Seppo Aalto, Kapina tehtailla. Kuusankoski 1918. Siltala, 359 s., Tallinna 2018

Kuusankosken kuolemanlaakso

Voikkaan, Kymintehtaan ja Kuusankosken tehtaat, kolme silloisen Suomen suurimman yrityksen Kymiyhtiön paperitehdasta, muodostivat Euroopan suurimman paperiteollisuuden keskittymän vuonna 1918. Silloin vielä Iittiin ja Valkealaan kuulunut Kuusankoski oli myös monessa suhteessa Suomen luokkajakaantunein paikkakunta. Tehtaitten herrasväki oli pienenä vähemmistönä, joka eli aivan eri maailmassa kun tehtaitten työväki. Ei siis ihme että paikkakunta on jäänyt historiaan yhtenä sekä punaisen että valkoisen terrorin kauhistuttavimpana pesäkkeenä.

Seppo Aalto käy huolellisesti läpi vuotta 1918 edeltäneen Kuusankosken ja sen tehtaitten historian sekä selvittää yksityiskohtaisesti miten, miksi ja kenen toimesta ihmisiä surmattiin. Punaisten käyttämä väkivalta ei ollut suinkaan aluksi summittaista, vaan pikemminkin pidättyvää ja harkittua aina huhtikuuhun saakka, jolloin sodan viimeisenä kuukautena tapahtui noin 80 % kaikista punaisten vastuulle jääneistä murhista. Osalle kuolemantuomioista oli jonkinlainen sotilaallinen peruste, sillä Kymenlaaksossa toimi aseita kätkenyt ja nuoria miehiä vihollisen puolelle taistelemaan salakuljettanut valkoisten ”viides kolonna”.

Kirjassa ei esitellä sankareita, joita tällaisissa sisällissodissa ei ole. Silti voi nostaa kirjasta esiin kaksi kunnioitusta ansaitsevalla tavalla poikkeavaa henkilöhahmoa: Aleksei Osipovin ja Gösta Björkenheimin.

Osipov oli venäläisen isän ja suomenruotsalaisen äidin kolmea kieltä sujuvasti puhunut työläispoika. Venäläisen kansallisuutensa vuoksi hän oli joutunut keisarilliseen armeijaan ja palasi sieltä Baltiassa sodittuaan kersanttina Suomeen keväällä 1917. Hän osoittautui sekä rohkeudeltaan, johtamiskyvyiltään että taktiselta osaamiseltaan punaisten keskisen rintaman parhaimmaksi päälliköksi. Hän myös koetti pitää tarkoin huolen siitä, etteivät punaiset syyllistyneet valkoisten vankien, haavoittuneiden tai muiden murhaamiseen sodassa, jossa vangiksi joutuneiden surmaaminen oli puolin ja toisin yleinen tapa. Hämmästyttävää on, ettei Osipov kuitenkaan ollut mitään aatteen miehiä, vaan entinen iltamatappelija ja puukottaja, jota ei ennen sotaa työväenriennossa näkynyt. Hän ilmoitti itse avoimesti, ettei sotinut aatteen puolesta vaan hänen motiivinaan oli vastustaa hänelle ja hänen sukulaisilleen vääryyttä tehnyttä esivaltaa.

Kun punaisten viimeinen puolustautumistaistelu päättyi, yritti  Osipov morsiamineen lähteä Pietariin, mutta pakoveneen moottori hajosi jo Haminan edustalla, missä he rantautuivat Majansaarelle. Valkoisten lähestyessä saarta Osipov ampui ensin morsiamensa ja sitten itsensä, pitäen kiinni antamastaan lupauksesta, etteivät ”lahtarit saa häntä elävänä”.

Kauppaneuvos Gösta Björkenheimista tuli ensin Kymi-yhtiön hallituksen puheenjohtaja ja sitten toimitusjohtaja. Hän poikkesi ajan teollisuusjohtajista työväen suuntaan osoittamansa neuvotteluvalmiuden ja sovinnollisuutensa vuoksi. Tämän vuoksi hän ajautui ristiriitaan sekä tiukkaa peräänantamattomuutta työväen vaatimuksille halunneiden patruunakollegoittensa että sovinnonhakuisuutta yhtä lailla vieroksuneiden kymintehtaitten muiden johtajien kanssa.

Sisällissodan alkaessa Björkenheim ei yrittänytkään lähteä Kuusankoskelta vaan halusi pitää työväkeen rauhalliset suhteet ja tehtaitten koneet käynnissä, eikä hän antanut mitään tukea insinööri- ja konttorihenkilökuntansa suojeluskuntahankkeelle. Tämä jäi kaivelemaan valkoisia siinä määrin, että kun kovan linjan teollisuuspatruuna Gösta Serlachius tapasi Lahdessa huhtikuun lopulla valkoisten joukoissa sotineen kymintehtaalaisen metsänhoitaja Emil Eklundin, vastasi tämä Serlachiuksen kysymykseen miksi hänellä oli kiire päästä Kuusankoskelle: ”Ellen minkään muun syyn vuoksi, niin ampuakseni Björkenheimin”.

Vaikka Eklund ei tätä kirjaimellisesti tarkoittanut, niin joka tapauksessa punaiset ehtivät ensin. Kauppaneuvoksen murha Korialla 27.4. ei ollut paikallisten työväen edustajien toimeenpanema ja vieraspaikkakuntalaiset teloittajat tuskin tunsivat häntä muuta kuin nimeltä, eikä hän ollut ainoa valkoinen, joka punaisen vallan viimeisinä päivinä joutui murhatuksi.

Punaisten terrori kuitenkin kalpeni sen rinnalla mitä valkoiset tekivät toukokuun kahden ensimmäisen viikon aikana Kuusankoskella. Punaisten teloittajien uhreja oli 27 kun valkoisten teloittamien määrä oli kymmenkertainen. Siitä ketkä ja miksi joutuivat ammutuiksi on vaikea löytää ammuttujen asemaan ja tekemisiin perustuvaa logiikkaa, mutta Aalto esittää valkoisten toimille kolme tarkoitusperää. Ankarat toimet ja joukkoteloitukset olivat shokkihoitoa, jolla lamaannutettiin kaikki vastarinta ja varmistettiin valkoinen valta, luotiin kestävä pelkotila ja toimeenpantiin sosiaalinen, poliittinen ja etninen puhdistus.

Aalto tuo myös esiin sen, että puhdistuksella oli kiire, koska oli odotettavissa, että senaatti ja sodanjohto myös tältä osin haluaisi palauttaa jonkin verran laillisemman olotilan. Tässä tarkoituksessa Mannerheim antoi 11.5. käskyn, jolla teloitukset kiellettiin siksi kunnes sotaoikeuksia koskeva lainsäädäntö saataisiin voimaan. Aalto kertoo myös, että valloitettujen alueiden hallinnasta vastannut Rudolf Walden viivytti käskyn eteenpäin toimittamista kolme päivää, mutta ei pohdi enemmälti sitä miksi itsekin paperiteollisuuden patruunana tunnettu Walden näin myös mahdollisti tosiasiassa juuri Kymi-yhtiön paikallisjohdon toimeenpanemien puhdistusten jatkumisen vielä kolme päivää pidemmän ajan.

Seppo Aallon Kapina tehtaalla kuuluu sisällissodan muistovuoden tuottaman uuden tutkimuskirjallisuuden parhaimmistoon. Se on hieno esimerkki siitä, miten sadan vuoden takaisia tapahtumia voidaan nyt lopulta tarkastella ilman minkäänlaista osapuolikiihkoilua ja samalla kumota vuosikymmeniä omaa elämäänsä eläneitä ja haastamatta jätettyjä tahallisesti tai tahattomasti väritettyjä aikalaiskertomuksia.

Lokakuu 2018

Kati Katajisto, Sodasta sovintoon. Otava, 303 s., ei painopaikkaa 2018

 

Kunnat ja kaupungit sisällissodan sovinnon rakentajina

Sata vuotta sitten käydyn sisällissodan muistovuosi on tuottanut suuren joukon uutta tutkimuskirjallisuutta tuon vuoden tapahtumista. Valtaosaltaan kirjat ovat olleet aiemmista osapuoliasenteista irtautuneita, uutta tietoa ja parempaa ymmärrystä tuoneita tutkimuksellisesti ansiokkaita töitä. Ne kertovat osaltaan kertovat miten sisällissodan traumojen purkamisesta on lopulta siirrytty aikakauteen jossa lähes kaikkia suomalaisia alkaa yhdistää käsitys aate- tai sukutaustoista riippumatta, että kyse oli koko kansakuntaa kohdanneesta katastrofista, jollainen ei missään eikä milloinkaan saa toistua.

Vuotta 1918 ei tietenkään voi tarkastella irrallaan sitä edeltäneistä ajoista ja tapahtumista. Siten vuosi 1917 ja myös varhaisempi kehitys on yleensä ollut mukana vuoden 1918 tarkastelussa. Yhtä paljon ei ole kuitenkaan tutkittu sitä miten sisällissotaa sen päätyttyä käsiteltiin ja miten siitä palauduttiin demokraattiseen valtioelämään. Tässä suhteessa Seppo Hentilän Vuoden 1918 pitkät varjot kuuluu uusimman 1918-kirjallisuuden tärkeimpiin julkaisuihin.

Omassa genressään uraauurtava on myös Kati Katajiston Sodasta sovintoon teos. Se kertoo siitä miten Helsingissä vain reilu puoli vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen pidetyissä kuntavaaleissa sosialidemokraatit nousivat silloin voimaan tulleen uuden kunnallislain mukaan ensimmäistä kertaa yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun valtuuston suurimmaksi puolueeksi 26 valtuutetulla 60:stä. Siten työväenliike koko Suomessa pääsi kuntavaalien kautta hyväksyttynä osapuolena jälleen osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, monilla tehdaspaikkakunnilla myös enemmistöasemassa.

Katajisto käy läpi Helsingin kaupunginvaltuuston toimintaa ja päätöksentekoa uuden valtuuston kolmen ensimmäisen toimintavuoden aikana. Porvarit RKP:n johdolla käyttivät enemmistövaltaa, mutta joutuivat määräenemmistösäännösten vuoksi ottamaan myös sosialidemokraattien näkemyksiä huomioon, minkä lisäksi porvariryhmästä irtaantui useissa asioissa riittävästi valtuutettuja äänestämään joissain kysymyksissä vasemmiston esitysten puolesta. Eikä tämä yhteistyövalmius muuttunut senkään jälkeen, kun vasemmistososialistit ja kommunistit vuoden 1920 täydennysvaaleissa tulivat omana ryhmänään mukaan valtuustotyöskentelyyn. Lakkauttamiseensa saakka Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen ryhmänä toimineet vasemmistososialistit pitivät puolueohjelmansa mukaisesti luokkasovintoa mahdottomana mutta osallistuivat kuitenkin käytännössä luokkarajat ylittävään valtuustotyöskentelyyn.

Katajisto käy läpi paikoin jopa uuvuttavan pikkutarkasti Helsingin valtuuston työskentelyä ja valintoja, mutta ehkä juuri siksi myös onnistuneesti antaa kuvan sitä miten sisällissodan arpia näin käytännönläheisessä työskentelyssä paranneltiin. Hänen tutkimuksensa ei käsittele muita kaupunkeja ja kuntia kuin Helsinkiä ja jättää siksi ilmaan kysymyksen siitä, kuinka hyvin tämä sovinnonrakentumisen kuvaus on yleistettävissä koskemaan koko Suomea. Ainakin siinä suhteessa Helsinki poikkeaa muusta maasta, että vuonna 1918 valittujen sosialidemokraattisten valtuutettujen enemmistö toimi eri aikoina myös kansanedustajina tai maan hallituksen jäseninä.

Lokakuu 2018

Pekka Ervasti ja Seppo Tiitinen, Tiitinen. Vakoilijoita ja veijareita, Otava, 253 s., Keuruu 2018

Tiitisen veijarilista

Seppo Tiitisellä on ollut urallaan ainutlaatuiset näköala- ja vaikuttamisen paikat. Hän nousi nuorena keskustalaisena juristina ensin eduskunnan perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokunnan sihteeriksi, josta hänet sitten alle 30-kymppisenä vuonna 1978 silloisen keskustalaisen sisäministerin Eino Uusitalon ja presidentti Urho Kekkosen sopimuksesta poimittiin keskustalaisen Arvo Pentin seuraajaksi Suojelupoliisin johtoon. Kahdentoista vuoden ja presidentinvaihdoksen jälkeen Tiitinen palasi eduskuntaan ensin apulaispääsihteeriksi ja vuodesta 1992 alkaen pääsihteeriksi.

Kaikista näistä tehtävistä Tiitisellä olisi paljonkin muisteltavaa, mutta hän ja kirjan toimittanut Pekka Ervasti ovat valinneet kevyen, etten sanoisi tirkistelevän linjan kertomukselleen. Linjaan kuuluu sekin, ettei kirjasta löydy ainuttakaan uutta paljastusta, siis sellaista kerrottavaa näistä vakoilijoista ja veijareista, jota ei olisi jo aikoinaan julkisuudessakin esitetty. Tutkijat jäävät vielä pitkään odottamaan milloin Tiitisen mainostamat tarkat muistiinpanot siirtyvät kansallisarkistoon heidänkin käyttöönsä.
Tämä koskee myös ns. Tiitisen listaa Stasi-kontakteista Suomessa, jonka Supo sai liittotasavallan tiedustelulta DDR:n romahtamisen jälkeen. Tiitinen ei nytkään ota selvää kantaa listan julkistamiseen, eikä tietenkään siinä olleisiin nimiin, joista toteaa ettei niistä muista ketään, syynä se ettei siinä ollut yhtään muistamisen arvoista nimeä. Yksityisyyden suojaan on listalla olevillakin oikeus, kun tutkinta- tai syytekynnys ei ole ylittynyt. Julkistamisen tervetullut puoli olisi kuitenkin siinä, että tulisipa testattua onko yhdelläkään niistä nimimerkkien taakse piiloutuvista tai jopa nimellään esiintyvistä, jotka somessa kertovat varmana tietona Kalevi Sorsan tai milloin minkin sosialidemokraatin olevan listalla, kanttia esittää anteeksipyyntöä aiheettomasti leimaamilleen henkilölle.
Minulla on ulkoasiainvaliokunnasta ja ministeriajoilta vain myönteisiä kokemuksia mukavana miehenä tunnetusta Tiitisestä. Ottaen kuitenkin huomioon hänen lähes kaikkien tehtäviensä läheisen kytkennän laillisuuteen ja laillisuusvalvontaan, en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten hän toistuvasti eri yhteyksissä tuntuu moitiskelevan suomalaisia yleensä ja joitain virkakunnan osia erityisesti liian tiukkapipoisesta suhtautumisesta lakien ja säädösten tunnolliseen noudattamiseen.
 Lokakuu 2018