318 s., Tammi, Jyväskylä 2002
Kari Nars
Kari Nars on valinnut muistelmiensa muodoksi kerrata yhteistyötään eri elämänvaiheissa kulloistenkin esimiestensä kanssa – yhtään naista ei kokoelmaan ole sattunut, mikä pankkialalla olisikin vielä harvinaisempaa kuin muilla. Tästä rakenteestaan huolimatta kirja kertoo odotetusti enemmän Kari Narsista, tarkoitetusti tai tarkoittamatta, kuin muista kuvatuista henkilöistä.
Nars kertoo kirjassaan Pohjanmaan ruotsalaisista sukulaisistaan ja heidän yrityksistään sekä omista työpaikoistaan ja esimiehistään Suomen Pankissa, EVA:ssa, kansainvälisessä valuuttarahastossa, Euroopan jälleenrakennuspankissa EBRD:ssä, valtiovarainministeriössä ja Helsingin Osakepankissa. Viimemainittu on näistä työpaikoista ainoa, jossa Nars oli tulosvastuussa, ja hänen työrupeamansa siellä päättyi pankin epäonnistuneen valuuttakeinottelun vauhdittamaan pakkosulautumiseen SYP:n kanssa. Tämä jakso Narsin työurassa saa kuitenkin suhteellisesti vähiten huomiota osakseen.
Eniten Nars kirjoittaa Suomen Pankista ja siellä toimineista johtajista. Kirjallaan Nars tulee vahvistaneeksi kaksi omaa epäilyäni keskuspankista. Ensinnäkin sen, ettää Suomen Pankki on yhden miehen eli pääjohtajan pankki, jossa johtokunnan muiden jäsenten, vaikka heidän joukkoonsa päteviä pankkimiehiä onkin joskus eksynyt, ei välttämättä tarvitse tietää eikä osata mitään pankin johtamiseen liittyvää korkean palkkansa ja muiden etujensa vastineeksi. Edes päätöksentekoon ei ole välttämätöntä osallistua. Nars kertoo esimerkkinä, miten Koivisto unohti kertoa johtokunnan muille jäsenille eräästä devalvaatioratkaisusta säästäen heiltä päätöksenteon tuskan. Tämä samalla vahvistaa toisen epäilyni eli sen, että Suomen Pankin tarkoin varjellun arkiston suurin salaisuus on se, ettei monista keskeisistä asioista löydy ääritapauksessa edes pöytäkirjattuja päätöksiä.
Vaikka Nars ei kirjoita kenestäkään ilkeästi eikä erityisen kielteisesti, hänen ideologiset sympatiansa ja antipatiansa ovat selviä ja heijastavat häänen keskimäärin vanhoillisia yhteiskunnallisia näkemyksiään. Niinpä jyrkimmän kollektiivisen tuomion saavat IMF:n kokouksia häirinneet mielenosoittajat, jotka kaikki leimataan mellakoitsijoiksi ja joiden kritiikkiä IMF:n toimintaa kohtaan ei tunnusteta vähäisimmässäkään määrin perustelluksi.
Pienen särön Narsin yleisesti ottaen vankkaan lojaalisuuteen kaikkia entisiä työnantajiaan kohtaa tuo vain se, että hän ei ihan jaksa ymmärtää Suomen Pankin byrokratian suuruutta, ainakaan henkilöstömäärällä mitattuna.
Mahtimiesten matkoissa on vähän kuivaa luettavaa. Vaikutelmaa ei juurikaan liennytä se, että Nars kierrättää kirjassaan mitä kuluneimmat vitsit ikään kuin ne henkilöt, joiden suusta hän itse on ne ensimmäisen kerran kuullut, olisivat ne itse keksineet.
lokakuu 2002
