Väinö Voionmaasta tuli ulkopoliitikko kypsässä 50 vuoden iässä, kun hänet vuonna 1919 valittiin sosialidemokraattina eduskuntaan. Siellä hän istui koko edustajakautensa kuolemaansa vuoteen 1947 saakka ulkoasiainvaliokunnassa, useimmiten sen puheenjohtajana tai varapuheenjohtajana, lukuun ottamatta niitä vuosia jolloin istui maan hallituksessa ulkoasiainministerinä tai ulkoministerin ensimmäisenä sijaisena.

Ennen vuotta 1917 ei Suomella ollut omaa ulkopolitiikka eikä siten ulkopoliitikkojakaan. Oli kuitenkin myös Voionmaan kaltaisia suomalaisia vaikuttajia, jotka seurasivat kansainvälistä politiikkaa ja solmivat myös itse kansainvälisiä yhteyksiä. Ne pohjustivat itsenäisen Suomen tulevaa ulkopolitiikkaa, vaikka harva vielä ennen maailmansotaa edes haaveili Suomen itsenäistymisestä.

Voionmaa oli vallankumousvuonna 1905 liittynyt sosialidemokraatteihin mutta ei päässyt puolueen ehdokkaaksi ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa. Seuraavina vuosina ennen itsenäisyyttä hän profiloitui sosialidemokraatteja lähellä olevana, mutta puoluetoimintaan etäisyyttä pitäneenä historioitsijana, raittiusmiehenä ja kansanvalistajana. Tällaisena hänet myös otettiin Edvard Valppaan siltasaarelaisfalangin arvostelun säestämänä vuonna 1917 Oskari Tokoin kokoomussenaattiin kulkulaitostoimikunnan päälliköksi sosialidemokraattien mandaatilla.

Historian ja maantieteen yhdistävänä tutkijana Voionmaa oli myös yksi aikansa johtavia raja- ja aluekysymysten asiantuntijoita, jota tänään kutsuttaisiin geopolitiikan harrastajaksi. Kirjoituksissaan itsenäisyytemme alkuaikoina hän hahmotteli Suur-Suomen itärajan kulkua Suomenlahdelta Laatokalle, Ääniseltä Vienan merelle ja lopulta Jäämerelle esittäen tälle luonnontieteellisiä, kulttuurisia ja historiallisia perusteita.

Voionmaan näkemys oli, että niin Ruotsin Länsipohja, Norjan Ruija kuin Venäjän Karjala ja Kuolan niemimaa olivat Suomen ”luonnollisia” osia. Tämän näkemyksensä hän antoi myös punaisen kansanvaltuuskunnan rajakomission työn käyttöön, vaikka sisällissodan jälkeen ymmärrettävästi joutui kieltämään olleensa millään tavoin osallinen komission työssä.

Perusteellisimmin Voionmaa esitteli suurisuuntaiset visionsa Suomen laajentamisesta kohta itsenäistymisemme jälkeen ilmestyneissä kirjoissaan Suomi Jäämerellä vuonna 1918 ja seuraavana vuonna julkaistussa Suomen Uusi Asema; maantieteellisiä ja historiallisia peruspiirteitä. Realiteettien maailmassa nämä visiot kutistuivat lopulta vain Petsamon liittämiseen Suomeen. Siihen oli Neuvosto-Venäjä jo kansanvaltuuskunnan rajasopimuksessa suostunut ja se vahvistettiin sitten Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920. Voionmaa itsekin näki Inkerin, Länsipohjan ja Ruijan Suomeen liittämisen epärealistiseksi, eikä hän pitänyt niitä esillä.

Yhtä lailla epärealistinen oli myös pyrkimys Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi. Työväenliikkeessä tällaisen heimoromantiikan sävyttämälle Suur-Suomi ajattelulle ei ollut kaikupohjaa – vaikka Terijoen hallitus Kuusisen johdolla siihen koettikin myöhemmin vedota – eikä Voionmaa antanut minkäänlaista tukea samalla agendalla toimivien oikeistonationalistien sotilaallisille valloitushaaveille, vaan otti niihin selvästi etäisyyttä.

Vaikka Voionmaa jatkosodan alussa vuonna 1941 hetkellisesti innostuikin mahdollisuudesta liittää Itä-Karjala ja jopa Kuolan niemimaa Suomeen, oli hän kuitenkin jo alusta alkaen Natsi-Saksan rinnalle vieneen sotapolitiikan epäilijä ja myöhemmin rauhanopposition keskeinen toimija.

20-luvulla Voionmaa vakiinnutti asemansa sosialidemokraattien johtavana ulkopoliitikkona. Kun puolue valitsi edustajansa neuvotteluvaltuuskuntaan valmistamaan Tartossa solmittua Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhansopimusta, sai Voionmaa selvästi eniten kannatusta vaalissa Väinö Tannerin jäädessä vasta kolmanneksi. Tanner olisi siten jäänyt ulos valtuuskunnasta, ellei toiseksi eniten ääniä saanut Väinö Wuolijoki olisi kieltäytynyt.

Tanner on omissa muistelmissaan ottanut kunnian siitä, että keskenään erimielinen valtuuskunta kykeni lopulta solmimaan aikoinaan oikeiston ”häpeärauhaksi” leimaaman, mutta sittemmin Suomelle pikemminkin liian edulliseksi arvioidun rauhan Tartossa vuonna 1920. Historioitsijat ovat omaksuneet Tannerin narratiivin, jossa myös hänen käyttämälleen virallisen valtuuskunnan ohittaneelle takaoven neuvotteluyhteydelle neuvostovenäläisten kanssa on annettu ratkaiseva rooli. Tässä narratiivissa Voionmaalle jätettiin vain vähäinen sivuosa, vaikka hän ja Paasikivi olivat tietoisia Tannerin toiminnasta, jolle he myös antoivat tukensa.

Kun Väinö Tanner syksyllä 1926 sai tehtäväkseen sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen muodostamisen, oli puolueen tannerilaiseen siipeen luettu Voionmaa myös Tannerin ensimmäinen valinta hallituksen ulkoasiainministeriksi, vaikka hän oli eduskuntaryhmässä kuulunut vähemmistöhallituksen muodostamisen vastustajien joukkoon. Hän ehti kieltäytyäkin, mutta kun myös seuraavana mahdollisuutena ajateltu J.W. Keto teki samoin, palasi Tanner uudelleen Voionmaahan, joka sitten oman kertomansa mukaan vastahakoisesti lopulta suostui.

Tannerin hallituksen aikana ulkopolitiikka ei tuottanut Suomelle tai sosialidemokraattien hallitukselle erityisiä ongelmia. Elettiin aikaa jolloin Suomen ulkopolitiikka oli päätymässä, kolmen haaksirikkoutuneen kokeilun jälkeen, kansainliiton periaatteisiin ja myöhemmin myös pohjoismaiseen yhteistyöhön nojaavaan puolueettomuuspolitiikkaan.

Pian itsenäistymisen jälkeen sisällissodan voittajaksi jäänyt valkoinen Suomi oli tehnyt pitkälle meneviä maan suvereniteettia rajoittavia sitoumuksia keisarillisen Saksan kanssa, jonka voittoisassa suojeluksessa se uskoi olevansa ei vain turvassa Venäjän vallan palauttamisyrityksiä vastaan, vaan saavansa myös ratkaisevaa tukea Suur-Suomi haaveitten toteuttamiseksi. Tämän varmistamiseksi valkoisen tynkäeduskunnan enemmistö hankki kuningaskunnaksi muutettavan Suomen valtaistuimelle saksalaisen ruhtinaan vain vähän ennen Saksan romahdusta maailmansodassa.

Tätä saksalaista Suomea seurasi lyhyt englantilaisen Suomen kausi, kun romahtaneen Saksan sijaan toivottiin Englannista ja sen Itämerta hallitsevasta laivastosta Suomelle tukea ja turvaa. Brittisuuntauksen merkeissä Suomi antoi heidän perustaa Koivistolle laivasto- ja lentotukikohdan, josta britit tekivät tuhoisia hyökkäyksiä punalaivaston Kronstadtin tukikohtaan. Suomalaisten toiveista huolimatta brittikausi jäi lyhyeksi ja heidän läsnäolonsa päättyi laivaston vetäytymiseen syksyllä 1919.

Tämän jälkeen oli vuorossa reunavaltiokokeilun kausi, joka päättyi siihen, että sitä tarkoittanut Varsovassa tehty neljän reunavaltion löyhä liittosopimus kaatui vuonna 1922 eduskunnassa sitä ajaneelle ulkoministeri Rudolf Holstille annettuun epäluottamuslauseeseen.

Sosialidemokraatit olivat niin saksalaissuuntauksen kuin reunavaltiopolitiikan vastustajia eikä heillä ollut osuutta myöskään britteihin tukeutumiseen. Tämä lyhyt vaihe on sikäli mielenkiintoinen, ettei valtioneuvoston, eduskunnan tai sen ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjoista löydy mitään merkintöjä briteille annetuista varsin laajoista toimintamahdollisuuksista ja sotilastukikohdan perustamisesta Suomen maaperälle.

Näiden suuntausten kariuduttua voi sanoa Suomen paremman puutteessa päätyneen Kansainliiton periaatteisiin nojautuvaan puolueettomuuspolitiikkaan. Pohjoismainen suuntaus tuli vasta myöhemmin kuvaan ja virallistui, kun eduskunta yhtyi Kivimäen hallituksen sille antamaan ilmoitukseen pohjoismaisesta yhteistyöstä.

Sosialidemokraatit tukivat 20-luvun alkuvuosien jälkeen muotoutunutta ulkopolitiikkaa enemmän tai vähemmän aktiivisesti. SDP ja Voionmaa puoleen ulkopoliittisena puhemiehenä tukivat Suomen Kansainliittoon liittymistä vuonna 1920, mutta puolueen eduskuntaryhmästä löytyi tällekin epäilijöitä. Kun Suomi ensimmäisen kerran oli ehdolla Kansainliiton neuvoston jäseneksi vuonna 1926 se ei, ehkä jopa omaksi helpotuksekseen, tullut vielä valituksi.

Seuraavana vuonna, jolloin Voionmaa toimi Tannerin hallituksen ulkoministerinä, ehdokkuus jo johti myös valintaan, mutta tällöinkin ulkoministeri joutui eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle vakuuttamaan Suomen toimivan asiassa matalalla profiililla, mihin varovaisuuteen yhtenä syynä oli tieto siitä, että tuolloin vielä Kansainliiton ulkopuolella ollut Neuvostoliitto ei Suomen ehdokkuudesta pitänyt. Voionmaa oli kuitenkin, kuten presidentti Relander päiväkirjaansa tyytyväisenä merkitsi, ”Kansainliiton mies”.

Suomen pohjoismaista suuntausta valmisteltiin pitkään Kivimäen vuonna 1932 alkaneella hallituskaudella. Vaikuttimena tähän oli myös uskon hiipuminen Kansainliiton kykyyn ja haluun asettua tukemaan aggression kohteeksi joutuneita jäsenmaitaan, mikä lopulta johti pohjoismaiden ja muiden maailmansodan aikaisten puolueettomien maiden ilmoitukseen, etteivät enää katsoneet Kansainliiton valikoidusti sovellettujen sanktioartikloiden sitovan heitäkään.

Sosialidemokraattien rooli ennen kaikkea Mannerheimin sekä Kivimäen ja hallituksen ulkoministerin Antti Hackzellin ajaman pohjoismaisen suuntauksen ja sitä koskevan eduskunnassa annetun ilmoituksen valmistelussa oli toissijainen. Ei siksi että he olisivat olleet siihen nähden pidättyviä vaan paremminkin siksi, että heidän tukensa otettiin annettuna, kun haasteeksi koettiin oikeiston ja aitosuomalaisuuden omaksuneen maalaisliiton tuen hankkiminen.

Pohjoismaiden suhtautuminen Suomen liittymiseen ryhmittymään ei ollut täysin varaukseton. Vielä keväällä 1935 Tanska jätti Suomen kutsumatta Kööpenhaminassa järjestettyyn pohjoismaiden ulkoministereiden tapaamiseen. Kenties tämä oli sysäys siihen, että hallitus vt. pääministeri Mantereen aloitteesta värväsi Tannerin vierailemaan Tukholmassa puhumaan Ruotsin sosialidemokraattisen hallituksen kanssa eväinään kaksi pääministerin sihteerin laatimaa muistiota.

Suomelle pohjoismaisen suuntauksen ydin oli yhteys Ruotsiin ja pyrkimys saada Ruotsi sitoutumaan Suomen tukemiseen. Tannerille annetuissa muistiossa oli pisimmälle menevänä vaihtoehtona mainittu tavoitteena kahdenvälinen sopimus aseistetusta puolueettomuudesta, mutta tilanne ei ollut sellainen, että hallitus tai Tanner olisivat katsoneet mahdolliseksi edes sitä esittää.

Sitä miten paljon Voionmaa oli osallinen näissä tunnusteluissa ei tiedetä, mutta kun hallituksen ilmoitus lopulta vuoden 1935 lopulla saatiin eduskuntaan, esiintyi hän sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoron käyttäjänä sitä tukien, mutta myös siinä näkemäänsä puolustuskysymyksen ylikorostamista kritisoiden. Samansuuntaisesti oli myös Tanner arvioinut yhteistyötä.

Pohjoismaisen suuntauksen valinta tarkoitti myös samalla Kansainliitto-idealismin hylkäämistä, eikä se näyttänyt tuottavan tuskaa ”liiton miehenä” aiemmin profiloituneelle Voionmaalle. Hän saattoi myös yksityisesti esittää kovaa kritiikkiä siitä, miten Holsti suorastaan liturgisesti oli takertunut Kansainliiton puolustamiseen.

Sosialidemokraatit etenivät jälleen vuoden 1936 eduskuntavaaleissa, mutta odotettu punamultayhteistyön alku siirtyi vuoden 1937 presidentinvaalien jälkeiseen aikaan, kun sosialidemokraattien hallitukseen tulon estänyt Svinhufvud oli ensin syrjäytetty. Kun hallitus sitten Cajanderin johdolla maaliskuussa 1937 muodostettiin, tuli Voionmaasta sen kauppa- ja teollisuusministeri.

Kauppa- ja teollisuusministerinä Voionmaa oli myös ulkoministeri Holstin, ja hänen eronsa jälkeen ulkoministeri Erkon ensimmäinen sijainen, toimien myös kahden viikon ajan ulkoministerinä ennen Erkon nimitystä.

Kun historioitsija tarkastelee kenen tahansa sosialidemokraatin asemaa ja toimintaa sotien välisen ja sota-ajan puolueessa, joutuu aina väistämättä käsittelemään kyseisen henkilön suhdetta puolueen valtavirtaa edustaneeseen ja sitä kulloisestakin muodollisesta asemastaan riippumatta tosiasiallisesti johtaneeseen Väinö Tanneriin.

Näin myös Väinö Voionmaan osalta. Voionmaalla on maine jonkinasteisena oikeistososialidemokraattina eikä hän milloinkaan ollut yhteistyössä puolueen vaihtelevien vasemmistosuuntausten kanssa. Hän oli, aina sotavuosiin saakka, ulospäin lojaali Tannerin johtajuudelle. Hänen asemansa oli kuitenkin Tannerista poikkeuksellisen riippumaton. Voionmaalla oli oma vankka kannattajakuntansa puolueessa eikä hän ollut sillä tavoin riippuvainen Tannerin suosiosta kuin monet vähäisemmät toimijat. Miesten väleissä ei liioin ollut henkilökohtaista lämpöä. Mitään ulospäin näkyviä vastakkaisuuksia etenkään ulkopolitiikan osalta ei heillä kuitenkaan ennen talvisodan päättymistä ollut.

Voionmaalla ei näytä olleen erityistä roolia talvisotaa edeltäneissä keskusteluissa ja neuvotteluissa. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä hän oli tietoinen ns. Jartsev -neuvotteluista ja tapasi vt. ulkoministerinä kerran itsekin Jartsevin. Hän ei tätä neuvotteluyhteyttä vierastanut eikä väheksynyt, mutta Jartsevin esitysten substanssin osalta hän edusti hallituksen äärimmäisen pidättyvää yleislinjaa eikä jakanut Mannerheimin käsityksiä pidemmälle menevän vastaantulon välttämättömyydestä.

Kun Molotov-Ribbentropp-sopimuksen jälkeen siirryttiin avoimeen neuvotteluvaiheeseen, ei Voionmaa silloinkaan profiloitunut hallituksen yleislinjalta poikkeavilla käsityksillä. Ulkoministeri Erkon tavoin hän tuntui pitävän Neuvostoliiton kovaa linjaa bluffina ja uskoi että neuvottelujen jatkamisella voitaisiin vielä päästä tulokseen, jonka vuoksi hän oli valmis kannattamaan Paasikiven suosittamia vastaantuloja.

Cajanderin hallituksen erottua Voionmaa palasi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi. Kun rauhanteon mahdollisuus Neuvostoliiton kanssa avautui Stalinin hylättyä Terijoen hallituksen, yritettiin Suomea houkutella vielä brittien ja Ranskan lupaaman avun turvin jatkamaan sotimista. Tähän ei sen enempää hallitus, sotilasjohto kuin eduskunnan ulkoasiainvaliokuntakaan tarttunut, vain Urho Kekkosen sitä kannattaessa.

Valiokunnan puheenjohtajana Voionmaa lähettiin neuvotteluvaltuuskuntaan tekemän talvisodan päättänyttä Moskovan rauhaa. Mistään neuvottelusta ei kuitenkaan ollut kyse vaan suomalaiset joutuivat sellaisenaan hyväksymään Neuvostoliiton sanelemat rauhanehdot. Maaliskuussa 1940 Voinmaa lähetettiin Paasikiven kanssa toistamiseen Moskovaan selvittämään rauhansopimuksen täytäntöönpanoa. Tällä oli merkitystä vanhojen herrojen keskinäisen suhteen ja ymmärryksen syventämiselle ja sille, että Paasikivi suostui ottamaan vastaan Voionmaan kovasti tukeman pyynnön suostua Moskovaan Suomen lähettilääksi.

Siihen miten Suomi vietiin jatkostaan Saksan rinnalla ei Voionmaalla kuten ei koko eduskunnallakaan ollut osuutta suuntaan tai toiseen. Voionmaa kuitenkin selvästi näki ja ymmärsi mihin Suomea oltiin viemässä. Hän ei näkemästään pitänyt, mutta ei myöskään voinut tai halunnut asettua näkyvään vastarintaan vaan purki huolensa päiväkirjanomaisissa kirjeissään pojalleen Tapio Voionmaalle joka toimi Suomen lähettiläänä Bernissä ja ulkoasiainvaliokunnassa valituksiin valiokunnan syrjässä pitämisestä.

Ristiriitaisuus Voionmaan suhteessa sotaan sen alkuvaiheessa näkyy siinä, että innostus rajojen siirtämismahdollisuuteen tarttui häneenkin hänen puolustaessaan Itä-Karjalan miehitystä sillä, että sen tuleva asema määräytyisi itsemääräämisoikeuden pohjalta aikanaan yleisessä rauhankonferenssissa. Tämäkin erotti hänet Tannerista, joka ei milloinkaan lämmennyt kareliaaniselle innostukselle. Sodan pitkittyessä Voionmaa ei tätä pidempään enää toistanut, eikä hän missään vaiheessa halunnut esiintyä AKS-henkisen suursuomalaisuuden riveissä, vaikka häntä Valtion tiedotuslaitoksen kautta sellaisen houkuteltiin.

Kun selkeä rauhanoppositio Stalingradin jälkeen alkoi Suomessa järjestäytyä, oli Voionmaa sen merkittävimpiä sosialidemokraattisia voimia. Ulospäin hänen toimintaansa rajoitti ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan asema. Hän oli kuitenkin mukana elokuussa 1943 julkitulleessa presidentti Rytille osoitetussa ns. 33 kirjelmässä, jossa esitettiin toivomus, että hallitus ryhtyisi mahdollisimman nopeasti toimenpiteisiin rauhan saavuttamiseksi ja Suomen irrottamiseksi sodasta.

Voionmaan näkyvä rooli rauhanoppositiossa ja toistuvat vastakkaisuudet sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä Väinö Tannerin kanssa merkitsivät miesten teiden lopullista erkaantumista. Tanner sai kuitenkin välirauhaan asti puoleen eduskuntaryhmän – jonka puheenjohtajan asemasta hän ei hallitukseen palattuaan kesällä 1941 enää luopunut – enemmistön tuen. Tämän mukaisesti puolue ei kesäkuussa 1944 Ryti-Ribbentropp sopimuksen jälkeenkään vetänyt edustajiaan hallituksesta.

Rauhan palattua taistelu SDP:n linjasta jatkui. Vanhat tannerilaiset ja asevelisosialistit pitivät puolueen hallussaan, kun iso osa oppositiosta eri vaiheissa lähti puolueesta ja liittyi SKDL:oon. Puolueesta erotetut kuutoset evät vankilasta vapauduttuaan palanneet puolueeseen ja he olivat perustamassa SKDL:oa. Seuraavaksi lähtivät mm Mauno Pekkala ja J.W. Keto ja viimeisimpänä siirtyjinä SDP:n listoilta eduskuntaan vielä 1945 vaaleissa valitut Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen.

Voionmaa kutsuttiin marraskuun 1944 puoluekokouksessa SDP:n kunniajäseneksi, mihin hän suhtautui ironisesti ymmärtäessään sen olevan myös tapa rajoittaa hänen osallistumistaan puolueopposition toimiin. Siirtymistä SKLD:oon hän ei kuitenkaan missään vaiheessa harkinnut.

Näkyvimmän pesäeron Tannerin ja asevelisosialistien kanssa aiheutti Voionmaan osallistuminen sotasyyllisten vastuuseen saattamista vaatineeseen välikysymykseen keväällä 1945. Hän piti syytettyjen sittemmin oikeudenkäynnissä saamia vankeustuomioita välttämättöminä, ilman että siihen kuitenkaan liittyi mitään henkilökohtaista kostonhalua. Hän oli myös saanut välikysymyksen allekirjoitukselle Paasikiven hyväksynnän. Samalla hän näyttää kuitenkin aliarvioineen Paasikiven resilienssiä kun otaksui tämän jo syksyllä 1945 haluavan vetäytyä muistelmiensa pariin.

Voionmaa itse puhui usein vetäytymisestään, mutta antoi kuitenkin valita itsensä eduskuntaan v. 1945 vaaleissa. Kun Paasikivi seuraavana vuonna siirtyi presidentiksi ja Voionmaakin mainittiin pääministeriehdokkaana oli tapa, jolla hän ajatuksen kirjeenvaihdossaan torjui sellainen, että sitä olisi voinut pitää myös kursailuna. Vakavasti otettavaa kysymystä hänelle ei kuitenkaan tehtävään liittyen esitetty.

Voionmaan viimeiseksi valtiolliseksi tehtäväksi jäi osallistuminen Suomen valtuuskunnassa Pariisin rauhankonferenssiin 1946. Hän valmistautui tehtävään tunnollisesti, mutta mistään neuvottelusta ei Pariisissa hänen pettymyksekseen kuitenkaan ollut kysymys.

Eräänlaisen ulkopoliittisen testamenttinsa toukokuussa 1947 kuollut Voionmaa oli esittänyt syksyllä 1945 budjettikeskustelussa, jossa hän ensimmäisenä esitti Suomen liittymistä Yhdistyneisiin Kansakuntiin, jonka edellytyksenä hän totesi olevan turvaneuvoston pysyvän jäsenen Neuvostoliiton hyväksynnän.

Olen joutunut yhtenä Voionmaan seuraajana ulkoministeriössä tätä valmistaessani pohtimaan, miten hän tällaisessa hyvin erilaisessa ajassa ja maailmassa menestyisi tehtävässä. Vastaukseni on yksiselitteisesti, että hyvin. Siihen on kaksi syytä: ensinäkin historioitsijana hänellä olisi parhaiten sopiva ja tarpeellinen tausta toimimaan tehtävässä, ja toiseksi: ne arvot joita hän edusti ja toteutti ovat tämän päivän maailmassa yhtä kestäviä ja tarpeellisia kuin hänen elinaikanaan.