Wada Haruki, The Korean War. An international History, Rowman & Littlefield, 383 s. , New York 2018

Diplomaattien Korean sota

Max Jakobssonin jo vuonna 1955 julkaistu Diplomaattien talvisota on sittemmin avautuneista arkistoista ja monista uusista tutkimuksista huolimatta edelleen lukemisen arvoinen klassikko talvisodan ja sitä edeltäneen diplomatian ymmärtämiseksi. Äskeisellä Japanin matkallani sain Tokion yliopiston emeritusprofessorilta uusimman päivitetyn laitoksen hänen vuonna 2014 ilmestyneestä Korean sodan historiastaan, ja olen sen luettuani valmis antamaan sille samanlaisen aseman Korean sodan ymmärtämisessä kuin Jakobssonille talvisodan osalta.

Kumpikaan ei kirjoita varsinaista sotahistoriaa ja sotatapahtumia referoidaan vain sen verran kuin osapuolten päätösten ja ratkaisujen ymmärtämiseksi tarpeen. Se tarkoittaa molemmissa tapauksissa sitä, että sodan inhimilliset kärsimykset redusoidaan lähes pelkiksi numeroiksi, jotka sellaisenaan ovat järkyttäviä. Korean sodan osalta ei vieläkään ole konsensusta tarkoista luvuista, mutta karkeasti lähes viisi miljoonaa ihmistä sai siinä surmansa, heistä yli puolet siviilejä, mikä tarkoittaa että Korean yhteenlasketusta väestöstä yli kymmenen prosenttia kuoli sodassa. Se on suhteellisesti enemmän kuin toisessa maailmansodassa tai Vietnamin sodassa oli siviiliuhreja. Sota kuitenkin päättyi ratkaisemattomaan, jossa 38 leveyspiirin demarkaatiolinja Pohjois- ja Etelä-Korean välillä muuttui lopulta vain siitä vähän poikenneeksi aselepolinjaksi.

Alussa Neuvostoliiton asein ja lentojoukoilla tukemat pohjoisen joukot olivat jo valloittamassa koko etelän, mutta amerikkalaisten noustua maihin pohjoinen joutui puolustuskannalle. Kun vuorostaan amerikkalaiset joukot lähestyivät Kiinan ja Korean erottavaa Yalu-jokea, päätti Kiina massiivisesta väliintulosta ”vapaaehtoisten” joukkojen muodossa, ja pohjoinen onnistui heidän tuellaan jo toisen kerran valtaamaan Soulin. Sodan viimeiset kaksi vuotta käytiin suurin piirtein lopullista aselepolinjaa noudatelleena asemasotana.

Sotaa olivat halunneet sekä Kim Il-sung pohjoisessa että autoritaarisena presidenttinä etelää hallinnut Syngman Rhee. Amerikkalaiset pystyivät pidättelemään Rheetä, mutta pitkään sotaa varonut Stalin – joka oli Maoa ja Kiinaa ratkaisevampi tekijä Pohjoisen ohjastajana – antoi lopulta suostumuksensa Kimin hyökkäykselle. Amerikkalaiset ja Etelä-Korea sotivat YK:n lipun alla kun Neuvostoliitto boikotoi silloin turvaneuvoston istuntoja, joissa päätökset YK:n nimissä tehtiin.

Pohjois-Korea sai aseita ja lentäjiä Neuvostoliitosta. Vaikuttaa siltä että Stalin ja Mao olivat aluksi väheksyneet amerikkalaisia ja ja pelkäsivät itse asiassa enemmän Japanin liittymistä etelän tueksi, vaikka japanilaisilla ei ollut sen enempää haluja kuin joukkoja liittyä sotaan, johon Etelä-Korean tukena osallistui lähinnä nimellisissä määrin joukkoja 15 YK:n jäsenmaasta. Japani oli kuitenkin sillä tavoin osallinen sotaan, että amerikkalaiset pommikoneet lähtivät operaatioihinsa japanilaisilta lentokentiltä. Se miten Korean sotaa käsiteltiin Japanissa ja esimerkiksi se miten Stalin ohjeisti maan kommunistipuoluetta epätoivoisesti kumoukselliseen toimintaan tulee Wadan kirjassa myös perusteellisesti käsiteltyä.

Sodan kuluessa sekä Truman että Eisenhower harkitsivat myös atomipommin käyttöä, mutta eivät lopulta kuitenkaan antaneet valmiusasemissa olleille pommikoneille lähtölupaa. Jos atomiasetta olisi käytetty olisi se vaikeasti ennakoitavalla tavalla voinut muuttaa maailmanhistorian kulkua. Viime kädessä sota kuitenkin haluttiin puolin ja toisin rajoittaa vain Koreassa tapahtuvaan sotimiseen.

Sodan päättyessä Kim Il-sung, joka sen alkaessa oli Korean kommunistien ykkösmies mutta ei yksivaltias, puhdisti sodan kestäessä pahimmat kilpailijansa ja loi pohjan tähän päivään asti vallassa pysyneelle dynastialleen. Etelässä myös Syngman Rhee vahvisti asemaansa, vaikka parlamentin enemmistö oli alkuun hänen vastustajiensa käsissä, mutta sisäinen oppositio ei kyennyt syrjäyttämään häntä. Vaarallisempi toimija viimeiseen saakka sodan lopettamista vastustaneelle Rheelle olivat hänen autoritaarisiin otteisiinsa ja omapäisyyteensä välillä kyllästyneet amerikkalaiset, joilla oli jo valmis suunnitelma hänen syrjäyttämiseensä vallankaappauksella, mutta jota ei kuitenkaan toimeenpantu. Rhee pysyi diktaattorin ottein vallassa vuoteen 1960, jolloin mielenosoitukset pakottivat hänet maanpakoon, mutta demokratiaan hänen maassaan siirryttiin vasta vuonna 1987.

Kaikkea emme varmaan vieläkään tiedä Korean sodan diplomatiasta. Sen aineiston, joka tutkijoiden käytettävissä on, on Wada Haruki kirjassaan kuitenkin huolellisesti käynyt läpi ja antaa lukijalle luettavan ja luotettavan katsauksen siitä miten, miksi ja kenen toimesta sotaan johtaneet ja sen aikaiset päätökset Beijingissä, Moskovassa, Pjonjangissa, Soulissa, Tokiossa ja Washingtonissa tehtiin.

Maaliskuu 2019

EU:n mahdollisuudet ulko- ja turvallisuus-politiikassa

Euroopan Unioni on isoista kansainvälisistä toimijoista – Venäjä, Kiina, Yhdysvallat ja muut – se johon on jo pitkään kohdistunut eniten odotuksia paremman globalisaationhallinnan ja rauhanomaisen kehityksen turvaamisesta. EU:lle enemmän vaikutusvaltaa toivovat myös sen jäsenmaissa nekin, jotka muutoin suhtautuvat kielteisemmin EU:hun. Mutta myös EU:n ulkopuolella EU on kansainvälisistä toimijoista se, jonka toivottaisiin enemmän vaikuttavan maailman kehitykseen.

Yksi syy tähän on, että EU ei ole mikään sotilaallinen suurvalta, eikä tätä roolia unionille sitä haikailevista yksittäisistä ajoittaisista puheenvuoroista huolimatta ole myöskään tulossa. EU on kaupan ja talouden suurvalta, jota yhdistää sitoutuminen demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteisiin ja jolla on paljon erilaisia sen talouden, kulttuurin ja arvojen vahvuuteen perustuvia ns. soft powerin keinoja käytettävissään, enemmän kuin yhdelläkään muulla kansainvälisellä toimijalla, joille nämä välineet ovat toissijaisia sotilaallisen voiman antaman hard powerin rinnalla.

Viime vuosien maailmankehitys on korostanut EU:n vastuuta ja siihen kohdistuvia odotuksia. Aikana jolloin nationalistiset ja populistiset voimat eri puolilla maailmaa antavat kannatuksensa johtajille, jotka näyttävät keskisormea kansainvälisille sopimuksille, käynnistävät kauppasotia ja kyseenalaistavat koko monenkeskisen sääntöpohjaisen yhteistyöjärjestelmän, ja katsovat oikeudekseen myös käyttää voimapolitiikkaa kansainvälistä oikeutta rikkovalla tavalla.

EU on nyt tärkein toimija tämän sääntöpohjaisen monenkeskisen yhteistyöjärjestelmän puolustajana ja kehittäjänä ja sitä on tässä tuettava.

EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen on ollut myös Suomen tukema pyrkimys, jossa on  kahden viime vuoden aikana edetty enemmän kuin edellisten 20 vuoden aikana. Samalla se kuitenkin on herättänyt Suomessa epäluuloja siitä, mihin sillä oikeastaan tähdätään.

Kysymys ei ole ”eurooppalaisesta armeijasta”, ei edes kaukotavoitteena, vaikka tätä erityisesti saksalaisessa retoriikassa viljellään. Sellaista ei ole NATO:llakaan, vaan sotilasliitto koordinoi ja johtaa jäsenvaltioiden sen käyttöön omilla päätöksillään antamia sotilaallisia voimia, jotka ovat ja pysyvät kansallisen päätöksenteon alaisuudessa.

EU:ssa ei ole sen enempää NATO-jäsenmaissa kuin sen ulkopuolella olevissa maissa minkäänlaista halua ja pyrkimystä sotilasliiton aluepuolustustehtävän ja –sitoumuksen korvaamiseen EU:n toimin.

Kyse on yhtäältä Euroopan autonomisten kriisinhallintavalmiuksien vahvistamisesta, myös sellaisia tilanteita varten, joissa NATO:n resurssit eivät syytä tai toisesta – Trump tai Turkki tulevat tässä ensimmäisenä mieleen – ole käytettävissä, mikä silloin edellyttää mm. itsenäistä toimintaa johtavaa EU-esikuntaa, sekä toisaalta EU:n puolustusvälineyhteistyön ja sotilaallisten resurssien ja toimintakykyjen kehittämistä kustannustehokkuutta tuottavalla tavalla.

Suomi ei tätä tukemalla ole hakemassa sotilaallista liittosuhdetta, jollaista emme halua emmekä tarvitse. Olemme toki valmistautuneita ottamaan vastaan ja antamaan apua, jos tätä edellyttävä tilanne syntyisi, mutta päätöksenteko tällaisesta pysyy vain omissa käsissämme. Tavoitteena on, kuten eduskunta on selvästi linjannut, Suomen pysyttäminen mahdollisen sotilaallisen konfliktin ulkopuolella, mitä palvelee myös eduskunnan selvä kanta siihen, ettei Suomi salli kenenkään käyttää aluettamme kolmansille maille sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin.

Suomen kansainvälisistä turvallisuusyhteistyön kumppaneista ehdottomasti merkitsevin on Ruotsi eikä kahden sotilaallisesti liittoutumattoman maan turvallisuus- ja puolustusyhteistyölle Suomen kannalta ole rajoja.

Suomi on viime vuosina korostetusti halunnut varautua erilaisiin kriisitilanteisiin. Tämä on näkynyt lainsäädännön muutoksissa sekä varustelupäätöksissä. Tietynasteinen ja riittävän uskottava varautuminen tukee tietysti Suomen pyrkimystä säilyä konfliktien ulkopuolella. Mikä on riittävä ja uskottava on kuitenkin monitahoinen harkintakysymys, ja siksi eduskunta ei ole sitoutunut siihen miten ja millä raha- tai konemäärillä torjuntahävittäjien korvaaminen 2020 luvulla tehdään. Nyt on siis kriittisen arvioinnin ja vaihtoehtojen huolellisen ja avoimen punninnan paikka.

On myös muistettava, ettei varustelu ole ylipäätään pitävä ratkaisu turvallisuuteen kohdistuvien uhkien torjuntaan. Varustelulla ei torjuta ilmastonmuutosta ja muita kestämättömän kehityksen ilmentymiä eikä se anna mahdollisuuksia puolustautua ydinaseitakaan vastaan.

Siltä osin kun varautuminen on viisautta ja välttämättömyyttä, se ei kuitenkaan riitä. Vähintään yhtä tärkeää on toimia aktiivisesti konfliktien ennaltaehkäisemiseksi, jännitteiden ja vastakkaisuuksien purkamiseksi, aseriisunnan edistämiseksi ja kestävien rauhanrakenteiden pystyttämiseksi. Tässä olemme viime vuosina jääneet kipeästi kaipaamaan Suomenkin aktiivista panosta.

Yksi tapa jolla Suomi voisi antaa myönteisen panoksen maailmaa uhkaavan varustelukierteen katkaisemiselle on liittyminen YK:ssa neuvoteltuun ydinaseiden täyskieltosopimukseen. Muutoinkin meidän on vahvistettava aseriisuntaosaamistamme ja oltava aktiivisia liikkeelle lähteneessä autonomisten aseiden rajoittamiseen tähtäävässä neuvotteluprosessissa.

21.3. 2019

Kestävään kaivostoimintaan

Eduskunta hyväksyi keväällä Kanadan sekä Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden välillä tehdyn laaja-alaisen talous- ja kauppasopimuksen, CETA:n. Sosialidemokraatit pitivät kaupan vapauttamista tervetulleena, mutta eduskuntakäsittelyssä nousi huoli, että CETA-sopimuksen sisältämä investointisuoja saattaa aiheuttaa ongelmia erityisesti Suomen kaivosalalla. Monet kanadalaiset yhtiöt ovat käyttäneet kauppasopimusten sijoittajansuojaa aggressiivisesti etunsa ajamiseen ja ovat myös vältelleet maksamasta veroja Suomeen.

Hallituspuolueiden enemmistö oli joka tapauksessa viemässä sopimuksen sellaisenaan läpi. Siksi päädyimme siihen, että hyväksymisemme edellytyksenä on että eduskunta hyväksyy ulkoasiainvaliokunnassa esittämämme ponnen.

Siten eduskunta päätyi edellyttämään hallitukselta, että arviointi kaivoslain uudistamiseksi tulee aloittaa välittömästi ja muutokset tuoda eduskuntaan niin, että ne voidaan saattaa voimaan ennen CETA-sopimuksen voimaantuloa.

Hallituksen vastaus oli ala-arvoinen ja se tyytyi työ- ja elinkeinoministeriön kaivosalan sääntelystä asianajotoimistoilla teettämänsä arvioon, jonka mukaan lakimuutoksia ei tarvita. Se ei yllättänyt, kun tiedetään, että kyseinen lakifirma on aiemmin lobannut kaivosalan toimijoiden, muun muassa Talvivaaran, asiaa.

Kaivostoimintaa arvioitaessa esille nousevat

  • talouteen,
  • ympäristöön ja
  • kestävään kehitykseen liittyvät kysymykset

Viime mainituilla viittaan siihen eksistentiaaliseen kysymykseen, kauanko voimme ylipäätään jatkaa uusiutumattomien mineraalien ja muiden raaka-aineiden louhintaa ja ammentamista luonnosta, ennen kuin siirrymme täydelliseen kiertotalouteen. Tällä näkökohdalla haluan muistuttaa siitä, että myös parhaalla nykyteknologialla hoidetut kaivokset ovat vain ylimenokauden ratkaisuja.

Kaivosmineraalien kierrätystä tulee tehostaa merkittävästi. Ilmastoratkaisut, kuten akut, vaativat merkittäviä määriä lisää mm. kobolttia, litiumia, nikkeliä ja kuparia.  Kiertotaloudesta puhutaan paljon, mutta tehtävää sen edistämiseksi on edelleen. Tarvitaan tietoisuuden lisäämistä sekä ratkaisuja kierrätysinfraan. Rahoitusta tulee suunnata tutkimukseen ja kokeiluhankkeisiin. Kierrätetyille raaka-aineille tulee luoda, tarvittaessa kannusteiden avulla, markkinat, jotka suuntaavat kysyntää niihin.

Taloudelliset intressit ovat olleet ratkaisevassa asemassa kaivoshankkeissa. Kukaan ei tietenkään investoi kaivoshankkeeseen elleivät laskelmat osoita voiton mahdollisuuksia. Myös valtiot, kunnat ja maakunnat ovat kiinnostuneita kaivosten taloudellisista vaikutuksista, ennen muuta kaivosten tuomista työpaikoista ja vientituloista, vähemmän kaivostoiminnan tuottamista verotuloista.

Sittemmin on ymmärretty, että kun kaivostoiminta aikanaan esiintymien ehtymisen vuoksi tai muusta syystä päättyy, voi se jättää jälkeensä veronmaksajille maksettavaksi lankeavia suuriakin ympäristönhoitokustannuksia. Näitä varten ja kaivostoiminnan ympäristöriskien hallitsemiseksi olisi kaivostoiminnan verotuksessa edellytettävä myös yhtiöiltä riittävää ympäristövastuurahastointia, jotta mahdollisten riskien kattaminen ei jäisi yhteiskunnan vastuulle.

Muutoinkin tilanne on Suomessa se, että meillä kaivostoimintaa verotetaan kansainvälisesti katsoen kevyesti. Suurilla monikansallisilla kaivosyrityksillä on laajat mahdollisuudet sellaiseen verosuunnitteluun, jossa eri maihin maksettavien verojen määrä minimoituu. Meiltä puuttuu malmien arvoon perustuva kaivosrojaltivero, joka on käytössä lähes kaikissa merkittävissä kaivosmaissa. Kohtuullisesti korkeampi verotus ei estäisi uusia kaivosinvestointeja, minkä osoittavat muiden kaivosmaiden kokemukset.

Kaivosteollisuuden on saatava laaja hyväksyntä. Kuntien ja paikallisyhteisöjen näkemykset tulee aina ottaa huomioon kaivospäätöksissä. Kaivosten viemä maa-ala on poissa muusta käytöstä ja niiden ympäristövaikutukset ovat laajoja ja pitkävaikutteisia.

Suomen kaivoslaissa on edelleen 1700-luvun perintönä valtausperiaate, jonka mukaan malmiesiintymä kuuluu sille, joka varaa alueen itselleen ensimmäisenä. Valtaaja saa etuoikeuden alueelta löytyvien malmien hyödyntämiseen myös yksityisillä mailla. Kotipihaa, hautausmaata tai puolustusvoimien aluetta ei voi varata, mutta valtausperiaate koskee jopa luonnonsuojelualueita. Tällaista “ensiksi ehtinyt saa pitää” –periaatetta ei enää tunneta missään Suomeen rinnastettavassa verrokkimaassa. Muualla lähtökohta on, että mineraaliesiintymät omistaa valtio, joka antaa kaivosyhtiöille oikeuden hyödyntää uusiutumattomia luonnonvarojaan kohtuullista korvausta vastaan.

Suomessa on ymmärrettävä kaivosmineraalien strateginen merkitys. Ympäristövastuita tulee selkeyttää. Kaivostoiminnan voittojen siirtyessä ulkomaille on Suomen valtion rooliksi jäänyt kaivosyhtiöiden sotkujen siivoaminen. Nyt veronmaksajien rahoja käytetään esimerkiksi kanadalaisen kaivosyhtiön omistaman Hituran kaivoksen sulkemisesta aiheutuviin jälkitöihin 16 miljoonaa euroa. Lukua voi verrata siihen, että esimerkiksi kansainvälisesti vertaillen matala kahden prosentin kaivosrojaltivero tuottaisi vuodessa 20 miljoonaa euroa.

11.3.2019