Sosialidemokratian suuri haaste on huolehtia kaikista, kirjoittaa Mikko Rönnholm Uutispäivä Demarissa 15.9.. Tämän voin allekirjoittaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei hän ole täysin seurannut tai ainakaan ymmärtänyt puheenvuorojani, kun hän kirjoittaa minun pitävän onnistumista köyhän asian hoitamisessa ”ainoana ja riittävänä mittarina” SDP:n aikaansaannosten arvioinnissa. Olen todella korostanut tätä tärkeänä ja keskeisenä mittarina, mutta ainoaksi ja riittäväksi en sitä tietenkään ole sanonut.
Se että ”köyhän asia” on taas noussut polttavaksi kysymykseksi, jopa siinä määrin että porvarihallitus ylpeilee nyt köyhyyspakettien kokoamisella, on seuraus siitä, että tämä pohjoismaisen hyvinvointivaltion kaikista huolehtimisen periaate on haluttu hylätä. Heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilan kehittyminen on keskeinen mittari sosialidemokratian onnistumiselle tai epäonnistumiselle siksi, että köyhyys ja huono-osaisuus ovat aina aina suhteellisia käsitteitä. Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, kuten jo edellisten hallitusten aikana ja nyt kiihtyen tapahtuu, kasvaa myös köyhien absoluuttinen määrä.
Sellainen ajattelu, että riittää kun huolehditaan vain talouden kasvusta, jonka veturina rikkaiden rikastuminen toimisi, on ikivanhaa porvarillista perua ajoilta, jolloin uskottiin köyhienkin näin pääsevän parhaiten osallisiksi hyvin toimeentulevien ihmisten pöydiltä tippuvista murusista. Reaganin ja Thatcherin aikaisessa uuliberalismissa tämä ajattelu nostettiin uuteen kukoistukseen. Juuri tätä vastaan syntyi aikanaan sosialidemokratia. Se oli aluksi luokkaliike, mutta muuttui vähitellen, ennen kaikkea Ruotsin sosialidemokraattien jo 20-luvun lopulla nostaman kansankoti-tunnuksen vaikutuksesta koko kansan liikkeeksi.
Kun sitä ennen sosiaalipolitiikkaa oli pidetty ennen kaikkea köyhäinhoitona, jonka tarpeesta ja laajuudesta oikeisto ja vasemmisto kiistelivät, niin pohjoismaisen sosialidemokratian ohjelmissa ja käytännössä koko väestö oli oikeutettu kattavaan sosiaaliturvaan ja koko väestölle tarkoitettuihin terveys-, sosiaali- ja sivistyspalveluihin. Syntyi pohjoismainen malli, jolle on ominaista universaaliperiaate eli se, että kaikki ovat saman sosiaaliturvan ja palvelujen käyttäjiä yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Tämän mukaisesti niin vuorineuvoksen kuin työttömän lapset ovat yhtä lailla oikeutettuja esimerkiksi lapsilisiin ilman tarveharkintaa, koska näin tasataan lapsiperheiden ja muiden elinmahdollisuuksia. Tosiasiassa sillä tasataan myös tuloeroja, kun lapsilisät ja muu sosiaaliturva rahoitetaan pääasiassa progressiivisilla veroilla.
Tässä mallissa veroaste on korkea, mutta se ei ole pohjoismaiden menestystä haitannut, minkä osoittavat kansainväliset kauneusvertailut, joissa maita arvioidaan kilpailukyvyn, turvallisuuden, korrpution vähäisuuden, ympäristönhoidon tai jopa ihmisten onnellisuuden perusteella. Näin siksi, että kohtuullisen tasainen tulonjako ja heikommassa asemassa olevien kulutus- ja osallistumismahdollisuuksien tukeminen sekä koko väestön terveydestä ja oppimisesta huolehtiminen vauhdittavat myös taloudellista kasvua. Näissä universaalimallin hyvinvointivaltiossa köyhyysaste jää huomattavasti pienemmäksi kuin niissä maissa, joissa sosiaalipolitiikkaa on etupäässä tarveharkintaista köyhäinhoitoa.
Tämä on alkanut kuitenkin huolestuttavalla tavalla rapautua. Kehyskurimuksessa leikattujen julkisten palvelujen puutteet kasvattavat hyvin toimeentulevan väestön käyttämiä yksityisiä palveluja, joita porvariajattelun mukaan myös verorahoilla halutaan tukea. Näin eriarvoisuus ja vanha luokkayhteiskunta tekevät hiljaista paluuta terveydenhuollossa ja osin koulutuksessakin.
Myös erimuotoinen syyperusteinen perusturva on vuosien kuluessa heikentynyt, kun niihin on tehty taso- tai inflaatiotarkistuksia enintään hyvin kitsaasti. Sen vuoksi kasvava määrä ihmisiä on joutunut turvautumaan toimeentulotukeen. Suuri osa näistä poistuisi toimeentuloluukulta jo sitä kautta, jos alinta työttömyyskorvausta ja sairaspäivärahaa korotettaisiin 120 eurolla kuukaudessa. Tämän nettokustannukset olisivat alle 150 miljoonaa euroa, eli pieni osa siitä mitä hallituksen jokainen veronalennus on kustannuksina merkinnyt ja joista nämä ihmiset eivät ole hyötyneet lainkaan.
Tasa-arvosta ja heikompien syrjäytymisen ehkäisemisestä huolehtiminen ei ole millään tavoin ristiriidassa työtätekevän palkansaajakunnan, tai kuten jotkut haluavat sanoa, suuren keskiluokan etujen kanssa. Päinvastoin, myös tämä normaalityössä oleva palkansaajakunta on edunsaajana erilaisten elämänkaaririskien, sairauden ja työttömyyden varalta suojaavassa sosiaaliturvajärjestelmässä. Kaikki myös hyötyvät siitä paremmasta arkiturvallisuudesta, jonka suuria ja näkyviä eroja eri ryhmien välille tuottamaton hyvinvointivaltio antaa, ja myös arvostavat tätä.
Erkki Tuomioja
