Etusivu 2018 syyskuu 2018
20.9.2018

Ulkopolitiikan johtaminen kolmiossa eduskunta – hallitus – Tasavallan presidentti. Ulkoministeriön Suomi 100 vuotta luentosarja 19.9. 2018

Esitykseni on laadittu yhtäältä poliittisen historian dosenttina toimineena historioitsijana ja toisaalta henkilönä, jolle on vuodesta 1970 alkaen kertynyt omaa kokemusta ulkopolitiikan hoidosta ja siihen liittyvistä valtioelinten keskinäisistä suhteista ja yhteistyöstä sekä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä, että valtioneuvoston jäsenenä yhteensä 35 vuoden ajalta. Olen myös toiminut eduskunnan EU-asioita käsittelevän suuren valiokunnan puheenjohtajana yhteensä kahdeksan vuotta.

Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden aikana on maata koko ajan johdettu pitkälti saman, vuonna 1919 hyväksytyn silloisen hallitusmuodon ja sitä täydentävän valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti, ja merkittäviä muutoksia perustuslakiin tehtiin vasta vuonna 2000 voimaan tulleessa HM:n ja VPJ:n ja muut perustuslaintasoiset lait yhteen kokoavassa uudessa perustuslaissa.

Vuoden 1919 HM:n 33 § kuului seuraavasti:

Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti, kuitenkin niin, että sopimukset ulkovaltojen kanssa ovat eduskunnan hyväksyttävät, mikäli ne sisältävät säännöksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan tai valtiosäännön mukaan vaativat eduskunnan suostumusta. Sodasta ja rauhasta presidentti päättää eduskunnan suostumuksella.

Varsin yksiselitteisesti presidenttivaltaa korostava säädöstä on kuitenkin vuosikymmenien kuluessa eri aikoina sovellettu sekä tilanteiden että henkilöiden mukaan hyvin erilaisesti. Yksikään sotaa edeltäneistä presidenteistä ei itse pyrkinyt profiloitumaan ulkopolitiikassa – ei tosin oikein heidän johtamansa Suomikaan, jos sikseen tulee – vaan antoivat hallitusten ja ulkoministereiden johtaa ulkopolitiikkaa.

Eduskunnan rooli ei ollut liioin kovin aktiivinen, joskin on merkillepantavaa, että hallituksen ja ulkoministeri Holstin esitys reunavaltioiden kanssa liittoutumisesta kaatui juuri eduskunnassa ja johti Suomessa ulkoministerin saamaan ainutkertaiseen epäluottamuslauseeseen.

Suomen sotien aikaiset ja sen jälkeiset tilanteet ja tarpeet johtivat ulkopoliittisen johtamisen radikaaliin muutokseen. Siihen saakka presidentit eivät olleet erityisen aktiivisia ulkopolitiikassa mutta sotatilanne johti ulkopoliittisen vallan keskitykseen, ei niinkään suoraan presidentin, hallituksen tai edes sen ulkoasiainvaliokunnan käsiin kuin pienelle sisärenkaalle, johon kuuluivat presidentti (Risto Rytin tultua Kyösti Kallion kuoleman jälkeen tehtävään) pää- ja ulkoministerit sekä muutama muu avainministeri ja ylipäällikkönä välirauhan aikanakin jatkanut Mannerheim, sekä tämän luottokenraali Rudolf Walden jo ennen puolustusministeriksi tuloaan. Myös SDP:n johtaja Väinö Tanner pysyi tässä sisärenkaassa, vaikka joutui Neuvostoliiton painostuksesta kesällä 1940 eroamaan hallituksesta. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsenistä Rangell oli pääministerinä hyvin passiivinen ja saksalaisille tiedot vuotaneen Tyko Reinikan jäsenyys valiokunnassa johti myös siihen, että tärkeimmät keskustelut käytiin ja ratkaisut sovittiin valiokunnan ulkopuolella.

Eduskunnan ja sen ulkoasiainvaliokunnan osuus ulkopolitiikan ratkaisuissa oli sotavuosina vähäinen. Ulkoasiainvaliokunnan sivuuttamista perusteltiin myös vuororiskeillä. Välirauhan jälkeen, jolloin Mannerheim jatkoi presidenttinä maaliskuuhun 1946, ulkopolitiikan johto keskittyi pääministeri Paasikiven käsiin, eikä hän siitä luopunut siirryttyään Mannerheimin seuraajaksi. YYA-sopimus neuvottelujen aikana Paasikivi nojautui näennäisen vahvasti eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan vaikuttaakseen Neuvostoliiton kantaan, mutta ei antanut sen vaikuttaa omaan linjaukseensa jossa hän ei juurikaan tukeutunut myöskään hallitukseen vaan neuvotteluvaltuuskunnassa olleisiin kansanedustajiin Urho Kekkonen ja J.O. Söderhjelm.

Urho Kekkosen pitkää presidenttikautta pidetään presidenttivetoisen ulkopolitiikan huipentumana. Hänkään ei kuitenkaan heti saavuttanut sittemmin kiistatonta johtoasemaansa, vaan käännekohdaksi muodostui 1958 yöpakkashallituksen kaatuminen. Sen jälkeen ei maahan enää nimetty muita kuin presidentin siunauksen saaneita hallituksia.

Itse tulin eduskuntaan ja sen ulkoasiainvaliokunnan jäseneksi 1970. Tätä kautta oli edeltänyt Pekka Kuusen kausi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana, jossa hänen tavoitteenaan oli valiokunnan roolin aktivoiminen. Se ei tietenkään tarkoittanut niinkään presidentin haastamista vaan näkyi ennen muuta valiokunnan aktiivisempana kokoustyöskentelynä sekä uusien kehitysyhteistyön ja kehitysmaihin liittyvien kysymysten nostamisena agendalle.

Valiokunnan kontaktit presidentin kanssa olivat harvinaisia ja eduskunnan ja valtionpäämiehen suhdetta kuvaa tapaus, jossa valiokunta oli poikkeuksellisesti pyytänyt tapaamista presidentin kanssa ja saanut TPK:sta vastauksen, että tämä käy ilmoitettuna päivänä klo 14.00. Koska kellonaika oli eduskunnan täysistunnon vakituinen kokousaika, ryhtyi valiokunnan johto ja sihteeristö jo järjestelemään täysistunnon perumista tai istunnon siirtämistä. Se ei lopulta ollut tarpeen, kun ehdotin valiokunnan kokouksessa, että kuitenkin tarkistettaisiin kansliasta, että oliko tarkoitus todella edellyttää eduskunnan istunnon siirtämistä vai oliko tämä vain sihteerin tai adjutantin presidentin kalenterista katsoma ensimmäinen vapaaksi ja soveliaaksi katsottu aika. Tarkistus osoitti, että ajankohta oli ilman sen tarkempaa harkintaa esitetty, mutta tiedon vastaanottaneelle valiokunnan sihteerille ei tullut mieleenkään oma-aloitteisesti huomauttaa, että tätä sattui olemaan eduskunnan normaali täysistuntoaika ennen kuin tämä nousi valiokunnassa esiin.

Ulkoasiainministeri kävi näinä vuosina ministeriön korkeiden virkamiesten kanssa epäsäännöllisin väliajoin valiokunnassa pyynnöstä tai aloitteestaan kertomassa asioita ja joskus oli valiokunta ministerin vieraanaan lounaan tai iltapalan merkeissä. En muista juuri koskaan kokeneeni, että olisin saanut tätä kautta sellaista informaatiota, jota en olisi pienellä työllä löytänyt myös avoimista media lähteistä.

Suomen ulkopolitiikan johtamista ja erityisesti tasavallan presidenttien ja ulkoministeriön suhdetta aina Urho Kekkosen presidenttikauden päättymiseen saakka on viimeksi käsitellyt sangen seikkaperäisesti Timo Soikkanen reilu kaksi viikkoa sitten Paasikivi-seuran UKK-luentona pitämässään erinomaisessa esitelmässä, johon minulla ei ole huomauttamista.

Kun kahdentoista kaupungintalolla viettämäni virkavuoden jälkeen palasin eduskuntaan ja ulkoasiainvaliokuntaan vuonna 1991 oli tilanne muuttunut ja muuttui edelleen. Presidentti oli vaihtunut ja vaikka Mauno Koivisto piti ulkopolitiikan johdon edelleen tiiviisti presidentin käsissä, oli hän myös selvästi suuntautunut parlamentarismin vahvistamiseen.

Valtiosääntöuudistus, joka oli 60-lukulaisessa demokratian laajentamishengessä käynnistetty ja joka sitten taas hiipui 70-luvulla mm presidentti Kekkosen selvään haluttomuuteen, oli saanut uutta vauhtia. Kokonaisuudistusta ei aluksi tavoiteltu, vaan tyydyttiin osauudistuksiin, kuten presidentin vaalitavan uusimiseen suoraksi kansanvaaliksi ja presidentin toimikausien rajoittamiseen.

Perustuslain kokonaisuudistus pysyi tavoitteena ja toteutui, kun eduskunta 1999 hyväksyi maaliskuussa 2000 voimaantulleen uuden perustuslain. Aikaisemman Hallitusmuodon 33 § vastaa perustuslain 93 § joka kuuluu nyt näin:

Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta siltä osin kuin tässä perustuslaissa säädetään. Sodasta ja rauhasta presidentti päättää eduskunnan suostumuksella.

Valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan hyväksymistä. Eduskunta osallistuu Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansalliseen valmisteluun sen mukaan kuin tässä perustuslaissa säädetään.

Tätä perustuslain säädöstä täydennettiin vielä 2010 muutoksella perustuslain 58 §:ään, joka määrittää eduskunnan viimesijaiseksi ratkaisijaksi jos presidentillä ja hallituksella olisi jossain yhteistoiminnassa ratkaistavassa asiassa erilainen kanta. Tällaista tilannetta ei ole toistaiseksi koskaan syntynyt, mutta on tärkeätä, että perustuslaki tässäkin suhteessa sisältää yksiselitteisen menettelytavan ratkaisun saamiseksi.

Perustuslakiin on myös nyttemmin kirjattu Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa sekä se, että valtioneuvosto vastaa Euroopan Unionissa päätettyjen asioiden valmistelusta. Lopullisesti niin sanottu lautaskiista siitä, kuka edustaa Suomea valtion- ja hallitustenpäämiesten Eurooppa neuvostossa on yksiselitteisesti ratkaistu 66 §:ään tehdyllä lisäyksellä, jonka mukaan

Pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa. Pääministeri edustaa Suomea myös muussa valtion ylimmän johdon osallistumista vaativassa Euroopan unionin toiminnassa, jollei valtioneuvosto poikkeuksellisesti toisin päätä.

Ennen tämän selkeyttämistä lautaskiistat olivat todellisia. Niitä läheltä seuranneena voisin kertoa värikkäistäkin tilanteista. Väliinputoaja oli ulkoministeri, jonka kuitenkin EU:n peruskirjan mukaan (ennen nykyistä Eurooppa neuvoston virallistamista) olisi tullut olla aina toinen kunkin maan edustajista.

Tässä kohdin on tarpeen laajemmin käsitellä sitä, miten Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa on itse asiassa enemmän kuin perustuslain muuttuneet kirjaukset vaikuttanut ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamiseen Suomessa.

Hallituksen sisäisessä työskentelyssä sekä suhteessa tasavallan presidenttiin se on merkinnyt pääministerin aseman korostumista. Pääministerin ja hänen alaisuudessaan toimivan valtioneuvoston kanslia aseman vahvistumiseen on muitakin syitä, enkä itse pidä tätä vallan keskittämistä yksinomaan myönteisenä kehityspiirteenä, mikä toteamus ei kuitenkaan liity ensi sijassa EU-asioiden käsittelyyn.

Suomen jäsenyys EU:ssa ja siitä seurannut EU-asioiden käsittelyjärjestyksen muotoutuminen on kuitenkin ollut demokratian kannalta monessa suhteessa myönteinen asia. Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta ottaen huomioon ennen EU-jäsenyyttä vallinneet pelot ja EU-vastustajien edelleen ruokkimat väitteet.

Ensinäkin hallituksen työskentelyssä EU-jäsenyys on ylläpitänyt aitoa kollektiivisen päätöksenteon ja vastuunkannon mahdollisuutta, joka muutoin on lähes tyystin kadonnut. Aikaisemmin sitä ylläpiti epävirallinen iltakoulu-instituutio, joka jo kauan sitten lakkasi olemasta se lähes viikoittainen kokoontuminen, jossa hallituksen kaikki jäsenet saattoivat osallistua ja vaikuttaa lähes kaikkien asioiden käsittelyyn. Nykyisin iltakoulu on harvakseen kokoontuva ja hyvin satunnaisesti mitään suurempia kysymyksiä käsittelevä muodollisuus.

Hallituksen todellinen päätöksenteko tapahtuu ennen muuta kahdessa paikassa, talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa ja hallitusryhmien puheenjohtajien tapaamisissa. Se miten näissä esillä olevia asioita käsitellään myös hallitusryhmissä, vaihtelee ajan, asian ja ryhmän mukaan. Ei kuitenkaan ole lainkaan poikkeuksellista, että muut hallituksen jäsenet saavat lehdistä lukea, että hallitus on päättänyt jotain jommassakummassa ilman, että he ovat välttämättä edes tienneet asian esilläolosta mitään.

Viikoittain kokoontuva EU-valiokunta onkin muodostunut merkittävimmäksi ja aidommaksi kollektiivisen keskustelun ja päätöksenteon foorumiseksi hallituksessa. Valiokunnalla on erikseen nimitetyt jäsenet, mutta se on avoin kaikille muillekin ministereille ja kaikki ministerit toimivat valiokunnassa esittelijöinä oman toimivaltansa asioissa.

Koska EU-asiat nykyään ulottuvat kaikille hallinnonaloilla joutuvat kaikki ministerit niihin perehtymään ja niistä käydään usein myös aitoa ja laajaa keskustelua, jossa voidaan päätyä myös muun kuin alkuperäisen esityksen hyväksymiseen.

EU-ministerivaliokunnan työ on vuorovaikutuksellista eduskunnan EU-asioiden käsittelyn kanssa. Perjantai-aamun EU-minva edeltää perjantai iltapäivän Suuren valiokunnan kokousta, jossa samat asiat käydään esittelevän ministerin kanssa lävitse.

Eduskunnan asemaan ja eduskuntatyöhön EU-jäsenyys on tuonut aivan uuden ulottuvuuden. Kun EU-jäsenyys alkoi häämöttää, pelättiin mm sitä, että se vahvistaisi merkittävästi hallituksen ja virkamiesten valtaa eduskunnan kustannuksella. Tämä estämiseksi pyrittiin luomaan sellainen EU-asioiden käsittelyjärjestelmä, joka minimoisi tämän mahdollisuuden. Tämä järjestelmä on nyt myös perustuslakiin kirjattu.

Koska unionissa tehdään sellaisia päätöksiä jotka ovat kaikkia jäsenvaltioita sitovia sekä yksimielisesti että määräenemmistöpäätöksillä haluttiin luoda järjestelmä, jossa eduskunnan näkemys kaikista eduskunnan toimivaltaan kuuluvista EU:ssa päätettävistä asioista on hallituksen tiedossa ja sen toiminnalle ohjeena ennen kuin hallitus voi päästää tällaista asiaa EU:ssa lopullisesti päätettäväksi.

Perussääntö on, että hallituksen on tiedotettava eduskunnalle välittömästi kaikista sen tietoon tulleista EU:ssa valmisteltavista esityksistä, jotka kuuluvat eduskunnan lainsäädäntövallan, budjettivallan tai kansainvälisten sopimusten hyväksymisvallan piiriin. Muotona on ns. U-asiakirja, jossa hallituksen tulee myös kertoa mikä on Suomen hallituksen kanta tällaiseen esitykseen. Hallituksen tulee jatkuvasti myös pitää eduskuntaa informoituna asian käsittelyn etenemisestä ja mahdollisista uusista ehdotuksista, eikä se saa päästää tällaista esitystä päätöksen ilman että sillä on eduskunnan kanta tiedossaan.

Eduskunnassa tällaiset U-asiakirjat lähetetään Eurooppa-valiokuntana toimivaan suureen valiokuntaan, jolle yksi tai useampi erityisvaliokunta antaa lausuntonsa. Kaikki valiokunnat eduskunnassa ovat oman alansa EU-valiokuntia, mutta koko eduskunnan nimissä puhevaltaa niissä käyttää suuri valiokunta. Suuressa valiokunnassa on 25 varsinaista ja 13 varajäsentä ja pienimmilläkin ryhmillä on valiokunnassa vähintään varajäsen. Myös Ahvenanmaan kansanedustajalla on läsnäolo- ja puheoikeus valiokunnassa.

Eduskunnan kannan muodostus tapahtuu tarvittaessa valiokunnassa kuultavan asianomaisen ministerin läsnä ollessa. Kun eduskunta on kannan muodostanut, on hallituksen lähtökohtaisesti toimittava sen mukaisesti. Oikeudellisesti sitovasta ohjeesta ei kuitenkaan ole kyse. Jos hallitus ei esim. siksi että käsittelyn jatkuessa on tullut uusia tietoja tai uusi kompromissiesitys eikä tästä ole mahdollista ajan puutteen vuoksi konsultoida eduskuntaa, on hallituksen heti informoitava päätöksestä eduskuntaa, jolla on normaaliin parlamentaariseen järjestelmään kuuluvat keinonsa tarvittaessa reagoida tapahtuneeseen. Pääministeri ja ministeri ovat voineet myös neuvoston kokousten aikana olla yhteydessä Suuren valiokunnan puheenjohtajaan, joka puolestaan on voinut järjestää sähköisen konsultoinnin koko valiokunnan kanssa.

Kaikista neuvoston kokouksista toimitetaan heti myös raportit eduskunnalle, ja ne otetaan käsittelyyn yleensä heti kun ao. ministeri seuraavan kerran käy valiokunnassa.

Eduskunnan toimivalta EU-asioissa ei rajoitu vain lainsäädäntö-, budjetti- ja sopimusasioihin vaan hallituksella on yleinen velvollisuus informoida eduskuntaa – suurta valiokuntaa ja yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asioissa ulkoasiainvaliokuntaa – kaikista merkittävistä EU-asioista- Tämä tapahtuu ns. E-asiakirjojen muodossa, joita valiokunta voi myös pyytää hallitusta mistä tahansa EU-asiasta toimittamaan.

Eduskunnalla on myös rajoittamaton tiedonsaantioikeus kaikista EU-asioista eikä hallitus voi tällaista myös mihin tahansa EU-asiakirjaan kohdistuvaa pyyntöä evätä sillä perusteella, että kyse on salassa pidettävästä asiasta. Hallitus voi perustellusta syystä pyytää valiokuntaa noudattamaan vaiteliaisuutta jossain asiassa, mutta valiokunta päättää kuitenkin itse, onko pyyntö perusteltu vai ei. EU-jäsenyyden alkuaikoina tapana oli lähes automaattisesta laittaa asiaan kuin asiaan vaiteliaisuuspyyntö, mutta vähitellen on päästy siihen, ettei valiokunnalle yleensä enää esitetä sen aiheettomaksi katsomia vaiteliaisuuspyyntöjä.

Tärkein EU-asioiden käsittely eduskunnassa tapahtuu, kun jokainen ministeri vuorollaan käy SuV:ssa ennen jokaista ministerineuvoston kokousta (myös epävirallisten kokousten alla) ja käy valiokunnan kanssa lävitse kaikki esityslistalla olevat asiat ja vastaa niitä koskeviin kysymyksiin siitä riippumatta ovatko ne U-asioita vai muita. Tarvittaessa valiokunnan puheenjohtaja tekee yhteenvedon, jossa todetaan valiokunnan kanta.

SuV:ssa äänestykset ovat olleet hyvin harvinaisia. Silloinkin kun keskustelussa ilmenee erilaisia näkemyksiä, tyydytään yleensä pj:n yhteenvetoon jonka hän yrittää tehdä niin, että se vastaa valiokunnassa vallitsevaa mielipidettä. Hyvä esimerkki käsittelytavasta oli rahaliitto EMU:uun liittymistä koskevan mietinnön valmistaminen. SuV kykeni yksimielisesti hyväksymään yli 50 sivuisen mietinnön, jossa pyrittiin tasapainoisesti kartoittamaan ja arvioimaan kaikki rahaliiton hyvät, huonot ja epävarmat puolet, ja vasta kun viimeisessä kappaleessa piti ottaa Jaa tai Ei -kanta rahaliittoon liittymiseen oli asiasta äänestettävä.

Yhteenvetona nyt jo yli 20 vuoden kokemuksesta eduskunnan roolista EU-asioiden käsittelyssä voi todeta, että Suomessa on käytössä tehokkain ja pisimmälle viety parlamentaarinen kontrolli EU-asioissa. EU-jäsenyys ei ole suinkaan heikentänyt eduskunnan asemaa suhteessa hallitukseen ja virkamiesvalmisteluun, vaan päinvastoin vahvistanut sitä merkittävästi.

Siihen on useitakin syitä. Yksi on se, että kaikki ministerit joutuvat esittelemään EU-minvassa ja SuV:ssa EU-asiansa suullisesti ja vastaamaan kysymyksiin. Kun asioiden seurantaprosessin ja eduskunnan informoinnin on alettava heti kun hallitus saa tiedon valmisteltavasta asiasta, vaikkei siinä vielä edes mitään valmista päätösehdotusta olisi, joutuvat he myös perehtymään asiaan ja sen virkamiesvalmisteluun itsekin aikaisessa vaiheessa ja ottamaan poliittista kantaa ja vastuuta esityksiin. Tämä vahvistaa poliittista ohjausta kaikilla tasoilla.

Eduskunnan informoinnin on tapahduttava reaaliaikaisesti, mikä on asiallisesti kumonnut vanhan käsityksen siitä, ettei keskeneräisistä asioista tarvitse tai edes saisi eduskunnalle kertoa. Aikaisemmin hallitus saattoi neuvotella eduskuntaa informoimatta valmiiksi kaikki kv. sopimukset, jotka sitten, jos sopimuksen luonne sitä edellytti, vietiin eduskuntaan hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Nyt eduskunta voi seurata ja ottaa kantaa kaikkiin esim. EU:n käymissä kauppa- ja investointisopimusneuvotteluissa esillä oleviin kysymyksiin neuvottelujen aloittamisesta ja neuvottelumandaatista alkaen.

Samalla tavoin aiemmin ei mistään lainsäädäntöhankkeista tarvinnut eduskuntaa informoida ennen kuin se sai ne valmiina Hallituksen Esityksinä käsiteltäväkseen, mutta EU:n direktiivien tai asetusten ohjaama lainsäädäntövalmistelu tulee U-asiana heti eduskunnan tietoon.

Perustuslain muutokset ovat muutoinkin vahvistaneet eduskunnan ja valiokuntien tiedonsaantioikeutta ja yleensäkin eduskunnan asemaa voi kuitenkin katsoa, että juuri EU-asioiden käsittelyssä edellytetty avoimuus ja informointivelvollisuus on heijastunut muutoinkin eduskunnan ja hallituksen suhteisiin ja työtapoihin.

Olen tässä antanut aika ruusuisen kuvan eduskunnan ja hallituksen yhteistyöstä EU-asioissa. Tähän on kuitenkin lisättävä, että viimeaikainen kehitys on nostanut ongelmia. Kun aikaisemmin Suuressa valiokunnassa äänestäminen oli harvinaista eikä valiokunnassa työskennelty mitenkään hallitus- ja oppositioryhmien vastakkainasettelun varassa, on tämä nyt kuluneella vaalikaudella selvästi muuttunut.

Valiokunnassa on myös ollut kasvavaa kritiikkiä siihen, että informaation saannin oikea-aikaisuudesta olisi lipsuttu. Sekin on herättänyt huomiota, että tämä hallitus ei ole tällä vaalikaudella halunnut tuoda eduskuntaan sellaista EU-selontekoa, joka olisi mahdollistanut myös laajan kaikki valiokunnat kattavan vastausvalmistelun ja täysistuntokeskustelun.

Tässä voi esittää epäilyn, että yksi syy tällaisiin ongelmiin on hallituksen kokoonpanossa, kun yksi sen kolmesta puolueesta on vielä viime vaaleissa profiloitunut korostetun EU-kriittisin ohjelmin, jonka vuoksi laajempien EU-linjausten valmisteleminen on hallituksessa ollut vaikeampaa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta EU-asioiden käsittely on muutoin analoginen paitsi, että eduskunnassa ulkoasiainvaliokunta on niiden suhteen samassa asemassa kuin suuri valiokunta muiden EU-asioiden. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja muiden asioiden välinen viiva on samalla tavoin sekä juridisesti että poliittisesti veteen piirretty EU:ssa kuin se on kansallisessakin käsittelyssä. Siten ulkoasiainministeriössä toimivat ministerit käyvät aina ennen neuvostojensa kokouksia niiden esityslistat läpi sekä UaV:n että SuV:n kanssa.

Eurooppa neuvoston kokouksista pääministeri käy sekä SuV:ssa että UaV:ssa sekä ennen kokousta että välittömästi sen jälkeen kirjallisen muistion pohjalta raportoimassa. Ulkoasiainvaliokunnan työskentely on myös edelleen, toisin kuin Suuressa valiokunnassa, konsensushakuista ja laajaan yhteisymmärrykseen pyrkivää ja lähes aina sen myös saavuttavaa.

Perustuslain 93 §, jonka mukaan Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa samalla kun hallitus yksin vastaa EU:ssa päätettävien asioiden kansallisesta valmistelusta, jättää potentiaalisen harmaan vyöhykkeen valtioelinten vastuunjakoon. Jos tässä on ongelma, on se paremminkin kasvamassa kuin vähenemässä sitä myöten kun unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikka vahvistuu ja muodostuu kattavammaksi.

Toistaiseksi tämä on kuitenkin ratkaistu joustavalla yhteistyöllä jossa presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta (UTVA) on avainasemassa.

Presidentti Niinistö on kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että EU-päätöksenteko ulkopolitiikassa on kuitenkin sillä tavoin epämuodollista, että siihen liittyviä kysymyksiä voidaan tuoda esim. päämiesten Eurooppa neuvoston illallisilla käsittelyyn ilman että niitä on valmisteltu EU:n institutionaalisten rakenteiden puitteissa. Tämä on ollut mahdollista osin siksi, että kysymys ei muodollisesti ole Unionin päätöksenteosta vaan asioista, joista jäsenvaltiot voivat sopia suoraan keskenään. Tämä kuitenkin jättää aukon sekä tasavallan presidentin että eduskunnan suuntaan näiden päätösten valmistelussa.

Tasavallan presidentin ja eduskunnan vuorovaikutus on aikaisempina vuosikymmeninä rajoittunut lähinnä vain presidentin esiintymisiin valtiopäivien avajaisissa ja päättäjäisissä. Nyttemmin presidentti on ottanut tavakseen tavata ulkoasiainvaliokunnan kanssa ainakin kolme kertaa vuodessa samoin kuin vähän harvemmin puolustus- ja suuren valiokunnan kanssa. Hän on perustellut tätä halulla varmistaa parlamentaarinen kate myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä.

Presidentti Niinistö on myös ottanut tavakseen säännöllisesti tavata eduskuntapuolueiden puheenjohtajia ja käyttää myös näitä tilaisuuksia välineenä vahvistaa korostamaansa parlamentaarista katetta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Siihen että presidentti myös tällä tavoin haluaa vahvistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan ankkuroitumista eduskunnan näkemyksiin ei voi olla muuta huomauttamista kuin muistutus siitä, ettei puolueiden johtajien muodostama konklaavi ole perustuslain tunnistama valtioelin eikä voi myöskään niitä korvata.

Hallitus ja eduskunta ministerikokoonpanojen valossa

Perustuslaki edellyttää että hallituksessa toimivien ”ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia”. Kansanedustajia heidän ei tarvitse olla. Kehitys on kuitenkin koko ajan mennyt siihen suuntaan, että puolueet nimittävät edustajikseen hallitukseen yhä harvemmin muita kuin kansanedustajia. Siitä on jo 30 vuotta kun pääministeriksi on viimeksi nimitetty henkilö- joka ei silloin enää ollut kansanedustaja eli Harri Holkeri. Sitä ennen Mauno Koivisto on ollut viimeinen pääministeri, joka ei koskaan ole ollut kansanedustaja, ja Keijo Liinamaan 42 vuotta sitten istunut hallitus oli viimeinen jossa ei ollut ainuttakaan istuvaa kansanedustajaa.

Tasavallan presidenteistä vain Mannerheim, Koivisto ja Ahtisaari eivät ole koskaan olleet kansanedustajia.

38 eri henkilöä on toiminut ulkoministerinä itsenäisen Suomen hallituksissa. Heistä 24 heistä on ollut myös kansanedustajina, mutta vain 16 ollut sitä osittainkaan samaan aikaan kun toimiessaan ulkoministerinä. Kuitenkin vain kahdeksan heistä on toiminut myös diplomaattina Suomen ulkoasiainhallinnossa ennen tai jälkeen ministerikautensa. Viimeinen ei-kansanedustaja ulkoministerinä oli tehtävään tullessaan Alexander Stubb, mutta hänetkin poimittiin tehtävään europarlamentista.

 

15.9.2018

Staffan Bruun, Mitt liv på HBL, Förlaget, 332 s., Helsinki 2018

Rakkaudesta Hufvudstadsbladetiin 

Nuorena Staffan Bruun haaveili näyttelijänurasta eikä voinut käsittää, että hän karsiutui toisella kierroksella teatterikouluun hakiessaan. Vaihtoehdoksi tuli sitten journalismi, luultavasti molempien vaihtoehtoisten ammattikuntien eduksi. Kun teatterikoulu tyssäsi pyrki Bruun Hufvudstadsbladetiin toimittajaksi, mikä onnistui vasta kuudennella hakukerralla, kun lehden johdossa vierastettiin Bruunin aikaisempaa aktivismia ”koululaisvasemmistossa”, kuten hän itse sitä sievistellen kutsuu.

Bruun osoittautui monipuoliseksi toimittajaksi, joka sujuvasti seurasi ja kirjoitti niin ulkomaanasioista – reportaasit Puolasta ja Baltiasta ennen Neuvostoliiton romahdusta ovat jääneet legendaarisiksi – yhtä lailla kuin Nokiasta, hiihdon MM-kisoista tai suomenruotsalaisten säätiöiden vallankäytöstä. Hänen taitojaan ja ahkeruuttaan arvostettiin, vaikka hänen joskus katsottiin harjoittaneen enemmän iltapäivälehtiin kuin laatulehtiin istuvaa kirjoittelua. Hänen ansioluetteloonsa kuuluukin myös o.t.o. toimiminen  (eri aikoina) sekä Aftonbladetin että Expressenin Helsingin kirjeenvaihtajana, radio-ohjelmien teko sekä tietokirjojen ohella myös noin kymmenen Burt Kobbat -dekkarin kirjoittaminen.

Tämä kirja – joka on julkaistu myös suomeksi nimellä Mies joka rakasti uutisia – keskittyy kuitenkin vain journalistin kokemuksiin yleensä ja erityisesti kirjoittajan viha-rakkaussuhteeseen Hufvudstasbladetiin. Hufvudstasbladetissa Bruun oli töissä yli 35 vuotta, hetken aikaa myös toimituspäällikkönä, missä tehtävässä hän ei kuitenkaan kirjoittavana toimittajana viihtynyt. Tänä aikana hän ehti työskennellä kymmenen päätoimittajan alaisuudessa, joista hän ylivertaisen parhaaksi nostaa Jan-Magnus Janssonin. Janssonin seuraajista hänellä ei ole erityisen hyvää sanottavaa kenestäkään.

Mitt liv på HBL on ennen kaikkea dokumentti siitä miten aikanaan suomenruotsalaisen lukijakunnan koko valtakunnassa suvereenisti kattanut ja laadullisesti vielä suuremmin resurssein varustetun Helsingin Sanomien kanssa tasaveroisesti kilpaillut Hufvudstadsbladet ajettiin alas. Näin siksi että konsernijohto oli saanut päähänsä, että printtimedia oli joka tapauksessa kuoleva pois ja että lehti ei kaivannut uutisia. Satsattiin isosti nettimediaan printtimedian kustannuksella sillä seurauksella, että lukijat katosivat ja ainoiksi hyötyjiksi jäivät muhkeita konsulttipalkkioita nostaneet neuvojat.  Kun painetun lehden levikki parhaimmillaan oli ollut yli 100 000 niin kymmenessä vuodessa se 2005 alkaen puolitettiin noin 25 000:een. Muutama tuhat raskaasti tappiollisten nettipalvelujen käyttäjää eivät tilannetta tietenkään korjanneet.

Bruun nimeää kolme pääsyyllistä tähän kehitykseen. Suurimmaksi heistä Bruun nimeää lehteä julkaisevan Konstsamfundetin toimitusjohtajana kaksitoista vuotta vuodesta 2006 toimineen printtimedian haudankaivajan Kaj-Gustaf Berghin. Hyvänä kakkosen seuraa aiemmin lehden päätoimittajana toiminut Barbro Teir, josta tehtiin 2014 KSF median toimitusjohtaja kahdeksi vuodeksi tehtävänään Västra Nylandin ja Borgåbladetin alasajo ennen kuin hänkin sai potkut.

Kolmas pääsyyllinen on Bruunin mielestä 13 vuotta vuodesta 2004 alkaen Konstsamfundetin hallituksen puheenjohtajana toiminut Christoffer Taxell. Taxell oli asemassa, jossa hän olisi halutessaan milloin tahansa voinut lopettaa niin Berghin kuin Teirin lehden alasajoon johtaneen toiminnan. Näin hän ei kuitenkaan tehnyt vaan päinvastoin tosiasiassa tuki toimitusjohtajaksi nostamansa Berghin linjauksia. Mutta eivätpä kymmenissä keskeisissä elinkeinoelämän johtotehtävissä toimineen Taxellin muutkaan näytöt liiketoiminnan johtajana muutoinkaan Bruunia vakuuttaneet.

Bruun kirjoittaa värikkäästi, elävästi ja suorasanaisesti monista isoista ja pienemmistä ankkalammikon pää-äänenkannattajan kahinoista ja niihin osallisista ihmisistä eivätkä arvioijat ole tässäkään ammattikirjoittajan kynänkäsittelyä moittineet. Muutama arvioija on tosin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei Bruun oikeastaan missään kohdin ole kertonut mitä olisi pitänyt lehden pelastamiseksi tehdä, ikään kuin tämä mitätöisi sen vääriin ratkaisuihin kohdistuneen kritiikin arvon, joka ei ole vain jälkiviisautta vaan Bruunin pitkin matkaa esittämää.

Syyskuu 2018

13.9.2018

I dag-kolumn i Hufvudstadsbladet 12.9.2018

För sakliga och förnuftiga människor har politiken blivit ett mindre lockande yrkesval, skriver tidigare utrikesminister Erkki Tuomioja i sin kolumn.

I dag

Om en riktig journalist intresserad av fakta får ett avsiktligen läckt hemligstämplat dokument från utrikesutskottets möte skulle han först kontrollera att dokumentet är äkta, sedan ta reda på om det som står i dokumentet är sant och till sist också försöka få svar på frågan vad angivarens motiv är med dess avslöjande.

Journalister som arbetar på det här sättet finns det få av i Finland och inga på Ilta-Sanomat där Timo Haapala har sina egna sensationssökande och politiska motiv för sitt skrivande.

För en vecka sedan fick Haapala ett helt uppslag (IS 5.9.2018) för att sätta mina kritiska uttalanden om Finlands deltagande i internationella militära övningar i ”underligt ljus”. Detta på grund av det PM som förvarsminister Jussi Niinistö hade gett utrikesutskottet i maj och där han berättade att riktlinjerna för Finlands deltagande i Natoövningar, där man också övar gemensamt försvar under artikel 5, hade godkänts i december 2014 i regeringens utrikes- och säkerhetspolitiska utskott (Utva) med utrikesminister Tuomioja som föredragande minister.

Eftersom varken jag eller Antti Rinne, som då också var medlem i Utva, kände igen beskrivningen och ännu mindre tolkningen av Utvas riktlinjer fick vi utrikesutskottet att begära att få se det ursprungliga föredragningsdokumentet från Utva. Detta har vi ännu inte fått.

Detta hade Haapala lätt kunnat kontrollera från utrikesutskottets medlemmar, även om naturligtvis tanken att fråga mig var omöjlig för honom. Hade journalisten intresse att kolla vidare i övningsfrågor skulle han också snart ha upptäckt den offentliga uppgiften att presidenten hade tagit initiativ till att Utva skulle sätta kriterier för de internationella militära övningar Finland skulle ta del i. Att detta skedde efter Utvas möte i december 2014 och under den sittande regeringen visade att beslutet i december 2014 inte var tillräckligt klart eftersom försvaret hade kunnat tolka det på sitt eget sätt.

Den stora linjedragningen som vi i regeringen gjorde 2014 var att vi inte kommer att avstå från sådana övningar där vi tidigare har varit med, men kommer inte heller att gå med i sådana som har fått en annorlunda avsikt och dimension i och med den nya situationen med ökade militära spänningar.

Att ta reda på detta skulle naturligtvis ha fördärvat en bra nyhet och möjligheten att använda vilseledande och slående rubriker, såsom faktakontrollen ofta brukar göra.

Även om Haapala särskilt har ägnat sig åt drev mot socialdemokrater är detta ingalunda ett fenomen som gäller endast SDP. Här bör man titta på hela den politiska journalismens skick i dagens Finland.

Att så många långvariga riksdagsledamöter har hänvisat till den politiska kulturens förfall och debattstandard som orsak att lämna politiken är förståeligt om man blickar på hur anonyma

angivare använder de sociala medierna för hatspråk. Detta är också en följd av vad som har blivit det nya normala i journalistiken där man utan hänsyn till objektivitet och fakta använder pennan antingen för sina egna politiska ändamål eller för att tillgodose jakten efter läsarens och tittarens gillande klick.

För sakliga och förnuftiga människor har politiken blivit ett mindre lockande yrkesval. Jag medger att jag vantrivs på riksdagens frågestunder då det har varit svårt för mig att försvara dem mot hälsningarna från tv-tittare som anser dem vara närmast ett forum för utskällning och smädelse.

Den rätta slutsatsen är dock att politik är alldeles för värdefullt och viktigt för att överges till de mörka krafter som till och med avsiktligt vill krossa politikens värde och värdighet.

 

2.9.2018

375-vuotias Tuusula keskinäisriippuvuuden maailmassa

Tuusulan kunnanvaltuusto piti viikko sitten juhlaistunnon Tuusulan kunnan perustamisen 375-vuotisjuhlan merkeissä. Sain kutsun juhlaistuntoon puheenpitäjäksi, ja laitan lyhennelmän siellä 25.8. pitämästäni puheesta tähän luettavaksi.

Kun Tuusulan kunta v. 1643 perustettiin, maapallon väkiluku oli vähän päälle 500 miljoonaa. Tänään se on jo noin 7,6 miljardia, ja kasvu tulee jatkumaan ainakin siihen saakka, kunnes maailman väkiluku on 9 tai 10 miljardia.

Tuusulan väkiluku, joka v. 1810 oli noin 2700, on kasvanut maailman väestönkasvua nopeammin nykyiseen 39 000 – tai oikeammin 115 000:een, joka on kolmen Suur-Tuusulan aikanaan muodostaneen kunnan yhteenlaskettu asukasluku niin, että tuusulalaisten osuus koko maailman väestöstä on kasvanut.

Maailman väkiluku on kokonaisluku, kun taas Tuusula on kasvanut muuttoliikkeen seurauksena ja tuusulalaisten, kuten laajemmin suomalaisten panos tähän maailman kokonaisväkiluvun kasvuun jää vaatimattomaksi, ja hyvä niin.

Väestönkasvu kaikkine seurauksineen on tärkein syy siihen, ettemme saa historiasta minkäänlaista kokemusperäistä tietoa siitä, miten järjestää ihmisen ja luonnon suhde sekä ihmisyhteisöjen keskinäiset suhteet kohta kahdeksan miljardin ihmisen maailmassa. Sen seurauksena elämme nykyisin maailmassa, jota leimaa keskinäinen riippuvuus niin hyvässä kuin pahassa, ja josta ei kukaan, oli kyseessä sitten ydinasein varustettu supervalta tai pieni kääpiövaltio, voi sanoutua irti, vaikka kuinka haluaisi.

Noin 300 vuotta sitten alkaneen teollisen vallankumouksen seurauksena ihmiskunta on saanut käyttöönsä yhtä tehokkaammat tavat ammentaa ympäristöstään luonnonvaroja, muokata niitä mieleisikseen tuotteiksi ja näin tehdessään jättänyt kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä ympäristöönsä.

Olemme vasta verrattain myöhään tulleet tietoisiksi siitä, että tämä on ollut kestämätöntä luonnonvarojen käyttöä.

Kestämättömän kehityksen eksistentiaalisista uhista ilmastonmuutos on parhaiten tiedostettu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi myös kyetty tai edes haluttu pysäyttää. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että tämän kesän luontoa ja ihmisiä eri puolilla kärventäneet hellekaudet ovat tulossa uudeksi normaaliksi. Siihen on tietenkin pakko varautua ja sopeutua, mutta yhtä lailla on välttämätöntä tehostaa ja nopeuttaa ilmastonmuutosta hidastavia toimia, jotta emme joutuisi sopeutumaan vielä pahempiin seurauksiin.

Ilmastonmuutosta vähemmälle huomiolle on jäänyt luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Ihmisperäiset muutokset ovat jo tuhatkertaistaneet nopeuden, jolla lajeja häviää maapallolta. Seuraukset tästä voivat olla vähintään yhtä dramaattisia kuin ilmastonmuutoksesta.

Myös ihmisyhteisöjen eli kansakuntien ja valtioiden suhteiden järjestämisessä olemme astuneet uuteen keskinäisriippuvuuden aikakauteen. Toisen maailmansodan jälkeen kehitetyt ydinaseet ja muut joukkotuhoaseet ovat luoneet tilanteen, jossa sodankäynti kaikin käytettävissä olevin keinoin ei enää ole yhdellekään valtioille järkiperäinen toimintamalli.

Ensi kertaa ihmiskunnan historiassa on maailmanlopun ennusteille tieteellisesti todennettavia mahdollisuuksia eikä vain uskonnollisiin näkyihin ja ilmoituksiin perustuvia pelkoja.

Globalisaatio, on lisännyt suunnattomasti vaurautta koko maailmassa, mutta myös jakaa sitä aikaisempaa epätasaisemmin. Tätä ei korjaa globalisaatioista irtaantuminen, joka ei ole mahdollista ilman suuria kustannuksia ja hyvinvointitappioita, vaan ainoastaan se, että globalisaation hallintaa varten otetaan käyttöön vaurautta, valtaa ja vastuuta paremmin ja oikeudenmukaisemmin jakavat kansainvälisen yhteistyön pelisäännöt.

Mitään näitä koko ihmiskuntaa yhtä lailla uhkaavia ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämättömän kehityksen haasteita ei nykyisessä keskinäisriippuvuuden maailmassa kukaan voi menestyksellä ratkoa vain omilla saatikka muista piittaamattomilla toimilla, vaan niihin vastaaminen edellyttää mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä.

Myös Tuusulan tulevaisuus riippuu siitä, miten onnistumme tai epäonnistumme näihin haasteisiin vastaamisessa. Sitä emme tiedä ja siksikin elämme myös kasvaneen epävarmuuden maailmassa, jossa ei olemassa toimivia ”business as usual”-skenaarioita tulevaisuuden hahmottamiseksi.

Tämä ei tee Tuusulasta tai mistään paikallisyhteisöstä vain tahdotonta ajopuuta. Ajattele maailmanlaajuisesti ja toimi paikallisesti, on keskinäisriippuvuuden maailmassa entistäkin tähdellisempi ohje.

Kestävä kehitys toteutuu, jos on toteutuakseen, paikallisella tasolla ja päätöksillä, ja myös ihmisten tietoisilla kuluttajavalinnoilla. Ilmastonmuutoksen torjumiseen tarvitaan tietenkin maailmanlaajuisia sitovia sopimuksia. Niitä ei kuitenkaan synny ilman ihmisten omasta lähiympäristöstään lähtevää kansalaisaktiivisuutta eikä ilman kaikkien tasojen sitoutumista niiden toimeenpanoon.

Paikallistaso voi myös olla johtavassa ja ratkaisevassa asemassa, kuten Yhdysvalloissa, missä osavaltiot, kaupungit ja pienemmät yhteisöt pystyvät toimimaan maan kokonaispäästöjen vähentämiseksi vaikka Valkoinen talo tavoitetta suorastaan sabotoisikin.

Tuusulan historiassa kerrotaan mikkeliläisen matkustajan vuonna 1854 todenneen mm. miten ”Tuusulassa asuu ruotsalaisuus, niin kuin routa”. 1800-luvulla kunnassa ”vallitsi itse asiassa monikielisyys, ääretön kielirikkaus”, jopa siinä määrin että Hämeen Sanomissa vuonna 1880 kirjoitettiin kuinka ”tuskin toista babelimaista pitäjää lienee Suomessa”.

Kenties tämäkin oli vaikuttamassa Tuusulanjärven taitelijayhteisön syntyyn edellisen vuosisadan vaihteessa. Tämän taitelijayhteisön synty ei ollut minkään valtiollisen tai kunnallisen suunnittelun tulos, mutta se on jättänyt pysyvän jäljen sekä kansalliseen että paikalliseen tietoisuuteen samoin kuin Suomi-kuvaan maailmalla.

Suomen rakentuminen kansallisvaltioksi synnytti paineita suomalaisen yhtenäiskulttuurin toteuttamiseen. Yhtenäisyyttä rakennettiin kuitenkin myös jakaantumista korostavin keinoin. Tuusulassakin viritettiin kieliriitaa kunnes ruotsinkielisten osuus 75 vuotta sitten oli pienentynyt niin, että kunnasta tuli yksikielinen.

Kieliriitoja järkyttävämmät olivat kansan luokkapohjaisen kahtiajakautumisen seuraukset. Se johti vuonna 1918 sisällissotaan. jonka verisiltä seurauksilta ei säästytty Tuusulassakaan, jossa kuntalaisia kuoli sodassa ja sen jälkiselvittelyissä 219 ihmistä, etupäässä punaisten puolelta.

Onneksi nykysuomalaisia yhä vahvemmin yhdistää käsitys, että kyseessä oli valtaisa koko kansakuntaa koetellut onnettomuus, josta tärkein opetus on se, että on tehtävä kaikkemme ettei tällainen enää koskaan voisi toistua.

Suomi ei ole ainut kansakunta eikä edes se, joka tiukimmin on halunnut kansallisvaltiota rakentaessaan määrittää oikean kansallisuuskäsitteen yhden kaikille yhteisen muotin mukaisesti. On kuitenkin myös toisenlaisia toimintamalleja, jotka perustuvat moninaisuuden ja erilaisuuden hyväksymiseen ja sen tunnustamiseen vahvuudeksi, ei heikkoudeksi.

Kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa tulee olemaan entistä vaikeampaa ylläpitää toiseutta poissulkevaa kansallista omakuvaa. Sitä varmasti yritetään, mutta sen seuraukset näkyvät monenlaisia kustannuksina ja menetyksinä.

Menestyjiä tulevat olemaan ne maat ja yhteisöt, jotka ovat valmiita, kykeneviä ja halukkaita käyttämään täysimääräisesti monikulttuurisuuden, monietnisyyden ja erilaisuuden antamia mahdollisuuksia hyväkseen.

Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Monien tästä kertovien menestystarinoiden ja saavutusten rinnalla on myös pahoja epäonnistumisia ja pettymyksiä. Pelot tällaisen avautumisen kielteisistä seurauksista ovat suuria eikä niitä pidä vähätellä ja sivuuttaa. On siten tärkeätä ottaa oppia sekä onnistumisista ja hyvistä käytännöistä kuin epäonnistumisista ja heikkouksista.

Tämä ei liioin tarkoita että meidän tulee hyväksyä minkäänlaista arvorelativismia, joka esimerkiksi tarkoittaisi sitä että hyväksyisimme naisten ja tyttöjen oikeuksien rajoittamisen tai väkivallan käytön koska sellaisen väitetään kuuluvan jonkin kulttuurin ominaispiirteisiin.

Vaikka valinnanvapaus omien elämäntapavalintojen suhteen on ainakin nuoremmille polville itsestään selvää, niin on hyvä muistaa, että vain muutama vuosikymmen sitten Suomi oli tällaisten valinnanvapauksien suhteen varsin ahdistava maa. Vanhemmat tuusulalaiset saattavat puolestaan muistaa, että täällä oltiin myös laajennetun vapauden koekenttänä, kun juuri Tuusulasta erotetussa Järvenpäässä avattiin rohkeana kokeiluna ensimmäinen Alkon myymälä kaupunkien ulkopuolella.

Moninaisuus on Tuusulassa jo vahvasti läsnä. Kunta ei ole enää yksi- eikä kaksikielinen vaan monikielinen, suomen ja ruotsin lisäksi täällä puhutaan yli kahtakymmentä muuta kieltä, kuten viroa, venäjää, thaita, englantia, mutta myös lättiä, suahiliä ja takalogia. Samat kielet ovat myös Tuusulan kouluissa käytöissä.

Hyväksymänne Tuusulan kunnan strategia on hieno. Siinä suhteessa se ei poikkea konsulttikielellä tehdyistä sadoista muistakaan kuntastrategioista. Tämä ei ole tarkoitettu moitteeksi vaan sen toteamiseksi, miten paljolti samankaltaisten haasteiden kanssa kaikki Suomen kunnat painivat.

Tuusulalla on kuitenkin monia sellaisia sen kehitysmahdollisuuksia tukevia tekijöitä joita muilla kunnilla ei ole, kuten pääkaupungin ja Suomen päälentokentän läheisyys. 0n myös erityisen luontevaa että Tuusulan strategiassa kansainvälistymisen edistämisen on keskeisessä asemassa.

Jos strategiaan jotain lisää olisi toivonut, on se epävarmaan tulevaisuuteen varautuminen. Epävarmuutta ylläpitävät myös epävakaisuus maiden sisäisessä kehityksessä ja ulkoisessa käyttäytymisessä, jotka usein ovat yhteydessä toisiinsa. Epävarmuutta Suomessa ylläpitää sekin, ettei kukaan ei voi varmuudella tietää sitä, toteutuvatko sote- ja maakuntauudistukset esitetyssä muodossaan, eikä kukaan voi liioin varmuudella kertoa mitä seurauksia uudistuksen läpimenolla tai kaatumisella tulee olemaan.

Epävarmuustekijä on myös siirtyminen digitaaliseen maailmaan, jossa tekoälyn ja robotisaation hyväksikäyttö on vasta alullaan. Nämä avaavat huikeita kehitysmahdollisuuksia osaamisen, vaurauden ja hyvinvoinnin kasvattamiseen, mutta nostavat myös pelkoja siitä ovatko kaikki sen seuraukset sittenkään siunaukseksi vai synnyttävätkö ne esim. uusia yhteiskuntia hajottavia jakolinjoja.

Vaikka se monien mielestä kuulostaakin vanhentuneelta reseptiltä on mahdollisten haittaseuraamusten minimoimiseksi edelleen välttämätöntä luottaa demokraattisten yhteiskuntien lainsäädäntöön ja kansainvälisessä monenkeskisessä yhteistyössä sovittuihin pelisääntöihin. Epävarmuuteen on nykymaailmassa pakko varautua, mutta siihen voi myös vaikuttaa näillä keinoilla sitä pienentävästi.

Menestyvät kunnat ovat ne jotka osaavat ja uskaltavat tarttua kasvavan keskinäisriippuvuuden maailman uusia haasteisiin avautuvina mahdollisuuksina eivätkä uhkina ja ovat yllättävienkin muutosten edessä joustavia ja resilienttejä. Tähän sisältyy myös kyky ja halu tarvittavan muutosturvan varmistaminen niille kuntalaisille, joilla iän, aseman tai muun syyn vuoksi on heikoimmat edellytykset muutoin selviytyä muutoksista voittajina.

2.9.2018