Cappelens forlag, 615 s, Oslo 1995
Trygve Bratteli – hiljainen hyvinvointivaltion rakentaja
Olin Trygve Brattelin mukana pohjoismaisen neuvoston valiokuntamatkalla Färsaarilla 70-luvun lopulla. Vaikka hän vain pari vuotta aikaisemmin oli jättänyt pääministerin ja puoluejohtajan tehtävät vaikutti hän jo silloin alle seitsemääkymmentä ikävuottaan paljon vanhemmalta, hyvin väsyneeltä ja hiljaiselta mieheltä.
Brattelilla oli siihen mennessä takanaan pitkä ja raskas päivätyö. Lapsuus köyhissä oloissa, nuoruus raskaissa töissä, mm vuosi valaanpyyntiasemalla Etelä-Georgian saarella lähellä Antarktista, vastarinnan organisointi saksalaisten miehittäessä Norjan vuonna 1940, raskaat sotavuodet keskitys- ja tuhoamisleireissä Norjassa ja Saksassa, yli 30 vuotta Norjan työväenpuolueen keskeisissä johtotehtävissä varapuheenjohtajana, puheenjohtajana ja lopuksi myös maan pääministerinä.
Norjan arbeiderpartietin suurten nimien Martin Tranmaelin ja Einar Gerhardsenin tai seuraavan polven Gro Harlem Brundtlandin – jonka uran Bratteli pohjusti nostamalla hänet tuntemattomuudesta hallituksensa ympäristöministeriksi – rinnalla Bratteli on vähemmän tunnettu ja tunnustettu, mutta ansaitsee tulla näiden kanssa noteeratuksi Norjan hyvinvointivaltion keskeisenä rakentajana.
Sen jälkeen, kun arbeiderpartiet luopui sen tilapäisesti jopa kominternin yhteyteen johtaneesta radikalismista 30-luvulla ja orientoitui Ruotsin veljespuolueensa tavoin konkreettiseen ja tulokselliseen reformipolitiikkaan, on puolueen kehitys näyttänyt ulkoapäin tasaiselta. Todellisuudessa puolueessa on ollut koko ajan hyvin syviäkin jännitteitä niin henkilö- kuin asiakysymyksissäkin, jotka kuitenkin perinteisesti hoidettiin – ennen EU-kysymyksen pakottamaa toimintakulttuurin muutosta – omassa piirissä avointa ja julkista riitelyä välttäen.
Ne ovat usein liittyneet ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Työväenpuolueen enemmistö asettui Norjan NATO-jäsenyyden kannalle ja omaksui hyvin tiukan anti-kommunistisen linjan sekä sisäisissä että ulkoisissa suhteissa. Tämä linja personoitui pitkäaikaiseen puoluesihteeri Haakon Liehin ja sen hiljainen epäily pääministeri Einar Gerhardseniin.
Kylmän sodan paranooinen ilmapiiri näkyi mm todellisten ja kuviteltujen pettureiden jahtina ja epäilyttävien ainesten silmälläpitona. Norjan turvallisuuspalvelu piti jopa pääministeri Gerhardsenia ja hänen puolisoaan turvallisuusriskeinä koska heillä, vähän Kekkosen tavoin, oli yhteyksiä KGBn asiamiehiksi tiedettyihin venäläisiin. Norjan sisäisessä turvallisuusvalvonnassa käytettiin myös keinoja, jotka ylittivät laillisuuden. Näihin oli osallinen myös arbejderpartiet jonka puoluetoimistossa vielä 70-luvulla harjoitettiin vastustajien salaista valvontaa laittomin keinoin.
Bratteli oli yhtenä NATO-linjan sodanjälkeisenä arkkitehtina aina lojaali enemmistön kanssa, sortumatta kuitenkaan kiihkoluun. Kysymys siitä tiesikö hän puoluesihteeri Roland Byen vakoiluorganisaatiosta ja sen laittomuuksista jää Jacobsenilta vastaamatta, mutta puolueen puheenjohtajana hän ainakin luki sen tuloksena syntyneet raportit kyselemättä niiden alkuperää.
Vastarintamiehenä, keskitysleirivankina ja vakaumuksellisena internationalistina Bratteli jakoi Euroopan yhdentymisarkkitehtien näkemyksen EUsta ennen muuta suurena rauhanprojektina. Siten hänen suurin pettymyksensä pääministerinä oli vuoden 1973 kansanäänestys, jossa norjalaiset ensimmäisen kerran torjuivat EU-jäsenyyden, vaikka hallitus oli tehnyt siitä kabinettikysymyksen. Myöhemmin Bratteli vielä palasi pääministeriksi, mutta hänen otteensa puolueesta oli jo kirvonnut.
Roy Jacobsen on kirjannut Brattelin elämänvaiheet hyvin tarkasti, tunnollisesti ja myötätuntoisesti, mutta aina hillitysti käyttäytyneen ja hiljaisesti esiintyneen kohteensa sisimpään hänkään ei ole päässyt.
Kirja on jo muutaman vuoden vanha, mutta on edelleen Norjan uusimmasta historiasta ja työväenpuolueesta kiinnostuneille mielenkiintoista luettavaa. Historioitsijaa tietenkin häiritsee lähdeviittausten ja -luettelon puute ja henkilöhakemisto olisi palvellut muitakin lukijoita.
maaliskuu 2001
