WSOY, 494 s., Juva 2003
1820-luvun Nurmijärven rosvot
Heikki Ylikankaan kirja ei ole opposition puheenvuoro istuvan hallituksen johtokaksikosta, vaan kertoo 1820-luvun alussa Uudellamaalla ja eteläisessä Hämeessä väestöä terrorisoineesta rosvosakista. Rosvojoukko ryösteli taloja ja kidutti niiden asukkeja saadakseen tietää aarteiden kätköpaikat ja syyllistyi siinä oheessa pariin murhaankin. Kaikki eivät olleet nurmijärveläisiä, mutta keskeiset johtajat olivat ja Nurmijärvi oli pitäjä jota he pitivät tukikohtanaan ja josta löytyi helpoiten enemmän tai vähemmän halukkaita avunantajia ja suojelijoita.
Ryövärijoukkiot eivät Suomen rikoshistoriassa ole harvinaisia. Lyhyen aikaa riehunut Nurmijärven sakki on jäänyt kuitenkin tavallista vahvempaan ja pitempään elämään kansan muistissa ja tarustossa. Aleksis Kiven isosetä Matti Stenvall oli liikkunut roistokoplan liepeillä ja joukkion toimet heijastuvat myös Seitsemässä veljeksessä. Kopla saatiin hajalle ja sen jäsenet kiinni vasta kun kasakoita ja sotaväkeä mobilisoitiin suuressa määrin rosvojen jahtaamiseen.
Tällaisen laajaa pelkoa, ja joissain ihmisissä vähän kunnioitustakin, herättäneen koplan poikkeuksellisen laaja ja pitkä rikosura kertoo oikeusolojen surkeasta tilasta 1800-luvun alun Suomessa. Lait olivat siten kirjoitettuja, ettei murhamiestäkään käytännössä saatu tuomituksi ilman hänen omaa tunnustustaan. Vaikka hämmästyttävän moni lopulta tunnustikin tekonsa – oliko synnintuntoa vauhdittamassa myös jo Kustaa III aikana kielletty kidutuskin on Ylikankaan mielestä varteenotettava, mutta toteennäyttämätän epäilys – niin moni myös keplotteli itsensä vapaaksi. Sitä paitsi vankilasta ja ennen muuta vankikuljetuksista karkaaminen oli ällistyttävän helppoa ja yleistä. Ja kuljetuksia riitti kun jokaisesta rikoksesta piti erikseen vastata paikan päällä kunkin kihlakunnan oikeudessa.
Oli useita syitä miksi juuri 1820-luku oli rikoksentekijöille otollista aikaa. Yksi tekijä oli säästösyistä toimeenpantu vankikuljetusten yksityistäminen huutokauppaamalla halvimman tarjouksen tehneille, jolloin kyytimiehiksi otettiin karkaamisten estämiseen heikosti kykeneviä alaikäisiä, juoppoja tai lurjuksia. Taloudelliset olot puolestaan sysivät kaidalta polulta rikosten tielle epäonnistuneita epäitselliseksi pudonneita miehiä, jollaisia rosvot enimmiltään olivat.
Ylikankaan kertomus on runsaasta yksityiskohtaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siitä johtuen – mukaansatempaavaa paikallis- ja sosiaalihistoriaa. Mitään sankaritarinaa hän ei rosvoista sepitä. Mikko Södergård ja Heikki Krig – joukkion johtohahmot – ja muut heihin liittyneet eivät olleet armeliaita, ritarillisia eivätkä he ryöstäneet rikkailta jakaakseen köyhille. Vähän suunnitelmallisemmin ryöstön kohteeksi otetut olivat tietenkin enimmäkseen varakkaita, mutta köyhemmiltäkin vietiin, jos tilanne siihen antoi mahdollisuuden. Rosvosaaliista pääsivät muutkin, yleensä köyhemmät ihmiset vähäisemmässä määrin osallisiksi, mutta se oli lahjontaa ja vaitiolosta, ruokkimisesta ja majoituksesta maksettua korvausta.
Kautta kirjan Ylikangas vertailee Nurmijärven rosvoja muualla Euroopassa samanaikaisesti esiintyneeseen rosvojoukkoihin. Yhtäläisyydet ovat suurempia kuin erot, myös siinä suhteessa ettei muaallakaan juuri missään tavattu yhteiskunnallista ohjelmaa toteuttaneita Robin Hood-henkisiä sosiaalibandiitteja. Itse asiassa Ylikangas katsoo, että Eric Hobsbawmin kuvaamista esivallankumouksellisista sosiaalibandiiteista on reaalihistoriasta vaikea löytää edes yhtä konkreettista esimerkkiä.
lokakuu 2003
