Etusivu 2019 syyskuu 2019
29.9.2019

Margareta Beckman, I skuggan av giljotinen. Svenskarna i franska revolutionen, Lind & Co, 265 s., Latvia 2019

Kuninkaalliset orangutangien vainoamina

Luin tämän kirjan sen nimen houkuttelemana ilman, että olin tutustunut kirjoittajaan ja hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Jos olisin, olisin myös ollut paremmin varautunut siihen miten kohta 85 vuotta täyttävän tekijän aikaisempi Ranskan ja Ruotsin aristokraattien ja monarkistien suhteisiin keskittynyt tuotanto tarjoaa huvitusta lähinnä entisten ja nykyisten kuningashuoneiden tekemisistä kiinnostuneille.

Kirjan ruotsalaiset ovat ennen muuta Axel Fersen ja Erik Stäel von Holstein. Hovimarsalkka ja valtaneuvos Fersen oli giljotiiniin päätyneen kuningas Ludvig XVI ystävä ja miestään vähän myöhemmin mestauslavalla seuranneen kuningatar Marie-Antoinetten rakastaja. Hänkin päätti päivänsä ”roskaväen” – Beckmanin suosikkisana kaikille monarkian vastustajille – käsissä Tukholmassa v 1810. Stäel oli puolestaan kuninkaan erottaman finanssiministeri Neckarin vallankumousta sympatisoineen tyttären Germainen aviomies, joka sai nimityksen Ruotsin Pariisin lähettilääksi täyttääkseen kaikki appiukon vaatimukset avioliiton hyväksymiselle.

Fersenin ja Marie-Antoinetten suhdetta on myös Beckman aiemmassa tuotannossaan käsitellyt. Fersenillä oli keskeinen rooli kuningasparin epäonnistuneen pakoyrityksen järjestämisessä. Toisin kuin Kustaa III:n luottamuksen menettänyt Stäel, Fersen oli kuninkaansa luottomies, sillä vallankumouksellisia ”Euroopan orangutangeiksi” nimittänyt Ruotsin hallitsija suunnitteli jo sotaretkeä Ranskan monarkian pelastamiseksi. Se raukesi kun hän ei onnistunut saamaan Venäjän keisarinna Katariinaa – jota vastaan hän oli vain vähän aikaisemmin Suomessa sotinut – mukaan hankkeeseen.

Näiden aristokraattien ja kuninkaallisten vaiheet Beckman kuvaa jopa piinallisen tarkasti ja joitain yksityiskohtia turhaan toistellen. Ranskalaisten vallankumous sen sijaan jää vain hahmottomaksi möröksi, eikä kirja tarjoa mitään tietoa sen taustalla vaikuttaneista sosiaalisista tai taloudellisista oloista. En jäänyt kaipaamaan tätä siksi, että se toisi mitään oikeutusta vallankumouksen veriselle terrorille, vaan siksi että noiden vallankumousvuosien vaihetta ja tapahtumia on mahdotonta ymmärtää ilman myös tällaista tarkastelua.

Syyskuu 2019

21.9.2019

Puhe Taide pitkä, elämä lyhyt – Halosenniemi museona 70 vuotta -näyttelyn avajaisissa 17.9. 2019

Halosenniemi on – ja tämän uskallan sanoa kaikella kunnioituksella Ainolalle – mielestäni Tuusulan taitelijayhteisön kaunein ja hienoin jälkimaailmalle säilytetty helmi.
Halosenniemen arvoon ja vetovoimaan on monia syitä. Arkkitehtuurin ja maiseman muodostama miljöökokonaisuus on yksi. Sekä ateljeena että kotina toiminut Pekka Halosen omaan ja perheensä käyttöön suunnittelema vuonna 1902 valmistunut Halosenniemi on ainutlaatuinen asuinympäristö. On helppo ymmärtää miten järvi, karun kaunis kallioniemi ja tänne kohonnut Halosen itse suunnittelema rakennus toimivat ehtymättömänä inspiraation lähteenä Pekka Halosen taitelijantyölle.
Toiseksi Halosenniemi oli myös silloisen taitelijayhteisön eräänlainen toiminnallinen keskus. Siitä on näytteenä vaikkapa Heikki Lundin kirjoittama ja täällä autenttisessa ympäristössä 16 v. sitten esitetty pienoisnäytelmä Yksi on laulu ylitse muiden, joka kertoo Eino Leinon ja Jean Sibeliuksen vierailusta Pekka Halosen kutsumina Halosenniemessä syksyllä 1925.
Kolmas syy Halosenniemen asemaan silmissäni onkin sitten perin henkilökohtainen, asunhan ison osan vuotta Halosenniemen naapurina. Myös niinä aikoina kun olen Helsingissä voin kotonani ihailla yhtä niistä monista Pekka Halosen maalauksista joihin hän on ikuistanut punaisen saunamme järven rannalla. Olenkin voinut todeta, että saunan sijainti suoraan järven rannassa ei tässä tapauksessa ole poikkeusluvalla hankittu etuisuus, vaan miljöötä suojelevan asemakaavan velvoite, koska saunamme on ikuistettu niin monessa Halosen taulussa, että se kuuluu kansallismaisemaan.
Olen ensimmäisen kerran käynyt Halosenniemessä joskus 60-luvun alussa vanhempieni kanssa, jolloin se oli vielä myös kirjailija, tanssitaiteilija ja ohjaaja Antti Halosen koti. Sittemmin olen käynyt useimmissa Halosenniemen taitelijakotimuseossa järjestetyissä näyttelyissä ja tilaisuuksissa. Olen myös saanut iloita siitä, että olen ulkoministerinä voinut tarjota monille kollegoilleni ja vieraillani tapaamis- ja illanviettomahdollisuuden joita kaikki ovat ihastuneet paikkaan ja sen välittämään historiaan.
Oli itselleni suuri kunnia saada tapahtuman suojelijana olla mukana valtakunnallisilla kotiseutupäivillä täällä Tuusulassa elokuussa, jolloin päivien tunnuksena oli osuvasti Kulttuuri liikuttaa. Se oli Tuusulan kunnalle ja sen museotoimelle loistava tilaisuus esitellä aarteitaan ja arvokasta työtään.
Halosenniemi on vuodesta 1949 alkaen ollut Tuusulan kunnan museohelmi, aluksi vain vaatimattomana muutaman tunnin viikossa avoimena olleena kotiseutumuseona. Vuodesta 1958 alkaen museonhoitajana toimi toistakymmentä vuotta Pekka Halosen tytär Marja Mieho joka aloitteillaan ja työllään halusi parhaansa mukaan vaalia isänä työtä ja muistoa. Muistolaattakin saatiin tänne vuonna 1962, mutta kesti kuitenkin vielä aikansa ennen kuin entisöintiin todella tartuttiin, yhtenä vauhdittajana ja esikuvana vuonna Ainolan avaaminen Sibeliuksen kotimuseona vuonna 1974.
Entisöintityö valmistui suunnitelmien mukaan vuonna 1990, jolloin Halosen syntymästä tuli kuluneeksi 125 vuotta. Siitä alkaen Halosenniemi on ollut kokonaan yleisölle avoin Pekka Halosen omien töiden, lukemattomien hienojen kolme kertaa vuodessa vaihtuvien näyttelyiden ja muiden kohtaamisten tyyssija.
Halosenniemi arvokas sen alkuperäistä käyttöä ja perintöä vaaliva tila. Mikään pompöösi tai jämähtänyt museo se ei ole, vaan monikäyttöinen kulttuuritapahtumien ja esitysten paikka, jota Tuusulan taiteitten yönä on voitu käyttää sellaisenkin erikoisuuden näyttämönä kun kännykkäkonsertin esityspaikkana.
Tuusulan kunta ansaitsee kiitokset siitä tavasta, jolla se nykyisin vaalii rantatien ainutlaatuisen taitelijayhteisön muistoa ja niitä rakennuksia – Halosenniemeä, Taiteilijakoti Erkkolaa ja Aleksis Kiven kuolinmökkiä – joissa taiteilijat elivät. Ne ovat kaikki osa suurta kansallista kertomustamme taiteestamme, kielestämme ja kulttuuristamme.
Opin jo aikanani Helsingin kaavoituksesta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana arvostamaan ja kuuntelemaan sitä asiantuntemusta jota museotoimi edustaa. En osaa esittää ainuttakaan esimerkkiä siitä, että olisimme joutuneet katumaan museon asiantuntija mielipiteen seuraamista. Sen sijaa päinvastaisia esimerkkejä tapauksista, joissa museotoimen näkemyksen sivuuttaminen on johtanut peruuttamattomiin kulttuuri- ja ympäristö menetyksiin, on sitäkin enemmän esitettävissä ympäri Suomenmaata.
Kurja on se kunta joka ei menneisyyttään tunne ja museotaan kuuntele! Historiaton kunta ei tulevaisuuteenkaan näe. Aikamme kuihtuva historiantuntemus, tietämättömyys siitä miten ja mistä olemme tulleet siihen missä olemme tänään, on ajassamme yksi tulevaisuuttamme uhkaava syöpä. Sen torjunnassa museoilla on tärkeä tehtävä.
Onkin ollut ilo nähdä miten täällä Tuusulassa museo osallistuu monella tavalla kunnan imagon luomiseen ja vahvistamiseen.
Tätä voimme ihastella myös täällä Halosenniemessä, joka jo kohta kolmekymmentä vuotta on alkuperäiseen asuunsa entisöitynä ollut yleisölle ympärivuotisesti avoin Suomen kulttuuriperintöä esittelevä ja vaaliva 30 000 kävijää vuosittain vastaanottava maan suosituin taitelijakotimuseo ja kansainvälinen vierailujen ja kiinnostuksen kohde.
Tänään meillä on kaikki syy juhlistaa Tuusulan museotoimen 70-vuotta sitten Halosenniemestä alkanutta taivalta tällä nyt avattavalla näyttelyllä jossa esillä on Halosen ja hänen aikalaistensa mestarillisia teoksia vuosien varrelta. Mukana on valokuvia taiteilijaperheen elämästä ja Halosenniemen vaiheista.

21.9.2019

Konflikteihin varautumisesta konfliktien ehkäisyyn

Suurvaltojen välillä on kasvaneita jännitteitä ja vastakkaisuuksia. Näihin vedoten ne ovat lisäämässä varusteluaan ja modernisoimassa vanhoja ydinasejärjestelmiään ja kehittämässä kokonaan uusia. Meitä uhkaa uusi varustelukilpailun kierre aikana, jolloin meillä on enää hyvin vähän aikaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja kestävän kehityksen toteuttamiseen.

Hidastelusta, osaamattomuudesta tai välinpitämättömyydestä johtuva epäonnistuminen ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä on suurin turvallisuusuhkamme. Luonnonkatastrofien lisääntyminen ja ihmisten elinolosuhteiden heikkeneminen tulevat heijastumaan myös perinteisinä sotilaallisina turvallisuusuhkina, mutta niitä ei varustautumisella suinkaan torjuta.

Tässä tilanteessa kaikki varusteluun käytetyt voimavarat ovat synkkää tuhlausta ja poissa niistä toimista, joita tarvitaan kestävän kehityksen agendan toteuttamiseksi.

Suomessa ja muissa pienemmissä maissa varaudutaan myös jännitteiden ja vastakkaisuuksien kasvuun lisäämällä kriiseihin varautumista sekä sotilaallisia resursseja ja muutoinkin kriisinsietokykyä kasvattamalla.

Varustelukilvan ollessa käynnissä kokevat myös pienet maat varautumisen välttämättömäksi. Vaikka tämä on tiettyyn rajaan saakka ymmärrettävää, on myös nähtävä raja, jonka jälkeen tällainen muuttuu osaksi itse itseään ruokkivaa varustelukierrettä. Sen vuoksi on vielä tärkeämpää, että nyt vahvistettaisiin toimia konfliktien ennaltaehkäisemiseksi sekä niiden rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi.

Suomen panosta rauhanturvaamisessa ja kriisinhallinnassa arvostetaan korkealle. Suomi ei kuitenkaan ole enää kokoonsakaan nähden mikään rauhanturvaamisen pieni suurvalta. Enimmillään suomalaisia oli kolmekymmentä vuotta sitten YK:n rauhanturvatehtävissä lähes 2000 sotilasta Golanilla, Libanonissa ja Namibiassa. Sen jälkeen osallistumisemme on rajusti pudonnut ja on nyt noin 400 sotilaan tasolla, samanaikaisesti kun siviilikriisinhallintatehtävissä toimii noin 120 suomalaista.

Suomen kasvattaessa sotilaallisia voimavarojaan on myös kasvatettava osallistumista kriisinhallintatehtäviin vähintään aikaisemmalle tasolle.

Kriisinhallinnassa tarvitaan usein sotilaallisia voimavaroja, mutta mikään kriisi ei ratkea eikä kestävää rauhaa saada aikaan yksinomaan sotilaallisella kriisinhallinnalla. Yhä enemmän tarvitaan taitoa, osaamista ja resursseja siviilikriisinhallinnan tehtäviin, poliiseina, oikeusviranomaisina ja muina toimijoina epävakauden poistamiseksi ja edellytysten rakentamiseksi normaalin demokraattisen oikeusvaltion toiminnalle.

Valtioilla on vastuu tehokkaiden kriisinhallintavalmiuksien ylläpidosta. Mutta ne tarvitsevat myös kansalaisyhteiskunnan tukea ja osallistumista. Monet ammattikunnat ovat esimerkkeinä siitä miten ne lääkärit, toimittajat, opettajat, historioitsijat, valmentajat, verotarkastajat ym. ilman rajoja järjestöinä osallistuvat tällaiseen toimintaan.

Tämäkään ei vielä riitä. Pahimmat väkivaltaiset konfliktit syntyvät hauraissa valtioissa ja niiden vakauttamiseksi tarvitaan myös taloudellisia voimavaroja, kuten kehitysyhteistyötä esim. toimivan infrastruktuurin vahvistamiseksi ja siviilityöpaikkojen luomiseksi sisällissodissa värvätyille tai pakko-otetuille entisille sotilaille, kauppasopimuksia joilla avataan näille maille mahdollisuus hyödyntää maailman markkinoita jne.

Kaikkia tällaisia välineitä ja niihin liitettyä rauhanvälitystä tulee käyttää samanaikaisesti ja koordinoidusti. Siksi sotilasliitot eivät ole parhaita kriisinhallinnan toimeenpanijoita, Esim. EU on parhaimmillaan paljon Natoa kyvykkäämpi ja vaikuttavampi toimija, kun se voi tuoda operaatioiden tueksi erittäin laajan skaalan muitakin kuin sotilaallisen kriisinhallinnan välineitä. Joudun kuitenkin sanomaan ”parhaimmillaan” sillä EU:n kyvyssä käyttää näitä välineitään yhteen sovitetusti on vielä erittäin paljon parantamisen varaa.

Suomella on tässäkin ansaitusti hyvä maine, eikä ole sattuma että rauhanturvaajiemme erikoisosaamisessa korostuu CIMIC-yhteistyö eli sotilaiden ja siviilien yhteistoiminta. Suomalaiset rauhanturvaajat toimivat usein sillanrakentajina – sotatoimien vaiettua joskus kirjaimellisestikin – rakentaen luottamuksellista yhteistyötä sotilaitten ja siviilien ja eri väestöryhmien kesken. Esimerkkinä tästä olen käyttänyt suomalaista majuria, joka Bosnia-Hertzegovinassa aloitti monietnisen koripallojoukkueen valmentamisen ja jatkoi sitä siviilinä myös pestinsä päättymisen jälkeen.

Suomalaisia rauhanturvaajia ei ole koskaan epäilty sotilaallisten valmiuksien riittämättömyydestä, vaikka he toisin kuin suurvalta-armeijat eivät lähesty paikallista väestöä ase laukaisuvalmiina pyssynpiippua pitkin varmuuden vuoksi tähystäen. Tämä on yhteistä kaikkien pohjoismaiden rauhanturvatyölle. Siksi olisi toivottavaa, että pohjoismaat toimisivat enemmän yhdessä monipuolisissa kriisinhallintatehtävissä.

Tämä toive paremmasta koordinaatiosta ja yhteistyöstä koskee myös rauhanvälitystehtäviä, jossa joskus on ollut aistittavissa jopa kilpailua siitä, kenen lipun nimiin sen saavutukset kirjataan. Ylipäätään rauhavälityksessä ja kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä – ei vain konflikteihin vaan esim. luonnonkatastrofien jälkeen – tarvitaan paljon parempaa koordinaatiota, sillä hyvää tarkoittavien runsaslukuisten toimijoiden määrä voi ilman selkeitä johtovastuita pahimmillaan tuottaa suorastaan vahinkoa.

Konfliktien ehkäisemisessä, ratkaisemisessa ja rauhanvälityksessä on aina kyse inhimillisten voimavarojen käyttämisestä. Silloin on äärimmäisen tärkeätä, että saamme kaikkia kyvyt käyttöön. Suomi on siksi ollut alusta alkaen vahva YK:n päätöslauselman 1325 Naiset, rauha ja turvallisuus tukija ja sen toteutuksen ajaja. Naisten osallistuminen täysivaltaisina ja tasaveroisina rauhanprosesseihin on tietenkin jo tasa-arvokysymys. Lisäksi tiedämme, että rauhanneuvottelut, joissa myös naiset ovat tasa-arvoisina mukana lisää rauhanneuvottelujen onnistumisen mahdollisuuksia ja tehtyjen sopimusten kestävyyttä.

Rauhan rakentaminen ei siten todellakaan ole vain vanhojen herrojen taitolaji, vaikka jostain syystä näyttää vallalla olevan uskomus, että sotien aloittajat olisivat myös niiden lopettamisen parhaita asiantuntijoita. Tässä rakennustyössä tarvitaan kaikenikäisiä ja -taustaisia tehtävälle omistautuneita ihmisiä.

Asevelvollisuuslain perusteella n. 30 000 nuorta miestä kutsutaan kutsuntoihin ja noin kaksi kolmasosaa heistä saa sotilaskoulutuksen, jonka lisäksi myös yhä kasvava määrä nuoria naisia koulutetaan aseiden käyttöön. Olisi perusteltua, että tämän rinnalla olisi samanarvoisena vaihtoehtona myös aseettomaan rauhanrakentamiseen tähtäävä koulutus, jossa nuoret miehet ja naiset voisivat kouluttautua erilaisiin siviilikriisinhallinnan tehtäviin.

(Avauspuhe Nuorten rauhanviikon päätöseminaarissa Helsingin Oodissa 21.9. 2019)