Joko on jäiden lähdön aika?
Paljon parjattu 70-luku on viimei hetkellä vetämässä rajua loppukiriä. Laman
— taloudellisen ohella paljolti myös aatteellisen ja henkisen — sävyttämää
kokonaiskuvaa katoavasta vuosikymmenestä ei enää ole juuri mahdollisuuksia
parantaa, mutta lähtökohdat 80-luvulle lähdettäessä voivat vielä muodostua
oleellisesti lupaavammiksi kuin kukaan vuosi sitten olisi uskaltanut toivoa.
70-luvun kuvaan kuului keskustelun jähmettyminen eriasteiseksi
asemasodankäynniksi. Ihmisille tarjottiin juuri niin eläviä ja todellisia
vaihtoehtoja kuin mitä yhdenmukaisuuden demokratian edustajan television
vaalikeskusteluissa edustivat. Poliittinen ilmapiiri mahottui, kultuurissa
kukkivat vain satunnaiset kukat, musiikin tarjontaa hallitsivat
nyrkkirautarock ja siirappi.
Inhimillinen liike ei julkisivujen takana koskaan kuitenkaan pysähtynyt.
Pinnan alla kyti. Punkin kupeesta noustiin sotaan apatiaa vastaan.
Tämä vuosi on lopullisesti tuonut näyttävällä tavalla julkisuuteen jo
joitain aikoja muotojaan etsineen uuden liikehdinnän: Pete Q, Koijärvi,
Lepakko, nuorisotilojen valtaukset, nälkälakot Kamputsean puolesta,
nuorisolehtien villi aluskasvillisuus — ja Dan Steinbockin syyttävät silmät.
Uuden ajan ilmiöillä — uudella kritiikillä, 80-lukulaisuudella,
uusilla yhden asian likkkeillä tai vastuuliikkeillä — on vaikeasti
määriteltävät ääriviivat. Samankaltaisuus 60-luvun puolivälissä
alkaneeseen liikehdintään on kuitenkin kiistämätön. Myös siinä suhteessa,
että nytkin on liikkeellä vasta hyvin pieni vähemmistö.
Kapea etujoukko voi silti olla paljon laajemman yhteiskunnallisen
liikkeen aurankärki. Joku korkealentoinen teatterintekijä vähän itsekeskeisine
pariisilaisajatuksineen ei taatusti edusta kansan ajattelutapaa,
mutta hänenkin huutonsa nojaa ihmisten keskuudessa hyvin laajalle
levinneeseen erittelemättömään tyytymättömyyteen, vallanpitäjien
epäilyyn ja uuden etsimisen tarpeeseen.
Merkityksellisempää kuin se, mitä uuden aallon auguureiksi kohotetut
nimenomaisesti puhuvat on se, että väki tulvii heitä kuuntelemaan. Ihmiset,
jotka vuosien kuluessa ovat etääntyneet poliitikoista, tai jotka koskaan
eivät ole näihin uskoneetkaan, etsivät nyt ulospääsytietä ahdistuneisuudelleen.
Poliittiset puolueet ja erityisesti työväenliike ovat ymmärrettävästi
huolissaan siitä, että nuorten aktiivisuus näyttää kanavoituvan epäpoliittisiin
uomiin ja sitoutumattomiin vastuuliikkeisiin. Kun puoluevallan keppi
ei näytä enää kaikkiin tehoavan, riennetään tarjoamaan omimisen porkkanaa.
On kuitenkin pelkästään hyvä, etteivät poliittiset puolueet tai niiden
nuorisojärjestöt kykene heti alkuunsa kaappaamaan ihmisten omatoimisutta
nimiinsä ja pahimmassa tapauksessa tukahduttamaan sitä.
Nykyoloissa on väistämätöntä, että ympäristöstämme, maailmanrauhan
turvaamisesta ja uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä huolta
tuntevat ihmiset suhtautuvat epäluulolla niin Suomen työväenpuolueisiin
kuin olemassa olevan sosialismin malleihin. Työväenliike, jonka tulisi olla
yhteiskunnan luonnollinen muutosvoima, on koko 70-luvun kuluttanut
uskottavuuttaan kapitalismin arkipäiviäisessä huoltamistyössä, joka
laman myötä on tapahtunut yhä selvemmin kapitalismin itsensä sanelemin ehdoin.
Yksi vastuuliikkeitä yhdistävä ominaisuus on juuri omatoimisuuden ja
omakohtaisen vastuun korostaminen. Nälkälakkoiluna, aseistakieltäytymisenä
ja uusien elämäntapojen ja ihmissuhdemuotojen etsintänä ja toteuttamisena
ilmenevä henkilökohtainen vastuun korostaminen on tänään tärkeä ja välttämätön
edellytys yhteiskuntien uudistumiselle 70-luvulla kärjistyneiden kriisien maailmassa.
Samalla oman vastuullisuuden korostaminen merkitsee vakavaa haastetta
juuri työväenliikkeelle, jonka näkyvien edustajien henkilökohtaisen
käyttäytymisen ja liikkeen päämäärien välillä on monen nuoren silmissä ylitse
pääsemätön ristiriita. Monet vanhat veteraanitkin kokevat vieraantumista
liikkeestä, jonka nähdään pettäneen ihanteensa.
Tämä haaste toimii terveellisenä yllykkeenä puolueiden sisäiselle
uudistumiselle ja työväenliikkeen irtaantumiselle vallitsevasta
yhteiskuntasopimuksen ilmapiiristä. Tarvitsemme siinä myös uusia tapoja
ja muotoja jäsentää yhteiskunnallista osallistumista, vaikuttamista
ja vastuuta, jossa puoluelaitoksen rooli on alisteinen, ei alistava.
On oikein todeta, että tietyt ihmisyyden, solidaarisuuden ja
oikeudenmukaisuuden velvoitteet menevät aina kirjoitetun lain edelle.
Jos laki on väärämielinen ja esteenä näiden arvojen toteutumiselle,
ei sen taakse saa vetäytyä henkilökohtaisesta vastuusta vaan määrättyjä
asioita on uskallettava puolustaa vaikka lain sääntöjä vastaan.
Kuitenkin jossain vaiheessa on demokratiassa kyettävä muuttamaan
demokraattisin keinoin sellainen laki, joka näin sotii esimerkiksi ihmisoikeuksia vastaan.
Siksi kaiken puolueisiin ja puoluevallan joihinkin muotoihin
kohdistuvan kritiikin on tähdättävä myös puoluejärjestelmän
toimivuuden ja demokraattisuuden lisäämiseen, ei itse järjestelmän syrjäyttämiseen.
Ideologiset rakennelmat, jotka lähtevät siitä, että puolueet voitaisiin
kokonaan korvata muilla järjestäytymismuodoilla jäävät joko syndikalismin
kaltaisiksi merkityksettömiksi kuriositeeteiksi tai sitten ne naamioivat
määrättyjä diktatuuripyrkimyksiä.
Myös uuden kritiikin on siten hyvä muistaa, ettei mikään yksi
liike sen enempää kuin kaikki yhen asian likkeet yhdessäkään —
tai joidenkin peräänkuuluttama mystinen politeia — voi kokonaan
korvata puolueita kansanvaltaisessa järjestelmässä.
Juuri suurten koko ihmiskuntaa uhkaavien vaarojen torjumisessa — oli
kyse sitten sodasta, ekokatastrofista tai muista kirotuista asioista —
vaatii kokonaisnäkemystä ja kokonaisvastuuta. Sen synnyttämisessä ja osin
myös toteuttamisessa ovat vastuuliikkeet välttämätön täydennys poliittisten
puolueiden nyt hallitsemalle päätöksentekojärjestelmälle. Kokonaan ilman tätä
järjestelmää ei välttämättömiä muutoksia kuitenkaan synny, ja vain tämä
päätöksentekojärjestelmä kykenee kantamaan kokonaisvastuun yhteiskunnan kehittämisestä.
Ydin 7/79
