaiku – puhumattakaan Yhdysvalloista, jossa valtavirran kielenkäytössä liberaali on miltei synonyymi sosialistille – niin Le monde diplomatique toimittaja Serge Halimi ottaa jo kirjansa otsikosta alkaen maalitaulukseen nimenomaan liberalismin, tekemättä eroa sen vanhojen tai uusiomuotojen välillä. Tästä pohjoismaisittain sekaannuksia aiheuttavasta käsitteiden käytöstä huolimatta Halimi kuitenkin käsittelee aatteita ja käytäntöjä, joita muualla kutsuttaisiin uusliberalistisiksi.
Serge Halimi ei ole ekonomisti eikä historioitsija, vaan sujuvakynäinen toimittaja ja kelvollinen esseisti. Hän hahmottaa uusliberalismin hautomoiksi Chicagon yliopiston ja amerikkalaiset oikeistolaiset tutkimuslaitokset, think-tankit, käy läpi niiden historian ja rahoituksen ja analysoi terävästi niiden vaikutusvaltaa ja sen kansainvälistä leviämistä.
Uusliberalismin eräänlaiseksi Kominterniksi Halimi nimeää vuonna 1947 Geneven järven rannalla ensi kertaa kokoontuneen Societé du Mont Pelèrinin, jonka johtava hahmo oli uusliberalismin pääideologiksi syystäkin nostettu Friedrich Hayek. Muita tämän kokouksen tunnetuimpia osanottajia olivat mm Chicagon yliopiston Milton Friedman, Ludwig von Mises, Karl Popper, Jacques Rueff ja Wilhelm Röpke. Osallistujat olivat tutkijoita, journalisteja filosofeja, joiden näkemykset olivat oppositiossa valtavirta-asemaan nousseen keynesiläisen talouspolitiikan ja sosiaalidemokraattisen (kahdella a:lla) sosiaalipolitiikan kanssa.
Hayek ja kumppanit olivat pitkään marginalisoituja kuriositeetteja. Uusliberalistisen oikeiston ensimmäinen läpimurto Yhdysvalloissa oli Barry Goldwaterin asettaminen republikaanien presidenttiehdokkaaksi vuonna 1964, vaikka hän Lyndon B. Johnsonia vastaan murskatappion kokikin. Se pohjusti kuitenkin Ronald Reaganin nousua presidentiksi 16 vuotta myöhemmin ja siitä alkaen – Halimin mielestä myös Clintonin aikana – jatkunutta uusliberalismin aikakautta USA:ssa.
Reaganin ohella Margaret Thatcher on se poliittinen johtaja, johon uusliberalismin nousu eniten samastuu. Halimin mukaan thatcherismin perintö ohjaa edelleen myös Tony Blairin uuden työväenpuolueen politiikkaa. Melkeinpä puhdasoppisinta uusliberalismi on kuitenkin sovellettu 70-luvulla Uudessa Seelannissa sikäläisen työväenpuolueen hallituksen ja sen valtiovarainministerin Roger Douglasin johdolla. Ranskassakaan sen enempää oikeisto kuin vasemmistokaan ei ole Halimin mielestä säästynyt uusliberalistiselta tartunnalta, vaikkei sitä muualla Euroopassa aina uskotakaan.
Halimin kirja on hyvä ja perusteellinen kuvaus uusliberalismin keskeisistä teoreetikoista ja edustajista sekä siitä, miten ajattelutapaa on levitetty ja minkälaisella poliittisella menestyksellä. Sen sijaan uusliberalismin taloudellisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten analyysi jää melko ohueksi.
Halimin kirjan alkulauseena on vanha lainaus Mao Tsetungilta: kun vihollinen hyökkää, me peräännymme; kun vihollinen perääntyy me etenemme; kun vihollinen pakenee me ajamme sen nurkkaan. Monien ranskalaisten intellektuellien tavoin Halimia voi pitää ainakin varttimaolaisena. Sitaatin käytön luen kuitenkin kuvaukseksi siitä, miten uusliberalismin ajajat ovat ottaneet käyttöönsä maolaisen sissisodankäynnin opit.
huhtikuu 2005
