Free Press, 876 s., Bath 2003
Hrutsev – klovni ja valtiomies
On olemassa vähintään neljä Hrutshevia. Ensimmäinen on nuori eteenpäinpyrkivä, idealistinen ja yhteiskunnallisesti aktiivinen kaivostyöläinen, toinen Stalinin politbyroon jäsen jonka allekirjoitus löytyy kymmenistä kuolemantuomioista ja joka ei puolella sanallakaan asettanut Stalinin hirmuhallintoa kyseenalaiseksi diktaattorin eläessä, kolmas on destalinisaation alullepanija, joka tyhjensi Gulagin ja palautti miljoonien Stalinin uhrien kunnian ja neljäs NKP:n yliaktiivinen pääsihteeri, jonka karkea tyyli ja asiantuntematon tapa sekaantua kaikkiin asioihin saivat hänen politbyroo-kolleegansa syrjäyttämään hänet lokakuussa 1964.
Hrutshev oli siis monessa suhteessa ristiriitainen henkilö, jota kohtaan monet saattoivat samanaikaisesti tuntea sekä kiintymystä, kiitollisuutta että halveksuntaa. William Taubman tunnustaa tämän luonnehtivan myös hänen omaa suhtautumistaan kirjansa päähenkilöön. Huomattakoon, että luettelosta puuttuu pelko, jota hänen uusstalinistiset seuraajansa jälleen herättivät.
Taubmanin Hrutshev-elämäkerta nojaa sekä laajoihin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen avautuneisiin arkistolähteisiin että entisten neuvostojohtajien (ja heidän avustajiensa) avomielisiin muistelmiin. Siihen on koottu runsaasti uutta dokumentoitua tietoa neuvostojohdon sisäisistä vastakkaisuuksista ja välienselvittelyistä.
Stalinin kuoleman jälkeen alkoi heti valtataistelu, jossa sisäministeriötä ja salaista poliisia johtanut Lavrenti Beria oli aluksi vahvoilla. Sarjaraiskaaja ja uhriensa kiduttamiseen henkilökohtaisesti osallistunut Beria yllätti aloittamalla sellaisen uudistus- ja liberalisointiprosessin, ettei vastaavaa nähty uudelleen ennen Mihail Gorbatshovin valtaannousua. Beria kumosi vääriä tuomioita, vapautti suuren määrän vankeja, desentralisoi hallintoa ja oli ulkopolitiikassa valmis hylkäämään DDR:n ja suostumaan Saksan jälleenyhdistämiseen demilitarisoinnin pohjalta. Tätä kesti kuitenkin vain muutama kuukausi ennen kuin muu johto syrjäytti Berian ja teloitutti hänet pikaisen oikeudenkäynnin jälkeen.
Beria olikin viimeinen neuvostojohtaja, joka koki tämän kohtalon. Muut Hrutshevin myöhemmin syrjäyttämät kilpailijat samoin kuin Hrutshev itse säilyttivät henkensä ja ainakin muodollisen vapautensa vaiennettuina eläkeläisinä. Vain harva olisi Stalinin kuoltua uskonut että monien ylenkatsoma ja aliarvioima Hrutshev mmutamassa vuodessa syrjäyttäisi Berian jälkeen niin Malenkovin, Molotovin kuin Zhukovin. Vaikka Hrutshev ei ollut Stalinin kaltainen despootti osasi hänkin keskittää kaiken vallan käsiinsä.
Myös Hrutshevin osaksi tuli syrjäyttäminen. Siihen ei ollut syynä vain kollegoitten tympääntyminen pääsihteerin karkeaan ja itsevaltaiseen johtamistyyliin, vaan myös monet epäonnistumiset. Hrutshevin suurisuuntaisen ajatukset maatalouden uusimiseksi johtivat vain umpikujiin, ulkopolitiikassa Kuuban ohjusseikkailusta tuli nöyryyttävä tappio eikä Hrutshevin usein harjoittama verbaalisen ohjustenkalistelun säestämä uhkailu – jota hän ei onneksi koskaan ajatellut panna täytäntöön – tuonut sen enempää konkreettisia tuloksia kuin lisännyt Neuvostoliiton arvostusta.
Uudistajana ja destalinisoijana Hrutshev teki muutamia rohkeita liikkeitä. Kommunistinen liike ei koskaan toipunut hänen Stalinin hirmuteot paljastaneen ja tuominneen vuoden 1956 puoluekokouksessa pidetyn puheen seurauksista. Nämäkin uudistukset jäivät puolitiehen ja liberaali älymystö oli jo täysin tympääntynyt kulttuurikysymyksissä äärivanhoilliseen Hrutsheviin ennen hänen syrjäyttämistään. Hrutshevin syrjäyttämisen jälkeen Brezhnevillä ja kumppaneilla oli helppo pidättäytyä pysähtyneisyyden kautta romahdukseen johtaneisiin asenteisiinsa ja asemiinsa.
Amerikkalaisen Taubmanin kirja keskittyy Kremlin valtapolitiikan ja kansainvälisen politiikan suuriin linjoihin, mutta kertoo myös poikkeuksellisen paljon Hrutshevin yksityiselämästä ja perheestä. Näihin kuvioihin ei Neuvostoliiton pieni naapurimaa ole mahtunut. Koko kirjassa yksi (nimetön) viittaus Suomen presidenttiin, jonka kanssa saunominen laskettiin politbyroossa Hrutshevin synteihin. En ole mistään havainnut, että tässä kohdin olisi turvauduttu O.W. Kuusisen asiantuntemukseen suomalaisesta saunakulttuurista, vaikka hän tuolloin politbyroossa istuikin. Kuusinen mainitaan vain kerran koko kirjassa Hrutshevin vuoden 1961 puoluekokouspuheen valmistelun yhteydessä. Kuusisen tekstiluonnoksen kerrotaan menneen stalinismin kritiikissä pidemmälle kuin mitä Hrutshev lopulta kelpuutti puheeseensa.
toukokuu 2004
