Monet tapahtumat ovat viime viikkoina järkyttäneet ihmisiä, Jokelan murhenäytelmä tietysti päällimmäisenä. Useille ihmisten kielteisiksi kokemille asioille on yhteisenä nimittäjänä yhteisöllisyyden heikkeneminen. Se tarkoittaa monia asioita: yhdistysten ja yhdessä toimimisen vähenemistä, suorien ihmiskontaktien surkastumista, yksinäisyyden ja syrjäytymisen lisääntymistä.
Onko tämä kaikki väistämätöntä vai onko se myös seurausta poliittisista valinnoista? En tarkoita, että ihmiset olisivat demokraattisesti valinneet tällaisen yhteisöarvoja heikentävän kehityksen, vaan että he ovat alistuneina hyväksyneet sellaisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan, jonka seurausta tämä on, ilman että sitä olisi ainakaan julkilausutusti tarkoitettu.
Kun julkista sektoria ajetaan alas tuottavuuden nimissä on lähtökohtana pelkkä talousajattelu, joka ei anna mitään arvoa ihmisten kanssakäymiselle ja pitkäjänteiselle välittämiselle esimerkiksi palvelu-, hoito- ja terapiasuhteissa. Kun toimintoja ulkoistetaan ja yksityistetään hyväksytään se, että markkinasuhteet korvaavat ihmissuhteet. Kun julkiselle sektorille tuodaan tulospalkkausta kiihotetaan ihmisiä keskinäiseen kilpailuun ja kyttäämiseen yhdessä toimimisen ja kokonaisuuden kustannuksella. Kun valtio ja kunnat pannaan vaatimaan koulujen ja korttelitupien käytöstä markkinavuokraa, tuhotaan aitoon yhteisöllisyyteen perustuvan kansalaistoiminnan edellytyksiä. Kun korkeakoulut alistetaan talouselämän intresseille ja uskotaan sen tuottavan huippuosaamista, halutaan eroon ihmisten eheyttä korostaneista sivistysyliopistoista ja tiedeyhteisöistä.
Työelämässä ihmiset pannaan kilpailemaan keskenään pelissä, jossa lyhyen tähtäyksen palkinnot voivat näyttää houkuttelevilta, mutta työsuhteen jatkuvuus ja työyhteisön antama perusturva vastaavasti katoavat. Sekä optiomiljonäärien että köyhyysrajan alle putoavien joukko kasvaa, jälkimmäinen toki paljon kovempaa vauhtia.
Eniten ja ensimmäisinä tästä suuntauksesta kärsivät köyhät ja heikot, jotka jäävät uloslyötyinä oman onnensa nojaan ilman edes aiempien vertaisyhteisöjen tarjoamaa tukea ja turvaa. Vähitellen uhriksi joutuu myös oravanpyörään mukaan temmattu keskiluokka, jonka sisäinen tasapaino ja ulkoinen perusturvallisuus vaarantuvat.
Onko tämä kaikki välttämätöntä, jotta selviytyisimme globalisoitumisen luomista uusista kilpailupaineista, kuten kernaasti väitetään? Ei ole. Minä väitän, että jatkaminen tällä myös uusliberalismiksi kutsutulla tiellä tulee johtamaan nyt vielä kansainvälisessä kilpailussa kohtuullisen hyvin menestyneen Suomen romahdukseen.
