Miten maailman rikkain mies hankki ja jakoi omaisuutensa

Vuonna 1835 Dunfermlinessä Skotlannissa syntyneen Andrew Carnegien isä oli kutomoyrittäjä, jonka vaatimaton yritys joutui vaikeuksiin koneellisen kutomisen yleistyessä. Taloustilanteen huonontuessa edelleen perhe myi omaisuutensa ja lähti siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin, Pittsburghiin, Carnegien tätien luokse. 13-vuotiaana Carnegie sai ensimmäisen työpaikkansa puuvillatehtaassa ja ansaitsi 1,20 dollaria viikossa. Siten Carnegie kuului niihin tuon ajan itseoppineisiin miljardööreihin, jotka todella loivat satumaisen omaisuutensa kutakuinkin tyhjästä.

Hänen omaisuutensa alkoi karttua ensin rautateiden palveluksessa, mutta Yhdysvaltain sisällissodan – joka oli hyvä asia sitä oikein hyödyntäville liikemiehille – jälkeen hän siirtyi kokonaan rauta- ja terästeollisuuden harjoittajaksi. Hänen monet firmansa fuusioitiin vuonna 1892 Carnegie Steel Corporationiksi. Hän oli silloin bisneskarriäärinsä huipulla, ja vaikka hän oli muodollisesti alkanut ottaa etäisyyttä yhtiöidensä päivittäiseen johtamiseen, oli hän yksin niiden osake-enemmistöä hallitsevana omistajana edelleen tosiasiallinen yksinvaltias.

Carnegien menestys perustui kolmeen asiaan: teknologiseen johtajuuteen ( hän otti Bessemer menetelmän käyttöön ensimmäisenä terästuottajana Yhdysvalloissa), 1800-luvun suotuisan liikeilmaston ja jättiyritysten keskinäisten sopimusten taitavaan  hyväksikäyttöön ( Nasawin mukaan hän ei ilmeisesti juuri rikkonut mitään silloista lainsäädäntöä, mutta hänen käyttämänsä menetelmät olisivat nykyisin Yhdysvalloissakin usein laittomia),  ja työntekijöittensä häikäilemättömään riistoon.

Carnegien työnantajapolitiikka oli hänen omasta mielestään aina valistunutta, ja hän esiintyi mielellään työtätekevien ystävänä. 1880-luvulla hän jopa shokeerasi miljonäärikumppaneitaan antaen ymmärtää sympatisoivansa sosialismia, vaikka se vielä olikin vasta kaukaisessa tulevaisuudessa mahdollista toteuttaa. Alkuvuosina hän myös sieti ammattiyhdistyksiä, jotka tosin olivat silloin vielä kesyjä ja vanhoillisia. Kun hänen Pittsburghin terästehtaallaan työläiset pakotettiin työsululla suostumaan palkanalennuksiin, hän selitti syyn olevan ammattiliitoissa, jotka hänen kilpailijayrityksissään olivat sallineet jäsentensä tehdä töitä alemmilla palkoilla.

Carnegien mielestä työntekijöiden ja kapitalistien edut yhdistyivät nerokkaasti hänen tarjoamassaan palkkojen liukuvassa määrityksessä, jossa palkat nousivat ja laskivat tuotteiden myyntihintojen suhteessa. Huonoina aikoina sekä kapitalisti että työläinen menettivät kun hinnat laskivat ja hyvinä molemmat hyötyivät. Ero oli tietysti siinä, että työläisille huonot ajat merkitsivät suoraan nälkää, kapitalistille vain pienempää summaa pankkitilillä, jonka lisäksi yhtälö tarkoitti kaiken tuottavuushyödyn jäämistä kapitalistille. Ällistyttävää oli myös se, miten kahdeksan tunnin työvuoroa yhtenä ensimmäisenä työnantajana soveltanut Carnegie ajoi läpi 12 tunnin työvuoron palauttamisen ilman palkantarkistusta suhdanteiden ja kilpailutilanteen taas muututtua.

Lopullisesti Carnegien maine työmiehen ystävänä romuttui Pittsburghin lähellä Homesteadin terästehtaan vuoden 1892 työtaistelun seurauksena. Työntekijät kieltäytyivät hyväksymästä yhtiön tarjousta 22 prosentin palkanalennuksesta. Yhtiö oli valmistautunut pitkään työtaisteluun, joka tekisi lopun myös ammattiliiton toiminnasta tehtaalla, ja se valmistautui tehtaan käynnissä pitämiseen pahamaineisen Pinkertonin etsivätoimiston kovaotteisten vartijoiden suojaamien rikkurien voimin. Seurauksena oli verinen aseellinen yhteenotto, jossa kaksitoista ihmistä kuoli. Pinkertonin miehet joutuivat vetäytymään mutta Carnegien pelastukseksi tuli Pennsylvanian kuvernöörin paikalle lähettämä kansalliskaarti, jonka suojeluksessa laitos saatiin käyntiin ja lakkolaisten vastarinta murennettua ja ammattiliitto karkotettua tehtaalta.

Carnegie yritti jälkeenpäin väittää, ettei hänellä olisi ollut mitään tekemistä Pinkertonin miesten värväämispäätöksen kanssa. Aikalaiset eivät tätä uskoneet ja myös Nasaw osoittaa, ettei se pidä paikkaansa. Hän myös oikaisee se jälkimaailman mieleen jääneen käsityksen, että Carnegie olisi ryhtynyt lahjoittamaan omaisuuttaan hyväntekeväisyyteen puhdistaakseen Homesteadin työtaistelussa tahriintunutta mainettaan. Carnegien filantropia ei myöskään ollut mitään syntien sovittamista, koska swedenborgilaiseen mystiikkaan ja järjestäytyneisiin uskontoihin agnostisesti suhtautunut Carnegie ei katsonut koskaan mitään syntiä tehneensä.

Carnegie aloitti omaisuuden lahjoittamisen jo 1870-luvulla. Hänen ensimmäinen merkittävä lahjoituksensa oli kylpylän rakentaminen syntymäkaupunkiinsa Dumfermlineen, jonne myös pari vuotta myöhemmin nousi ensimmäinen Carnegien lahjoittama kirjasto. Juuri kirjastoista tuli Carnegien hyväntekeväisyyden näkyvin kohde. Vuoteen 1929 mennessä hänen nimeään kantavia kirjastoja oli rakennettu jo yli 2500, ei vain USA:ssa ja Englannissa vaan useita myös yli kymmenessä muussakin maassa. Maantieteellisesti Carnegien muutkin lahjoitukset jakaantuivat suurin piirtein samoin, niin että amerikkalaiset kohteet saivat yli puolet niistä ja brittiläiset lähes neljänneksen.

Mittavista lahjoituksista huolimatta Carnegien oma omaisuus jatkoi karttumistaan ainakin vuoteen 1901, johon saakka hän oli enemmistöomistajana myös tosiasiallisesti toiminut Carnegie Steelin johtajana. Vuonna 1901 hän suostui J.P. Morganin suunnitelmaan Carnegie Steelin jättifuusiosta kahden pienemmän terästuottajan kanssa. Uudessa US Steelissä Carnegie ei enää ollut osakkeenomistaja vaan sai osakkeittensa vastineeksi nykyrahassa usean miljardin dollarin arvoisia ja riskittömiä kulta-obligaatiota.

Carnegien lahjoitukset kohdistuivat kirjastojen ohella mm. kultuurilaitoksiin, opetukseen, tutkimukseen ja rauhantyöhön, josta konkreettisin monumentti on Carnegien rahoittama Rauhanpalatsi Haagissa. Kaksi jättisäätiötä, Carnegie corporation of New York ja Carnegie Endownment for International Peace jatkavat edelleen karttuvan omaisuuden jakamista vuonna 1919 kuolleen Carnegien periaatteiden mukaisesti. Lahjoituksistaan huolimatta Carnegie ei toki kuollut varattomana vaan piti huolen paitsi oman loisteliaan joskaan ei pröystäilevän elämänlaatunsa säilymisestä myös vaimonsa ja tyttärensä toimeentulosta kuolemansa jälkeen.

Itseoppinut Carnegie piti itseään filosofisena ajattelijana ja kirjailijana, ja hän julkaisi niin matkakertomuksia kuin näkemyksiään yhteiskunnallisista kysymyksistä. Hänen läheisimpään ystäväpiiriinsä eivät juuri muut liikemiehet kuuluneet, vaan ennemmin sellaisia kirjailijoita, filosofeja ja poliitikkoja kuin Samuel Clemens (Mark Twain), Matthew Arnold, filosofisena oppi-isänään pitämänsä Herbert Spencer ja brittipoliitikoista liberaalijohtajat William Gladstone ja John Morley.

Carnegie piti myös yhteyttä Yhdysvaltain presidentteihin, kuten Benjamin Harrisoniin, William McKinleyyn, Theodore Rooseveltiin, William Howard Taftiin ja Woodrow Wilsoniin ja jakoi heille ajatuksiaan ja ohjeitaan kirjeissä ja Valkoisen talon lounastapaamisissa. Kukaan presidenteistä ei näitä Carnegien ohjeita erityisemmin arvostanut tai noudattanut, ja erityisesti Roosevelt ja Taft tuntuivat lähinnä halveksivan ja inhoavan häntä. Silti heilläkään ei ollut varaa olla ylläpitämättä muodollisen ystävällistä suhdetta aikakautensa rikkaimpaan mieheen.

Carnegien rauhanpoliittiseen linjaan kuului imperialismin tuomitseminen, niin sen brittiläisessä kuin 1800-luvun lopulla voimistuneessa amerikkalaisessa muodossaan. Tyypillistä kuitenkin myös hänelle oli, ettei hän avoimesti lähtenyt arvostelemaan sitä harjoittaneita poliittisia johtajia, vaan koetti ymmärtää ja selittää heidänkin toimiaan parhain päin.

David Nasaw on syystäkin arvostettu amerikkalainen historiantutkija, jonka ansiolistaan kuuluvat myös yhtä perusteelliset ja kiihkottomat elämäkerrat lehtimoguli William Randolph Hearstista ja Kennedy-suvun kantaisästä Joseph P. Kennedystä.

Heinäkuu 2018

Turkin demokratian menetetty pelastaja

Mustafa Kemal Ataturkin perustaman Turkin tasavallan tiukan sekularismin ja autoritaarisen pakkomodernisaation viimesijainen vartija on ollut Turkin armeija senkin jälkeen, kun Ataturkin perustama CHP-puolue maan ensimmäisissä monipuoluevaaleissa menetti johtoasemansa vuonna 1950. Armeija on vuosina 1960, 1971, 1980, 1993 ja 1997 joko avoimesti syrjäyttänyt parlamenttiin nojanneen siviilihallituksen tai muutoin pakottanut sen eroamaan ja muuttamaan politiikkaansa armeijan tahtoa vastaavasti. Sen jälkeen sitä on myös epäilty useamman kerran kaappaussuunnitelmien hautomisesta ja viimeksi kaksi vuotta sitten se toimeenpani epäonnistuneen kaappausyrityksen.

Armeijan motiiveina on ollut milloin ammattijärjestöjen ja poliittisen vasemmiston vastustaminen tai maan sekulaarin perustuslain uhaksi koettujen islamistien syrjäyttäminen. Turkin sekulaarin järjestelmän perusteita kyseenalaistaneet islamistiset puolueet alkoivat lisätä kannatustaan 1990-luvulla niin, että aikaisemmin lakkautettujen islamilaisten puolueiden seuraajaksi perustetun Hyvinvointi-puolueen johtajasta Necmettin Erbakanista tuli 1996 maan pääministeri yhdeksi vuodeksi, kunnes armeija pakotti hänet eroamaan ja kielsi myös hänen puolueensa.

Samoin kävi sen seuraajaksi perustetulle Hyve-puolueelle. Sen työtä jatkamaan perustettiin kaksikin puoluetta, Erbakanin Onnellisuus-puolue ja Recep Tayyip Erdoganin ja Abdullah Gülin perustama Oikeus- ja kehitys- eli AK-puolue. Aikaisemmin myös äärinationalistien kanssa liittoutunut Erbakan jäi puolueineen pikkuryhmäksi ja AKP on vuoden 2002 vaaleista ollut yksin tai liittolaisten kanssa Turkin johdossa.

Vuonna 1950 syntynyt Abdullah Gül toimi kahdeksan vuotta Islamic Development Bankin johtotehtävissä ennen kuin hänet valittiin hyvinvointipuolueen edustajana parlamenttiin vuonna 1991. Vuonna 1996 hänestä tuli ulkosuhteita hoitanut salkuton ministeri Erbakanin hallitukseen. Erdogan puolestaan oli aloittanut poliittisen uransa jo aiemmin Erbakanin Kansallisessa pelastuspuolueessa ja jatkoi sen seuraajissa. Vuonna 1994 hänet valittiin Istanbulin pormestariksi, jossa tehtävässä hän toimi kunnes hänet erotettiin kiihotuspuheeksi tulkitun esiintymisensä vuoksi annetun lyhyen vankeustuomion vuoksi.

AKP:tä perustettaessa vuonna 2001 Erdogan oli vielä poliittisessa toimintakiellossa, joten Gülista tuli ensin pääministeri puolueen vaalimenestyksen jälkeen neljäksi kuukaudeksi kunnes Erdoganin kielto päättyi ja Gül siirtyi ulkoministeriksi. Siinä tehtävässä minäkin opin hänet tuntemaan ja häntä arvostamaan. Hänestä tuli 2007 AKP:n ehdokkaana seitsemäksi vuodeksi maan presidentti, kunnes Erdogan ajettuaan läpi presidentinvaltaoikeuksia kasvattaneen perustuslakimuutoksen tuli hänen seuraajakseen.

Englantilainen Exeterin yliopiston – jossa myös Gül on opiskellut – turkofiiliprofessori Gerald MacLeanin teos Gülista on kohdettaan kunnioittavasti ja myötätuntoisesti käsittelevä. Se perustuu myös pitkiin haastatteluihin Gülin kanssa. Se kuvaa Gülin maltillisena, demokratiaa ja oikeusvaltiota kunnioittavana poliittisena johtajana, joka ei aja mitään julkista tai salaista islamilaista agendaa. Hänen mukaansa Gül haluaa vain tehdä kemalistisesta sekulaarista uskonnonharjoittamista rajoittavasta ja sitä säätelevästä perustuslaista uskonnonvapautta kunnioittavan tavalla, joka antaa esim. kaikille naisille halutessaan oikeuden käyttää huivia julkisissa tilaisuuksissa ja yliopistoissa, missä se on ollut kiellettyä.

MacLean saattaa näin tarkoituksellisesti väheksyä ja sivuuttaa Gülin aiemmat islamistiset kannanotot ja hänen aiemman yhteydenpitonsa Fethüllah Gülenin islamistiseen liikkeeseen silloin, kun myös Erdogan ja AKP vielä siihen tukeutuivat. Tästä riippumatta voin kuitenkin oman kokemukseni ja tuntemukseni perusteella ilman muuta olla samaa mieltä siitä, että Gül on ehdottomasti eurooppamyönteisin, demokraattisin ja liberaalein nykyisen AKP-Turkin johtajista. Myös MacLean lainaa kirjassaan kymmenittäin Gülin kirjoituksia ja puheenvuoroja, joissa korostuu liberaalin demokratian arvojen kunnioittamisen tärkeys ja joissa otetaan etäisyyttä Erdoganin AKP:n valtakauden jatkuessa yhä autoritaarisimmiksi muuttuneisiin otteisiin.

MacLeanin kirja on julkaistu vuonna 2014 Gülin vielä ollessa presidentti. Jännitteet Gülin liberaalin ja Erdoganin autoritaarisen linjan välillä olivat jo silloin hyvin näkyvissä, mutta MacLean saattoi vielä elätellä toiveita siitä että Gülin liberaalimpi linja voisi vielä nousta hallitsevaan asemaan. Toive on kuitenkin osoittautunut täysin turhaksi. Niin sympaattinen ja uskottava liberaalin demokratian puolustaja kuin Gül onkin, ei hänellä ole kuitenkaan ole ollut kanttia varovaista sivustaseuraajan kritiikkiä pidemmälle menevään Erdoganin avoimeen haastamiseen. Jos olisi niin Turkin tilanne saattaisi tänään olla oleellisesti parempi, sillä kesäkuun presidentinvaalissa Gül olisi ollut ainoa haastaja, jolla olisi voinut olla mahdollisuuksia Erdoganin voittamiseen.

Heinäkuu 2018

Suomen ylipitkä YYA-pamfletti

Kuulun niihin historiantutkijoihin, jotka arvostavat Juhani Suomen historiaa käsittelevää tuotantoa ja nimenomaan hänen monumentaalista kahdeksanosaista Urho Kekkosen elämäkertaansa. En sen vuoksi, että läheskään kaikissa kohdin olisin samaa mieltä Suomen kanssa hänen esittämistään tulkinnoista. Sen sijaan kiitän ja arvostan sitä perinpohjaisuutta, jolla hän tutkimuskohdettaan lähestyy ja tuo lähdeaineistonsa kaikkien eteen arvioitavaksi, sillä se antaa kriittiselle lukijalle mahdollisuuden päätyä myös hyvin erilaisiin tai jopa päinvastaisiin tulkintoihin kuin mihin hän on päätynyt.

Moni voi pitää hänen perinpohjaisuuttaan jopa uuvuttavana. Se koskee varmasti myös pari vuotta sitten julkaistua Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimuksen eräänlaista historiaa. Teoksessa käydään läpi YYA-sopimuksen tausta, syntyhistoria ja sen voimassaoloaikana siihen liittyneet tulkinnat ja tapahtumat sellaisella perusteellisuudella, että lienee vaikea kenenkään osoittaa missä kohdin hän olisi sivuuttanut oleellisia lähteitä.

Yksi syy tähän on kuitenkin se, ettei pitkiä suoria sitaatteja vilisevässä kirjassa ole minkäänlaista lähdeluetteloa eikä viitelaitteistoa. Arvoitukseksi usein jää, mistä ja keneltä kulloinenkin sitaatti on peräisin, ja vaikka niiden autenttisuutta ei epäilisikään, riistää se lukijalta mahdollisuuden tarkistaa niiden konteksti ja harjoittaa omaa lähdekritiikkiä.

Asianmukaisesti dokumentoituna Suomen kirja olisi varsin arvokas ja käyttökelpoinen lisä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimukselle, mutta nyt se jää valitettavasti enemmänkin pamfletiksi. On kuitenkin monesti parempi, että historiantutkija tuo avoimesti ilmi omat mielipiteensä ja asenteensa, kuin että yrittäisi piilottaa niitä.

Tällaisesta piilottelusta Juhani Suomea ei voi todellakaan arvostella. Se näkyy sekä leipätekstissä että vielä selvemmin kirjan kuvateksteissä. Neuvostoliiton v. 1978 ajamien yhteisten sotaharjoitusten torjuntaan liitetyn marsalkka Ustinovin ja Kekkosen yhteiskuvan tekstissä kerrotaan, miten ”Kultarannan saunaillasta ehti kulua vain runsaat 25 vuotta, kun Suomen ulkopoliittinen johto havahtui huomaamaan, ettei yhteisissä sotaharjoituksissa ole mitään kavahdettavaa, edes Suomen alueella järjestettävissä. Kunhan vain harjoitukseen osallistuvat mieltävät todennäköiseksi vihollisekseen Venäjän.”

Mustavalkoisuudessaan Juhani Suomen sankari- ja konnagalleria on selkeä. Suurin sankari on tietenkin Urho Kekkonen, pienemmissä rooleissa J.K. Paasikivi ja Keijo Korhonen sekä häveliäästi nimeltä mainitsemattomassa pienessä sivuroolissa myös UM:n virkamies Juhani Suomi. Konnia ovat enemmän tai vähemmän kaikki kirjassa esiintyvät sosialidemokraatit Väinö Tannerista ja Väinö Leskisestä Kalevi Sorsaan ja Paavo Lipposeen.

Huvittavaa on, että kyseiset demarit ovat yhtä epäonnistuneita siitä riippumatta ovatko he olleet lännen asialla vai Neuvostoliittoa nuoleskelevia opportunistisia tunareita, kuten samat ihmiset eri aikoina ja eri yhteyksissä Suomen mielestä ovat olleet. Kun Kekkonen on eri vaiheissa tehnyt tai sanonut jotain vastaavaa kuin nämä demarit, ei Suomi näe siinä mitään moitittavaa.

Suomi kirjoittaa mielenkiintoisista ja tärkeistä asioista, eikä hän suinkaan ole mielestäni joka kohdassa väärässä. Vahinko, että tekijän läpinäkyvä asenteellisuus on tehokkaasti mitätöimässä mahdollisuuden ja halun käydä tärkeistä kysymyksistä asiallista keskustelua.

Heinäkuu 2018