369 s., Tammi, Hämeenlinna 2000
Mikä mies on musta Rudolf?
Inkeriläissyntyperäinen Rudolf Sykiäinen on, kuten hän kirjassaan kertoo, monien tunnettujen suomalaisten tuttu. Kolmen kirjaimen miehiä, kuten myös suomeksi muistelleet Albert Akulov, Jevgenij Sinitsyn ja Viktor Vladimirov; ei välttämättä KGBn mutta NKPn kuitenkin. Siinä missä monet suomalaiset edelleen tunnustautuvat viimemainittujen ystäväksi ei Sykiäiselle avoimia ystävyyksiä Suomeen ole juurikaan jäänyt. Hän itsekin kertoo muutaman suhteen karilleajosta, varsinkin siinä vaiheessa kun Sykiäinen julkaisi Kalevassa kuuluisan ”Suomi ilman isäntää”-kolumninsa Mauno Koiviston presidenttikauden alettua.
Mikä Sykiäisessä sitten tökkii niin, ettei hänelle ole suomalaissuhteita jäänyt, ei edes kommunistien eikä taistolaisten keskuudessa, kuten hän katkeranoloisesti itsekin kirjaa? Sykiäisen vain kerran ohimennen tavanneena en osaa tähän vastata. Vastaus ei liioin löydy hänen kirjastaan, ellei sitten osaa oikealla tavalla lukea myös rivien välistä.
Neuvostokansalainen, joka selvisi suuresta isänmaallisesta sodasta vain muutaman kuukauden sotapalveluksella ja myöhemmin hankki Brezhnevin Venäjällä elantonsa free lance-toimittajana, tulkkina ja kääntäjänä ei ole ihan tavallinen ilmiö. Sykiäisen isä olikin Stalinin puhdistuksista selvinneitä Karjalan neuvostotasavallan johtohenkilöitä eikä Sykiäinen joutunut oman kertomansa mukaan sen suurempiin vaikeuksiin kuin muutamaan puhutteluun puolue-elinten kanssa.
Sykiäisellä, joka jo 40-luvulla toimi Stalinin ja Molotovin tulkkina mm yya-sopimusneuvotteluissa, olettaisi olevan runsaasti mielenkiintoista ja historiallisesti arvokasta kerrottavaa. Valitettavasti kirjaan on riittänyt lähinnä pinnallisia anekdootteja ja tilannekuvauksia.
Yksi näistä koskee Sakari Tuomiojan Stalinilta saamia neuvostovalmisteisia sikareita. Tunnen asiaa jonkin verran, koska isäni oli v. 1950 saanut Stalinilta ison laatikon näitä sikareita lahjaksi kehuttuaan niitä kohteliaasti valtuuskuntien illallisilla. Kukaan Suomessa ei tällaisia tietenkään suostunut suuhunsa panemaan ja niin ne säilyivät perikunnalla aina 70-luvun alkuun saakka kunnes joutuivat onnettoman huvilavoron saaliiksi.
Tulkkina paikalla ollut Sykiäinen kertoo sikareiden tarinan suurinpiirtein samanlaisena kun minäkin olen sen perimätiedon pohjalta paperille pannut, mutta mainitsee että Tuomioja olisi myöhemmin Suomen lehdissä haukkunut sikareita ”paskaisiksi”. Tämä saattoi hyvinkin vastata hänen todellista mielipidettään, mutta hänen tyyliinsä ei kuulunut tällainen kielenkäyttö eikä poliittiseen realismiin tällaisen julkilausuminen. Tämä panee epäilemään Sykiäisen muunkin kerronnan tarkkuutta, vaikkei se paljoa tätä anekdoottia oleellisempia asioita koskettelekaan.
maaliskuu 2000
