263 s., Saarijärvi 2001
Suomalaiset GULAG:n lihamyllyssä
Lyhenne GULAG ehti olla vain muutaman vuoden Neuvostoliiton vankileirihallinnon virallisessa käytössä, mutta käsite on jäänyt elämään geneerisenä nimikkeenä jo kohta lokakuun vallankumouksen jälkeen perustetulle pakkotyö- ja vankileirijärjestelmälle. Enimmillään GULAGissa virui 50-luvun alussa yli viisi miljoonaa ihmistä.
Iso osa tähän lihamyllyyn – kuten Vettenniemi kirjansa nimessä järjestelmää kutsuu – joutuneista ei selviytynyt siitä hengissä. Kuinka paljon ihmisiä leireillä menehtyi, ei ole täsmälleen tiedossa. Viitteitä antaa jo se, että yksin GULAGin yhdessä ensimmäisistä kohteista, vankityöllä toteutetuissa Vienanmeren ja Itämeren yhdistävän Stalinin kanavan rakennustöissä menehtyi 200 000 ihmistä.
Vaikka Neuvostoliitossa ei varsinaisia tuhoamisleirejä ollutkaan, olivat olosuhteet monilla leireillä sellaiset, että niillä vallinnutta kauhistuttavan korkeaa kuolleisuutta voi pitää harkittuna ja tarkoitettuna seurauksena. Tiedossa ei ole, että kukaan olisi koskaan silti joutunut tästä oikeudellisesti vastaamaan destalinisoinnin alettua tai edes neuvostovallan romahdettua.
Suomalaisia ja suomensukuisia eli inkeriläisiä oli GULAGiin joutuneiden joukossa vähintään heidän suhteellista osuuttaan vastaava määrä. Osa oli Neuvostoliiton kansalaisia, osa suomalaisia kommunisteja ja punapakolaisia, osa Karjalan metsätyömaille houkuteltuja amerikansuomalaisia, osa pula-aikana paenneita rajaloikkareita. Vain häviävän pieni osa oli lähtökohtaisesti neuvostovallan avoimia vihollisia, vaikka melkein kaikki tällä perusteella leireille päätyivätkin.
Neuvostoliitossa ei leirikokemuksista paljoa kirjoitettu tai ainakaan julkaistu. Tunnetuin poikkeus on tietenkin Aleksander Solzenitsynin alunperin Literaturnaja Gazetassa ilmestynyt Päivä Ivan Denisovitsin elämässä. Kahdeksanosainen Vankileirien saaristo ilmestyi vain lännessä ja johti Solzenitsynin ensin sisäiseen ja sitten maastakarkotukseen.
Kuitenkin myös moni niistä suomalaisista, jotka leireiltä selviytyivät ja pääsivät myös pois maasta, ovat julkaisseet kirjoja leirikokemuksistaan. Nämä 36 kirjaa ovat Vettenniemen tutkimuksen kohteena.
Joukkoon mahtuu sekä kirjalliselta laadultaan että poliittiselta sanomaltaan kovin erilaisia kirjoja. Varhaisin on jo v. 1923 ilmestynyt Heikki Välisalmen 40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä, kansainvälisesti tunnetuin Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä vuodelta 1972 ja ehkä kirjallisesti ansiokkain ja mielenkiintoisin Taisto Huuskosen v. 1979 ilmestynyt Laps Suomen. Huuskosen kirja julkaistiin jälkikäteen arvioiden suomettumisen mustimpaan aikaan. Erikoisuutena mainittakoon, ettei kustantaja käyttänyt penniäkään kirjan mainontaan, mutta tästä riippumatta kirjaa myytiin yli 50 000 kappaletta.
Vettenniemen väitöskirja on laadukas ja kiintoisa analyysi näiden kirjojen taustasta, luonteesta ja vastaanotosta sekä tämän kirjallisuuden lajin aseman vaihtelusta suomalaisessa kustannuspolitiikassa eri aikoina.
Heinäkuu 2001
