Kabinettipolitiikan ylistys

Englanti ja Ranska olivat lopulta sitoutumustensa mukaisesti julistaneet Saksalle sodan sen hyökättyä Puolaan syyskuussa 1939. Länsirintamalla ei kuitenkaan sodittu vielä tosissaan ja sodan ensimmäiset kahdeksan kuukautta tunnetaan valesodan (” The Phoney war”, ranskaksi ”Drôle de guerre”) nimellä. Kaikki muuttui nopeasti, kun Hitler toukokuussa 1940 aloitti salamasodan länsirintamalla hyökäten Benelux-maihin kiertäen näin Ranskan Maginot-linjan.

Neville Chamberlainin myöntyvyyspolitiikkaa takapenkkiläisenä kritikoinut Winston Churchill oli palannut sodan alettua meriministerinä hallitukseen. Tätä oli edeltänyt parlamentin alahuoneen dramaattinen istunto, jossa labouria edustaneen Arthur Greenwoodin noustessa puhumaan Churchillin tukijana tunnettu konservatiivi Leo Amery oli huutanut: ”Speak for England, Arthur!”, jonka kaikki siinä tilanteessa ymmärsivät irtiotoksi Chamberlainista jonka ei enää katsottu toimivan uskottavana maansa puolestapuhujana.

Chamberlain kuitenkin jatkoi pääministerinä toukokuuhun 1940, jolloin Benelux-maiden vastarinnan luhistuessa ja Ranskan armeijan perääntyessä brittien iso armeija uhkasi jäädä Belgiaan ja Ranskaan saarroksiin Kanaalin rannalle. Tämä on yksi Britannian historian synkimmistä ja vaikeimmista hetkistä ja oli ilmeistä, että Chamberlain ei enää kyennyt johtamaan kansakuntaa. Labouria pyydettiin nyt mukaan sodanaikaiseen kokoomushallitukseen, mutta se kieltäytyi osallistumasta Chamberlainin johtamaan hallitukseen. Vaihtoehtoja uudeksi pääministeriksi oli kaksi, Chamberlainin myöntyvyyslinjalla ryvettynyt ulkoministeri Lordi Halifax tai Churchill. Halifax ymmärsi kieltäytyä, yhtenä syynä se, ettei hallitusta enää voisi johtaa ylähuoneesta, mutta jatkoi ulkoministerinä Churchillin hallituksessa, kuten myös Chamberlain alahuoneen johtajana ja konservatiivipuolueen puheenjohtajana.

Brittien oli otettava kantaa kysymykseen jatkaako taistelua, vaikka Ranskan vastarinnan luhistuminen näytti ilmeiseltä ja se joutuisi alistumaan Saksan sanelemiin ehtoihin, vai tulisiko sen tarttua mahdollisuuteen hakea rauhanehtoja pyytämällä silloin vielä sodasta erillään pysyttäytynyttä Mussolinia välittäjäksi. Asiasta käytiin intensiivisiä keskusteluja Churchillin hallituksen sotakabinetissa. Lopulta rauhanehtojen selvittämistä kannattanut Halifax jäi yksin, saamatta enää tukea Chamberlainiltakaan. Myös koko hallitus oli lopulta lähes yksimielisesti sodan jatkamisen kannalla.

Nämä dramaattiset keskustelut olivat pitkään tarkoin varjeltu salaisuus, ei siksi että ne olisivat kertoneet Churchillin horjuneen, vaan siksi että haluttiin pitää kiinni virallisesta totuudesta, jonka mukaan rauhanneuvotteluista olisi edes ollut jotain puhetta. Nyt ne ovat olleet jo pitkään julkisia ja niitä on analysoitu jo monen muun kirjoittajan toimesta ennen David Owenia.

Itsekin James Callaghanin työväenpuolueen hallituksessa 70-luvulla ulkoministerinä toimineen ja sitten neljän koplan kanssa uuden sosiaalidemokraattisen puolueen perustajiin kuulunut Owen ei ole historioitsija eikä tämä kirja tässä suhteessa tuo uutta tietoa tai esitä uutta analyysia. Kirjan varsinainen tarkoitus näyttää olevan ylistää Churchillin esimerkillistä sitoutumista kollektiiviseen kabinettipäätöksentekoon, joka mahdollisti Halifaxille ja muille halukkaille esittää perustellut näkemyksensä vaihtoehtoiseksi menettelytavaksi, ja asettaa sen vastakohdaksi Tony Blairin itsevaltaisen menettelyn, jolla hän vei maansa Bushin liittolaisena katastrofaaliseen ja laittomasti aloitettuun toiseen Irakin sotaan.

Näiden kahden tapauksen väliin mahtuu Anthony Edenin Ranskan ja Israelin kanssa aloittama sota Suezin kanavan takaisin valtaamiseksi Egyptiltä, joka myös Owenin mielestä kuuluu Englannin häpeällisimpiin vaiheisiin, ja jossa siinäkin huumeiden vaikutuksen alla toiminut Eden sivuutti kollektiivisen päätöksenteon.

Tammikuu 2018

Sotaherrojen historiaa viikinkiajoilta

Viikinkien historia on kiehtova aihe myös meille suomalaisille, vaikka emme ole oikein ratkaisseet haluammeko esiintyä viikinkeinä vai heidän uhreinaan. Tästä viikinkiaikaa enemmän uhrien kuin viikinkiyhteisöjen näkökulmasta tarkastelevasta kirjasta ei vastausta tähän eikä moneen muuhunkaan kysymykseen kuitenkaan löydy.

Korostetun brittiläisestä näkökulmasta kertoo sekin, että kirja alkaa kuvauksella ensimmäisestä tiedossa olevasta viikinkien ryöstöretkestä Lindisfarnen luostariin Pohjois-Englannissa vuonna 793. Kaikkiaan kirjan sivuista enin osa on annettu kuvaukselle viikinkien osuudesta brittien saarten valtataisteluihin niiden noin kolmen vuosisadan aikana, jolloin he niihin olivat osallisia.

Viittauksella valtataisteluihin tarkoitan, että kirja on lähes uuvuttava listaus erilaisista kuninkaista, hallitsijoista ja sotaherroista ja heidän käymistään verisistä taisteluista. Siitä mitä taistelujen lomassa tehtiin ei ole paljoa kerrottavaa. Tämä koskee niin brittein saaria, muita viikinkiretkien kohteita kuin itse alkuperäisten Norjan, Ruotsin ja Tanskan viikinkiyhteisöjen ohueksi jäävää kuvausta. Tällainen sotaherrojen historia jättää täysin varjoon ne yhteiskunnalliset olot ja elämäntavat, joiden vallitessa vallasta kamppailtiin. Sellaistakin tietoa kuin sitä, kuinka suurista yhteisöistä kulloinkin oli kyse, jää kaipaamaan.

On totta, ettei tuhannen vuoden takaista historiaa voi lähteiden niukkuuden ja epäluotettavuuden vuoksi tutkia samalla tavoin kuin myöhempien aikojen. Se mitä viikingeistä tiedämme perustuu pääosin erilaisiin saagoihin, jotka ovat useimmiten sangen väritettyjä valtataistelukuvauksia, sekä muihin kertomuksiin ja arkeologisiin löytöihin. Parker käyttää jälkimmäisiä lähinnä paikallistamaan ja ajoittamaan viikinkien vaikutuspiiriä, ei kertomaan siitä millaista elämä viikinkiyhteisöissä oli.

Tammikuu 2018