Crown, 312 s., New York 2004
Mongolit renesanssin edelläkävijöinä
Vuonna 1162 syntyneen ja 1227 kuolleen Tsingis-Kaanin mongolivaltakunta 1200-luvulla oli maailman todennäköisesti ensimmäinen valtio, jossa uskonnonvapaudesta oli säädetty lailla ja jossa kaikki sen ajan valtauskonnot saattoivat elää sovussa keskenään. Tsingis-Kaanin ja hänen perillistensä luoma, laajimmillaan Kiinasta Itä-Eurooppaan ja Lähi-Itään ulottunut mongolivaltakunta oli aikaansa edellä. Edistyksellisyys ei koskenut vain pienen mongolikansan valloittajamenestyksen taanneiden sodankäyntitaitojen kehittämistä, vaan myös yhteiskunnallisia instituutioita. Mongolien toteuttaman vapaakaupan myötä myös aatteet ja keksinnöt liikkuivat vapaasti ja heidän sosiaalisesta innovaatiokyvystään kertoo paperirahan käyttöönotto ja eräänlaisen maailman ensimmäisen keskuspankin perustaminen.
Tsingis-Kaani – Temujin ennen nousuaan mongolien suureksi kaaniksi – ei toki ollut mikään valistushallitsija, eikä hänellä ollut estoja surmauttaa vastustajiaan ja käyttää terroria valloitustensa edistämiseen, mutta kidutusta ja julmuuksia hän ei itsetarkoituksellisesti käyttänyt. Hän oli jokseenkin joka suhteessa aikansa muita hallitsijoita – myös ja nimenomaan vertailussa eurooppalaisiin ruhtinaisiin – suvaitsevaisempi ja vähemmän verenhimoinen. Tämä toteamus on tietysti ristiriidassa sen kuvan kanssa, jota Euroopassa on pelottavista mongoleista viljelty alkeellista rasismiakaan kaihtamatta. Esim. 20-luvulla levitettiin teoriaa, jonka mukaan kehitysvammaiset ”mongoloidit” eivät olleet oikeasti eurooppalaisia, vaan perinnöllisiä takautumia ajalta, jolloin mongolivalloittajat olivat raiskanneet eurooppalaisia naisia.
Mongolien kielteiseen imagoon ei Tsingis-Kaanikaan ollut kokonaan syytön. Ei niinkään tekojensa vuoksi kuin siksi, että hän ei lainkaan harrastanut itsevaltiaille ominaista oman kilven kiillottamista. Paimentolaistavoista kiinnipitänyt Tsingis-Kaani ei rakentanut monumentteja tai komeita palatseja eikä ylipäätään viihtynyt seinien sisällä. Hän ei sallinut ylistyslauluja ja -kirjoituksia, vaan paremminkin suosi julmuudestaan kertovien tarinoiden levittämistä välineenä, jolla jo etukäteen demoralisoitiin vastustajat ja helpotettiin mongolivalloitusten toteuttamista.
Kaikki hänen seuraajansa eivät enää olleet yhtä valistuneita. Mongolivaltakunta hajosi jo varhain useaan enää vain löyhästi toisistaan riippuvaiseen osaan. Kiinan valloittanutta Tsingis-Kaanin pojanpoikaa Khubilai-Kaania ei enää tunnustettu koko mongolivaltakunnan hallitsijaksi ja hänen dynastiansa karkotettiin Kiinasta jo ennen 1300-luvun loppua. Muista Tsingis-Kaanin jälkeläisistä Keski-Aasiaa hallinnut Timurlenk oli erityisen verinen valloittaja ja hänen tekonsa ovat sittemmin heijastuneet myös Tsingis-kaanin ja kaikkien mongolien jälkimaineeseen sitä synkistävästi.
Minnesotan yliopiston antropologian professori Jack Weatherford kirjaa Tsingis-kaanin elämänvaiheet ja mongolivaltakunnan nousun ja tuhon asiantuntevasti ja myötätuntoisesti. Tämän työn mahdollisti kommunistivallan romahdus ja nykyisen Ulko-Mongolian avautuminen maailmalle. Tämä mahdollisti myös uudet edistysaskeleet muinaisilla kielillä ja kirjoituksella laadittujen mongolien vanhojen tarujen ja historioiden – joiden erottaminen toisistaan on vaativaa historiallista salapoliisityötä – tulkitsemisessa. Monet asiat jäävät edelleen arvausten varaan, mutta arvokasta on, että mongolien suunnaton merkitys maailmanhistorialle voidaan tänään esittää perustellummin ja vakuuttavammin kuin aikaisemmin, ja myös sen myönteisiä vaikutuksia avoimesti korostaen.
heinäkuu 2004
