Etusivu 2017 syyskuu 2017
24.9.2017

Jukka Tarkka, Muistumia. Siltala, 443 s., Latvia 2017

Oikeassa olevan kolumnistin tuska

Jukka Tarkan elämäntyön agenda käy hyvin ilmi hänen keskeisten kirjojensa nimistä: Suomen kylmä sota; Uhan alta Unioniin; Karhun Kainalossa ja Venäjän vieressä.

Tarkan tutkijan ja kirjoittajan ura alkoi kuitenkin vähän toisenlaisissa merkeissä. Hänen vuonna 1977 julkaistu väitöskirjansa 13. artikla, käsitteli sotasyyllisyysoikeudenkäynnin taustaa ja on edelleen tutkimuksellinen perusteos asiasta.

Se ei kuitenkaan ollut kaikkien hänen myöhemmän agendansa jakaneiden mieleen ja Tarkka on näihin päiviin asti saanut jatkaa väittelyä Hannu Rautkallion ja monien muiden kanssa, jotka haluavat edelleen kertoa koko prosessin johtuneen Urho Kekkosen ”nöyristelystä Neuvostoliitolle ja vimmasta kostaa poliittisille kilpailijoilleen”.

Tarkka työskenteli 13 vuotta elinkeinoelämän tiedotustehtävissä, kunnes Max Jakobson vuonna 1980 pestasi hänet yhdeksi EVA:n johtajaksi. Samanaikaisesti hänestä tuli myös Helsingin Sanomien kolumnisti, joka kirjoittajan ura jatkui sittemmin Suomen Kuvalehdessä kun Tarkka siirtyi ensin Otavan ja sitten Yhtyneitten Kuvalehtien johtoportaaseen. Kolumnistijulkisuus auttoi hänet yhdeksi vaalikaudeksi eduskuntaan nuorsuomalaisten toisena edustajana.

Muistumia ei voi pitää varsinaisena muistelmakirjana, mutta siltä osin kun siinä tällaista aineistoa on, kertomus nuorsuomalaisen puolueen noususta ja häviöstä on kirjan mielenkiintoisinta antia.

Uuden puolueen perustaminen on Suomessa helppoa, mutta koossapitäminen vaikeampaa. Avoimesti elitistiset nusutkin saivat riesakseen pikkupuolueiden ikuisia kiertopalkintoja, jotka rassasivat populismikammoista Tarkkaa.

Olli Rehn oli kiinnostunut nusujen aatteesta mutta ei viisaasti lähtenyt vaarantamaan jo keskustan varapuheenjohtajuuteen yltänyttä nousu-uraansa.

Risto Kuisman loikkaus Sdp:stä nusujen kolmanneksi kansanedustajaksi ei ollut yllätys, koska ehdokkuudesta nusujen listalla oli keskusteltu jo vaalien alla. Pitkäaikaiseksi ei Kuisman vierailu nusuissa jäänyt, ja hänen lähtönsä oli lopulta helpotus puolueeseen jääneille.

Yhteen eduskuntakauteen jääneen poliitikkouransa jälkeen Tarkka on jatkanut vapaana kirjoittajana ja julkaissut paitsi satoja kolumneja, myös elämäkerrat L.A. Puntilasta, Päiviö Hetemäestä ja ihailemastaan Max Jakobsonista, sekä sadoittain kolumneja.

Muistumia käsittelee näitä ja näiden saamaa vastaanottoa vähän samassa hengessä kuin ne on kirjoitettukin. Tarkka on parhaimmillaan tarkka ja luotettava historiantutkija, mutta yhdistää tähän rooliin usein myös varmoja mielipiteitä ilmaisevan kaikkitietävän pamfletistin roolin.

Tässä tulen arvostelijan dilemmaan. Olen aikoinaan paheksunut sitä, että Helsingin Sanomat on antanut monet historiaa ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien teosten arvostelun Max Jakobsonille silloinkin, kun hän asianosaisuuttaan peitellen sai tilaisuuden teilata omaa toimintaansa kriittisesti käsitelleen kirjan. Siksi emmin HS:n pyyntöä arvioida Tarkan kirjan.

Nojaan lopulta Jakobsonin doktriiniin: Juhani Suomen UKK-elämäkerran seitsemännen osan Umpeutuva latu (2000) arviossaan hän päätyi itselleen onnelliseen loppupäätelmään, että kun kyse ei ole väitöskirjan arvioinnista ei hän ole jäävi, ja pienessä Suomessa itse asiassa kaikki ovat jäävejä.

Niiltä osin kun Tarkka kiittää toimintaani eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajana ei minulla ole siihen huomauttamista.

En myöskään loukkaannu siitä, että Tarkka on monista turvallisuuspolitiikan asioista eri mieltä kanssani.

Puutun kuitenkin Tarkan kirjassaan toistamaan, kahdentoista vuoden takaisessa kolumnissaan alun perin esittämäänsä tulkintaan Lissabonin sopimuksen keskinäiseen avunantoon velvoittavan niin sanotun turvatakuulauseen syntyhistoriasta.

Ei Suomen silloinen hallitus – tai Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja, joihin Tarkka asian henkilöi – tukenut lopulta hyväksyttyä muotoilua turvatakuulauseen vesityksenä, vaan siksi, että ilman tätä yhtä lailla Nato maita kuin ei-Nato maita koskevaa viittausta ”tiettyjen jäsenmaiden” turvallisuuspolitiikkaan oli iso riski, että yksi tai useampi liittoutumaton maa olisi silloin ilmoittanut jäävänsä koko artiklan ulkopuolelle. Tämän mahdollisuuden ja EU:n jakaantumisen torjuminen oli Suomelle tärkeä onnistuminen aivan siitä riippumatta, miten sen toteutuessa olisimme itse menetelleet.

Tarkan turvallisuuspoliittisia ja vähän muitakin kirjoituksia leimaa aina oikeassa olevan besserwisserin tuska.

Kaikki jotka eivät Nato-jäsenyydelle heti lämpene ovat Tarkan silmissä tosiasioita tunnustamaan kykenemättömiä, asiantuntijatiedon ja älyllisen päättelyn ulottumattomuudessa leijailevia tietämättömiä ja sattumanvaraisiin ”musta tuntuu” perusteluihin nojaavia ja kansanäänestystä pelkääviä puolisokeita ihmisiä. ”Pintademokraattiset” kansanäänestykset ovat Tarkan silmissä vihoviimeinen tapa ratkaista mitään kysymystä.

Syyskuu 2017

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 24.9. 2017)

21.9.2017

Björn Häger, Uppdrag Bildt. En svensk historia, 645 s., Norstedts, Falun 2017

Carl Bildt ja medianhallinta

Carl Bildt valittiin Ruotsin valtiopäiville vuonna 1979 ja jo vuonna 1986 hän nousi 37-vuotiaana Ruotsin oikeistopuolue Moderaattien johtoon. Tämä teki hänestä porvareiden vaalivoiton myötä myös pääministerin vuonna 1993 alkaneelle kolmivuotiskaudelle. Sen jälkeen hän jatkoi edelleen oppositiojohtajana kykenemättä kuitenkaan enää vaaleissa haastamaan sosialidemokraattien valta-asemaa.

Bildt on kuninkaallisten rinnalla kansainvälisesti tunnetuimpia ruotsalaisia, joka on aina viihtynyt hyvin kansainvälisissä tehtävissä ja niiden parrasvaloissa. Pääministeriytensä jälkeen hän toimi kaksi vuotta YK:n korkeana edustajana Bosnia-Hertsegovinassa, minä aikana puolueen johtaminen jäi sijaisten käsiin. Kun hän uudelleen hakeutui YK:n erityisedustajaksi alueelle 1999 oli se puolueelle liikaa ja Bildt joutui väistymään puoluejohtajan paikalta. Kun porvariallianssi sitten 2006 palasi hallitukseen tuli Bildtistä kuitenkin vähän yllättäen ulkoministeri, vaikka hänen välinsä pääministeriksi tulleen moderaattien johtajan Fredrik Reinfeldtin kanssa olivat viileät.

Tämä oli mahdollista, sillä Reinfeldtiltä riitti kiinnostusta ja halua puuttua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan vielä vähemmän kuin Juha Sipilällä. Tämä jätti Bildtille tilaa johtaa suvereenisti Ruotsin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kahdeksan vuoden ajan, hoitaen samassa tosiasiallisesti myös puolustusministerin tehtävää. Bildtiä pidettiin ja hän itsekin piti itseään ehdokkaana mitä moninaisimpiin kansainvälisiin tehtäviin.

Bildtiä arvostettiin, mutta suhtautuminen häneen oli myös kaksijakoista. Sitä kuvaa Wikileaksin vuodattama amerikkalainen diplomaattiraportti Bildtistä, jossa häntä luonnehdittiin näin: ”Medium-size dog with big dog attitude”. Ulkoministerikautensa jälkeen Bildt on jatkanut monissa kansainvälisissä tehtävissä eikä hänen matkapäiviensä määrä liene yhtään vähäisempi kuin hänen ulkoministerikautenaan. Twiittaajana vain Donald Trump kerää yhtä paljon huomiota.

Björn Hägerillä on monipuolinen kokemus tutkivana toimittajana ja journalismin opettajana ja tämäkin kirja käsittelee Bildtiä hyvin journalistisesta näkökulmasta. Varsinainen elämänkerta se ei ole, vaikka läpikäykin kotitaustasta ja kouluajoista alkaen Bildtin elämänkaaren. Kirjan alaotsikkona voisi hyvin olla Bildt ja julkisuuden hallinta.

Hägerin kirjaprojekti on ollut usean vuoden työn alla ja alusta alkaen hän on sitä varten pyrkinyt haastattelemaan Bildtiä, onnistumatta siinä kertaakaan. Hänellä on ollut toki ollut lukuisia kohtaamisia Bildtin kanssa, mutta hetki on aina ollut sopimaton ja sopiva tilaisuus on aina jäänyt epämääräiseen tulevaisuuteen. Sen kerran kun Häger on hänelle päässyt jonkun kysymyksen esittämään on vastaus ollut väistöliike, usein kevyellä sukkeluudella höystettynä.

Tämä ei ole vain Hägerin ongelma. Jokseenkin kaikki toimittajat, mikrofonin ja kameran kanssa tai ilman, jotka ovat yrittäneet saada Bildtiltä täsmällisiä vastauksia tiukkoihin ja hänelle epämiellyttäviin kysymyksiin, ovat saanet kokea saman. Bildt sivuuttaa tällaiset kysymykset kiistämällä väitteen, pyytämällä täsmennystä, esittämällä vastakysymyksen tai jättämättä kokonaan vastaamatta ja usein esittämällä jonkun sukkeluuden, jonka ei tarvitse mitenkään liittyä esitettyyn kysymykseen.

Monet poliitikot ovat tunnetusti yhtä haluttomia vastaamaan ikäviin kysymyksiin, mutta useimpien kiertely-yritykset johtavat siihen, että he kaivavat itsensä vain entistä syvempään suohon. Bildt on kuitenkin teflonpoliitikkojen suurmestariluokassa.

Häger läpikäy Bildtin uran virheiksi, epäonnistumiksi tai skandaaleiksi katsomiaan tapauksia ja miten Bildt on niistä kaikista selvinnyt suuremmitta kolhuitta. Tällaisia ovat Bildtin oppositiojohtajana ja pääministerinä käymä Neuvostoliiton vastainen kampanja, jossa venäläisten sukellusveneiden väitettiin syyllistyneen kymmeniin Ruotsin aluevesien loukkauksiin. Asialla oli Ruotsin oikeiston ja sotilasjohdon liittoutuma, jonka kampanjan paljastaminen vaati paljon aikaa ja työtä. Vasta 2000-luvulle tultaessa Ruotsin sotilasjohto joutui myöntämään, että varmoina pidetyille havainnoille löytyi aivan luonnolliset selitykset, kuten minkkien tai silliparvien äänet, eikä käteen jäänyt ainuttakaan todistettua tapausta neuvostosukellusveneen toiminnasta Ruotsin aluevesillä. Sittemmin on myös tullut julki tietoja, että sikäli kun sukellusveneitä on ollut, niin ne ovat voineet olla yhtä hyvin Nato-maiden aluksia.

Pääministerinä Bildt lähetti todistamattomiin ja virheellisiin väitteisiin perustuvan Venäjää loukkauksista syyttävän kirjeen presidentti Jeltsinille. Hän ei kertonut salassa pitämästään kirjeestä Ruotsin valtiopäivien ulkoasiainneuvostolle, mistä hän sittemmin sai moitteet valtiopäivien perustuslakivaliokunnalta. Mutta yhtä sujuvasti ja itsevarmasti kun Bildt todistamattomat sukellusvenesyytöksensä esitti, kykeni hän myös seurauksitta sivuuttamaan vikatikkinsä.

Toinen tapaus jolle Häger omistaa suurta huomiota on Bildtin toiminta Bosnia-Hertsegovinassa ja hänen osavastuunsa Srebrenican verilöylystä v. 1995. Syytös perustuu siihen, että Bildt aivan liian sinisilmäisesti uskoi Milosevicin, Mladicin ja serbien selityksiä ja vakuutuksia ja myös vähätteli joukkomurhista tihkuneita tietoja. Tästäkin omissa Balkan-muistelmissaan kevyesti sivuuttamastaan tapauksesta Bildt selvisi ilman edes maineensa pysyvämpää tahrautumista.

Kolmas Hägerin erityiseen läpivalaisuun koskeva tapaus koskee Bildtin osuutta Lundin Petroleumin toiminnassa. Bildt oli, mehevää optiokorvausta vastaan, ryhtynyt Alfred Lundinin perustaman öljy-yhtiön hallituksen jäseneksi vuonna 2000 ja jatkoi tehtävässä aina ulkoministeriksi tuloonsa saakka vuonna 2006. Pohjanmerellä, Lähi-Idässä ja Afrikassa öljyä tuottanut yhtiö oli mukana öljyntuotannossa Sudanissa vuosina 1997-2003 ja myöhemmin Etiopian Ogadenissa, alueilla joilla käytiin tosiasiassa epäsäännöllistä sotaa hallituksen joukkojen ja Etelä-Sudanin ja Ogadenin itsenäisyyttä ajaneiden kapinallisten välillä.

Vuonna 2010 julkaistu tutkivan journalistin Kerstin Lundvallin kirja esitti vakavia syytteitä siitä, että Lundin olisi ollut osallinen eli vähintäänkin hallituksen joukkojen sille antaman suojelun edunsaajana tietoinen vakavista ihmisoikeusloukkauksista ja sotarikoksista joihin aseettomiakin vastustajia surutta raiskanneet, kiduttaneet ja surmanneet sekä kapinallisia tukevia kyliä polttaneet hallituksen joukot syyllistyivät. Öljy-yhtiön osuutta selvitetään edelleen oikeusviranomaisten toimesta.

Jo kolme vuotta ennen Lundvallin kirjan julkistamista oli Bildtiä koitettu saada vastaamaan kysymyksiin Lundinilta nostamiensa optioiden perusteista ja luonteesta. Pian Lundvallin kirjan ilmestymisen jälkeen julkisen kiinnostuksen kohteeksi nousi paitsi Sudan, niin Lundinin osakkuusyhtiön toiminta Ogadenissa sen jälkeen, kun sitä selvittelemään matkustaneet kaksi ruotsalaista toimittajaa pidätettiin kesällä 2011 Etiopiassa.

Tämäkään ei johtanut mihinkään toimiin Bildtiä vastaan tai edes maineen menetykseen. Häger vertailee samanaikaisesti Ruotsin median käymää kahta ajojahtia toisiinsa. Yhdessä kohteena oli Bildt, jota syytettiin miljoonaoptioiden rahastamisesta öljyfirmalta, joka oli sekaantunut räikeisiin rikoksiin kahdessa Afrikan maassa, toisessa kohteena oli demareiden uudeksi puheenjohtajaksi noussut Håkan Juholt, jota syytettiin siitä että hän oli asiasta ilmoittamatta antanut naisystävänsä asua valtiopäivien maksamassa esikaupunkiasunnossa Tukholmassa. Siinä missä Juholt myöntää virheensä – jopa olemattoman sellaisen, koska sellaista rastittavaa ruutua, jonka merkitsemisen hän valtiopäiville tekemässään ilmoituskaavakkeessa tunnusti jättäneensä ruksaamatta, ei kaavakkeessa edes ollut – ja joutuu eroamaan puolueensa johdosta, ei Bildt myönnä mitään virhettä eikä hänelle koidu myöskään mitään seuraamuksia.

Lopuksi on lukijan kuluttajanvalistukseksi kerrottava omasta suhteestani Carl Bildtiin. Olen tutustunut häneen pohjoismaiden neuvoston työssä jo 90-luvulla ja olemme sittemmin kahteen otteeseen samanaikaisesti hoitaneet maittemme ulkoministerin tehtäviä. Huolimatta monista suurista eroista talous- ja yhteiskuntapolitiikassa ja myös suurvaltasuhteita koskevista näkemyseroista olemme aina tulleet hyvin toimeen ja ulkoministereinä olemme tuloksekkaasti edistäneet maittemme ulko- ja puolustuspoliittista yhteistyötä. Lisäksi meitä yhdistää kiinnostus historiaan ja olemme molemmat mukana Historians without Borders kansainvälisen verkoston koordinoivassa toimikunnassa.

En kuitenkaan löydä virheitä Hägerin kuvauksesta. Siihen kuuluu myös se, että hän kertoo miten Bildt 60-luvulla Östra Realin eliittilukiossa, jonka oppilaiden enemmistö kuului Bildtin tavoin oikeistonuoriin, puolusti ystävänsä Staffan Hildeberandtin hanketta myös demarinuorten pienen osaston perustamisesta, kun koulun rehtori yritti kieltää sen.

Syyskuu 2017

17.9.2017

Työväentalot 100-vuotiaassa Suomessa

Työväenliikkeen järjestäytyminen nostatti työväentaloja ympäri Suomea. Vuonna 1916 työväentaloja oli jo 940, enemmän kuin kirkkoja koko Suomessa.

Kun työväenliike järjestäytyi oli tavallista, että se tapahtui yhden suuren työväenyhdistyksen siipien suojassa niin, että naisten ja nuorten osastot, ammattiosastot, kuorot, orkesterit, kirjastot, opintopiirit, lukusalit, ravitsemusliikkeet, näyttämöt ja urheiluseurat olivat saman yhdistyksen jaostoja. Silloin myös työväentalosta tuli näiden kaikkien kotipaikkana todellisia työväestön monitoimitaloja, joiden merkitystä työväen valistustyön areenoina ja sitä kautta siihen saakka koulutuksesta sivuun jätetyn kansanosan tiedon, tietoisuuden ja sivistystason nostattajana ei voi yliarvioida. Työväentaloilla oli usein myös kahvila tai ravintola.

Työväentalot ovat olleet taistelulaulujen mutta myös todellisten taistelujen sijoina. Punakaartit pitivät majaansa työväentaloilla ja niistä tuli porvareiden vihankohteita ja niiden ovia ja ikkunoita naulattiin sisällissodan jälkeen kiinni. Sodan jälkeen uudelleen järjestäytynyt työväenliike sai taistella, nyt kuitenkin oikeusvaltion turvaamin keinoin, saadakseen ne taas haltuunsa. Se joutui uudemman kerran samaan puolustustaistoon, kun Lapuanliike naulasi taas työväentaloja kiinni. Myös sisäisesti työväenliikkeessä käytiin kiistoja siitä kenen haltuun talot tulivat, kun työväenliike 1918 jälkeen hajaantui kahteen pääsuuntaukseen. Tämä kiistely talojen hallinnasta toistui vielä kaksi kertaa, heti välirauhan jälkeen syksyllä 1944 kun SKDL ja SKP saivat lailliset toimintamahdollisuudet, mutta osin vielä 50- ja 60-luvulla osana SDP:n puoluehajaannusta.

Toiminta työväentaloissa on kuitenkin ratkaisevasti muuttunut noista ajoista. Ensiksi työväenyhdistysten piirissä organisoituneet sivistys-, urheilu-, ammatilliset ym. toiminnot erkaantuivat omiin erillisjärjestöihinsä ja osa näistä erillisjärjestöistäkin, kuten aikanaan niin vahva Työväen Urheiluliitto, on enää varjo entisestään. Tätä voi pitää menetyksenä ja nostalgisoida näiden perään, mutta samalla tämä kertoo myös koko suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja aiempien luokkavastakohtaisuuksien lientymisestä.

Haasteita työväentalojen toimintojen ylläpitämiselle toi myös 50-luvulla kukoistaneen iltama- ja tanssikulttuurin jo 60-luvulla alkanut hiljainen hiipuminen. Monilla työväentaloilla bingosta saatiin keino jarruttaa tätä hiipumista, mutta vain ohimenevästi.

Monet työväentalot ovat siten kadonneet ja tulleet kiinteistöjalostuksen kohteeksi, mutta monet ovat löytäneet kestävän roolin ja jatkavat uusimuotoisina monitoimisina ja kukoistavina keskuksina. Tämä voi tapahtua myös yhteistyössä kunnan kanssa, kuten täällä Pakilan 100 vuotta täyttävällä työväentalolla yhdessä kaupungin nuorisotoimen kanssa.

Työväenliike oli edelläkävijä järjestäessään työväestön käyttöön sellaisia palveluja joita rahvaalle ei alun perin ollut tarjonnut kuin joku satunnainen hyväntekeväisyysjärjestö. Hyvinvointivaltion vähitellen rakentuessa iso osa niistä toiminnoista, jotka saivat alkunsa työväentaloissa, ovat siirtyneet kuntien hoidettavaksi, kuten kirjastot ja monet sosiaali- ja kulttuuritoimen nykyisin hoitamat toiminnot aina ensikodeista nuorisotiloihin.

Työväen perustama liiketoiminta ei sekään jäänyt työväentaloille ja Suomeen syntyi koko Suomen kansantaloudessa merkittävää roolia vielä 60-luvulla esittänyt ns. punapääoman kertymä osuusliikkeineen, pankkeineen, vakuutusyhtiöineen ja rakennusliikkeineen. 80-luvulla siihen tarttui keinottelukapitalismin hybris joka johti sen komeimpien linnakkeiden kaatumiseen.

Osittain on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta. Esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvoilla kuin tänään. Kadonnut on myös osuustoiminnan vuonna 1916 tapahtunut kahtiajako, kuten myös se häivähdys punaista joka liitettiin vasemmiston johtamaan E-liikkeeseen.

Toisaalta voidaan nähdä, että ne palvelut ja edut joita osuustoiminta halusi tarjota yhteiskunnan vähäosaisille, ovat tänä päivänä edelleen ja aikaisempaa laajemmin ja helpommin saatavissa ilman että niitä enää markkinoidaan vain erityisesti työväenluokalle suunnattuina palveluina.

Yhdestä näkökulmasta kaikki tämä on osoitus työväenliikkeen menestyksestä ja siitä miten luokkaerot ovat tasaantuneet juuri siten mihin ainakin sosialidemokraattinen työväenliike Ruotsissa ensimmäisenä esitetyn kansankoti-tavoitteensa mukaisesti on tähdännyt. Tämän mukaisesti voi kysyä onko kuluttajalle enää merkitystä sillä, hakevatko he osuustoiminnan tuottaman hyödyn S- tai E-ryhmän kautta? Onko teatterielämyksellä kansallisteatterissa tai kansanteatteri-työväenteatterina aloittaneessa kaupunginteatterissa jotain oleellista eroa? Pelataanko jalka- tai koripalloa tai ylipäätään harrastetaanko urheilua jotenkin erilailla Punasalamissa tai Tampereen Pyrinnössä? Onko asuminen (edes kustannuksiltaan) erilaista alun perin porvarillisen VATRO:n tuottamissa asunnoissa kuin aiemmin ”punaisen” VVO:n vuokralaisena?

Kaiken kaikkiaan niiden ihmisten joukko pienenee koko ajan, jotka ylipäätään katsovat, että on jotain tarvetta tai perustetta ylläpitää osuusliikkeitä, teattereita, urheiluseuroja tms. jonkin nimenomaisen poliittisen liikkeen tai yhteiskunnallisen tehtävän merkeissä.

Näkemys työväenliikkeen ja –järjestöjen hiipumisesta seurauksena niiden menestyksestä luokkayhteiskunnan hävittämisessä on valitettavasti kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä päivittäin yhteiskuntaamme ja ympäristöämme tarkkailemalla voimme havaita.

Se mitä tänään voimme nähdä lisääntyvien tulo- ja varallisuuserojen kasvuna,  syrjäytettyjen ihmisten määrän lisääntymisenä, heikommassa asemassa olevien ihmisten tarvitsemien tulonsiirtojen ja palvelujen leikkauksina ja alasajona sekä varallisuuden maailmanlaajuisena keskittymisenä kertoo ennen kaikkea sen luokkayhteiskunnan paluusta, jonka toivoimme ja kuvittelimme parhaimmillaan pohjoismaiden kaltaisissa hyvinvointivaltioissa jo hävittäneemme.

(Lyhennelmä puheesta Pakilan työväentalon 100-vuotisjuhlassa 16.9. 2017)

10.9.2017

Kanervan suursotaharjoitusinto

Helsingin Sanomat antaa sunnuntailehdessään isosti tilaa Ilkka Kanervan toiveelle saada Suomeenkin monikansallinen suursotaharjoitus. Minä toivon suursotaharjoitusta yhtä vähän kuin suurta tai pientäkään sotaa. Kun Kanerva itsekin kertoo, että ”harjoituksilla on aina salattu agendansa” ei sen esiin kaivaminen ole tässä tapauksessa kovin vaikeata, mutta mielellään kuulisi Kanervan kertovan sen omin sanoin.

Sotaretoriikan viljeleminen ja uhoileva voimannäyttö ovat viimeinen asia jota Suomessa nyt tarvitaan. Kuten eduskunnan vastauksessa hallituksen puolustusselontekoon todetaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selkeänä päämääränä on ehkäistä Suomen joutuminen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi” eikä Suomi ”salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”.

On tietenkin selvää, että Suomen on sotilaallisesti liittoutumattomana maana pidettävä huoli omasta puolustuksestaan ja että tämä edellyttää puolustusvoimien osaamisen asianmukaista ylläpitämistä ja kehittämistä myös kansainväliseen harjoitustoimintaan osallistumalla. Perusteena on aina oltava se, että se palvelee Suomen oman puolustuksen sekä kansainvälisen YK- ja EU-päätöksiin perustuvan kriiisinhallinnan valmiuksien ja osaamisen kehittämistä. Osallistuminen sellaiseen harjoitteluun, joka lisää kansainvälistä jännitystä ja on luonteeltaan pelotteluun tarkoitettua voimannäyttöä, ei ole Suomelle perusteltua.

Suomi on tietysti sitoutunut EU:n Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslauseeseen ja meidän on oltava valmiita antamaan ja vastaanottomaan sen tarkoittamaa apua, jonka luonteesta jokainen jäsenmaa kuitenkin päättää itse. Kun Kanerva ilmaisee tavoitteeksi sen, että ”EU-maista voisi jonain päivänä soittaa Suomeen, että nyt tarvitaan apua – ja päinvastoin”, on se toki Lissabonin sopimuksen mukaista, mutta saa oudon kaiun ellei samalla todeta, että tärkein tavoite on kuitenkin toimia niin ettei tällaista tarvetta koskaan tulisi.

Ja jos kuitenkin tulee, niin suursotaharjoittelu ei ole siihen oikeaa varautumista.

10.9. 2017

3.9.2017

Har vår historia en framtid?

Tal på Folkets hus i Helsingfors i ett nordiskt seminarium 2.9.2017

Jag kommer att behandla frågan utgående från finska erfarenheter och utsikter. Det oaktat tror jag, att dessa erfarenheter i de väsentligaste avseenden delas av samtliga nordiska länder och troligen också av det övriga Europa.

Arbetarrörelsen kom till i ett klassamhälle, vars avskaffande var rörelsens mål. För kommunisterna betydde det att klassamhället skulle ersättas med proletariatets diktatur, för socialdemokraterna gällde det främst en utjämning av klasskillnaderna och deras gradvisa avskaffande. Vägvisaren blev den nordiska socialdemokratin, som redan på 1920-talet tog uppbyggandet av ”folkhemmet” som sitt mål. Det revolutionära i det här begreppet var, att hela befolkningen på lika grunder blev föremål för socialpolitiska reformer, samhälleliga tjänster och inkomstöverföringar. Dessa åtgärder skulle inte genom behovskontroll enbart riktas till dem som var i största nöd.

Den nordiska välfärdsmodellen har varit så framgångsrik, att nästan samtliga politiska strömningar idag vill presentera sig som dess förespråkare, oberoende av hur kraftigt de tidigare kan ha motsatt sig de reformer den byggdes på. I arbetarrörelsen vill vi gärna presentera framgångarna som resultatet av vårt arbete, även om socialdemokraterna i Sverige ar de enda som ville gå så långt som att begära patentskydd för den s.k. ”nordiska modellen”. Det var, tycker jag, inte enbart politiskt oklokt, utan bortsåg också från det ofta avgörande understöd arbetarrörelsen fick för sin välfärdspolitik både från bondepartier och socialliberaler. Kanske bortser vi då också från att arbetarpartierna, i trycket från nyliberalismen, också kan ha haft en viss medverkan i vår tids nedskärning av välfärdsstaten.

Arbetarrörelsen i Norden har inte endast en lysande historia, utan den kan också visa på många bestående resultat vilket den s.k. nordiska välfärdsmodellens framgångar vittnar om.   Om det vittnar också det faktum att samtliga nordiska länder vanligtvis befinner sig bland tio i topp i nästan alla de olika skönhetstävlingar där länder i världen rankas enligt deras prestationer i jämlikhet, miljö- och hälsovård, eller enligt utbildning, god förvaltning och frånvaro av korruption, ja t.o.m. enligt befolkningens lyckokänsla.

Tilliten till att vi faktiskt kunde nå denna framgång var till en del den framgångstro som den unga arbetarrörelsen omfattade. Det kunde ske, trots många allvarliga bakslag – som ett exempel – det katastrofala inbördeskriget som bröt ut i Finland i januari 1918 och krävde nästan 40 000 liv, främst på den röda sidan. Ändå kunde det inte rubba den framtidstro som den återupprättade socialdemokratin – och för sin del, också den underjordiska kommuniströrelsen gav uttryck för.

Det här återspeglas också i Folkets hus historia i Finland. Då arbetarrörelsen etablerades i landet, blev de arbetarföreningar, som grundades överallt, inte enbart politiska verktyg utan också allmännyttiga föreningar, som ville erbjuda sina medlemmar möjligheter till olika sociala-, kulturella och andra aktiviteter. De första arbetarföreningarna hade oftast ett flertal olika avdelningar för kvinnor, för ungdom, för facklig verksamhet, för idrottsföreningar; för orkestrar, sångkörer, teater och bibliotek; för undervisning och självstudier; för socialt arbete med mödrar och barn. Ofta också i anslutning till ett café eller en restaurang i samma lokal.

Folkets hus var ett naturligt hem för alla dessa aktiviteter. De var ursprungligen riktiga allaktivitetshus – lokaler som samlade arbetarklassens människor både till vardagliga och festliga syften. Deras betydelse för rörelsen förstärktes också av den kamp, som uppstod om vem som ägde dem, både externt med det vita Finland efter inbördeskriget 1918 och under de s.k. Lappoåren och internt mellan socialdemokrater och kommunister efter de bägge världskrigen, och än en gång, då socialdemokratin splittrades på 1950-talet.

Om det fortfarande finns något som ens avlägset liknar den gamla rörelsens allaktivitetshus, är det säkert ett sällsynt undantag. Såväl arbetarrörelsen och Folkets hus aktiviteter har grundligt förändrats.

I det första skedet spjälktes den enhetliga rörelsen, när de aktiviteter som fick sin början som olika avdelningar i en arbetarförening blev självständiga organisationer, som i sin tur bildade självständiga centralorganisationer såsom ABF, AIF m.fl. i Finland. Affärsverksamheten avskildes också i ett tidigt skede.

Som festlokaler är Folkets hus fortfarande i användning, men närmast för föreningens 125 eller 100 års fester. Den allmänna dans- och festkulturen som också var av avsevärd ekonomiskt betydelse för olika folkrörelser och föreningar i Finland och som blomstrade ännu in på 1950-talet, började dö ut redan på 60-talet med tillkomsten av tv, disko osv. Under en kort övergångsperiod räddade bingon ekonomin för många arbetarföreningar, men verksamheten hade ju föga att göra med arbetarrörelsens idébakgrund.

Men den mest betydande förändring har varit, att många av de kultur- och sociala verksamheter, som fick sin början i arbetarrörelsen regi och var ägnade att förbättra arbetarklassens ställning och deltagande i samhället, i takt med uppbyggandet av välfärdsstaten, har övertagits av den offentliga sektorn, för det mesta av kommunerna.

I Finland gäller det bl.a. många teatrar, som ursprungligen grundades som arbetarscener och som idag fortsätter som kommunala stadsteatrar. Samma gäller bibliotek och bl.a. skyddshem för ensamstående mödrar och deras barn; m.m.

Vad arbetarrörelsen ekonomiskverksamh beträffar, har den mer eller mindre försvunnit. Det s.k. röda kapitalet – banker, kooperationer, byggnadsfirmor m.fl. som, när de var som framgångsrikast, inom många sektorer var marknadsledare – dessa institutioner nedsmittades på 80-talet av spekulationskapitalismens hybris, vilket ledde till den nemesis, som förstörde det röd kapitalets mäktigaste fästningar..

Delvis är det också fråga om en metamorfos, eftersom konsumentkooperationen aldrig varit så stark i Finland, som den är idag. Den tudelning av kooperationen, som skedde i Finland år 1916, har försvunnit, liksom det stänk av rött som man associerade med den vänsterledda E-rörelsen. Viktigast är ändå, att samma tjänster och förmåner som kooperationen ville erbjuda de sämst lottade i samhället kvarstår idag och är t.o.m. mera tillgängliga och använd än tidigare, även om de   inte längre betraktas som särskilt   riktade till arbetarklassen.

Allt detta vittnar om arbetarpartiernas framgångar och att klasskillnaderna har utjämnats just på ett sådant sätt som folkhemsbyggarna ursprungligen tänkte sig. Idag spelar det inte längre någon roll för konsumenterna om de åtnjuter andelslagens förmåner i S gruppens- eller E – gruppens-regi, en följd av delningen 1916. Lika svårt är det att se någon ideologisk skillnad mellan utbudet på vår nationalteater och   repertoaren på den tidigare folkteatern/arbetarteatern – som år 1965 blev Helsingfors stadsteater. Liksom det också är svårt att spåra skillnader i hur man spelar korgboll i ett AIF eller ett ”borgerligt” lag idag.   Och omöjligt är det att se   skillnader om man är hyresgäst i den ursprungligen borgerliga VATRO:s eller det tidigare röda VVO:s bostad.

Ja, det är ett hela tiden krympande antal människor som överhuvudtaget har anspråk på eller anser att det finns något behov av att försöka upprätthålla vare sig andelslag, teatrar, idrottsklubbar m.m. med en bestämd politisk färg och/eller ett bestämt samhälleligt uppdrag.

Allt detta skulle vara välkommet och i linje med arbetarrörelsen strävanden att upphäva klasskillnaderna och klassamhället, om det faktiskt vore ett bevis på deras reella försvinnande.

Tyvärr är det vi idag bevittnar en återkomst av klassamhället med ökade inkomstskillnader, ett växande antal långtidsarbetslösa och andra marginaliserade människor och en koncentration av förmögenheterna i allt färre händer, så att de åtta (8) rikaste individerna idag äger lika mycket som den fattigare hälften av hela världens befolkning, dvs. 3,7 miljarder människor.

Även om de nordiska länderna fortfarande är klart mer jämlika än nästan alla andra länder i världen, kan alla dessa tecken på klassamhällets återkomst ses också i Norden, där också den sociala mobiliteten igen börjat minska, så att allt flera människor kvarstannar i samma sociala skikt där de föddes.

I Finland låg inkomstskillnaderna för 20 procent av familjerna ännu år 1966 under fattigdomsgränsen eftersom uppbyggandet av välfärdsstaten tog fart lite senare än i de andra nordiska länderna. Inom 25 år hade inkomstskillnaderna utjämnats så att fattighetsgraden 1991 var endast 6 procent.. Sedan har den igen vuxit så, att siffran i dag ligger ungefär vid 13 procent. Vi har alltså inte ännu hamnat i den situation som rådde då vi började, men hälften av vinningarna har gått förlorade. Siffrorna från de övriga nordiska länderna berättar om en liknande utveckling.

Allt detta syns också i hur tillgången på samhälleliga tjänster och deras användningsmöjligheter utvecklats. Vi ser det också i utvecklingen av folkhälsan. Den långvariga trenden till en utjämning av skillnaderna i befolkningens hälsa har för länge sen upphört och vi vet idag, att en man som tillhör den lägsta inkomstkvintilen har en livslängdsutsikt som är tolv år kortare än för männen i den högsta kvintilen.

Som en motreaktion till den här utvecklingen har vi i Finland länge planerat en omfattande hälso-och socialvårdsreform, men idag anser vänstern i likhet med nästan samtliga sakkunniga, att de planer med privatisering av hälsovården som huvudmål, som vår borgerliga regering nu vill genomföra snarare kommer att ytterligare förvärra läget.

Hälsovården är bara en av flera sektorer på vilka man velat applicera marknadsprinciper. Också utbildningen har blivit föremål för olika privatiseringssträvanden. Så har också skett med trafiksektorn, taxiverksamheten, väghållningen och dylikt.

Att introducera konkurrens och ge möjligheter också för den privata sektorn eller den s.k. tredje sektorn att bidra till de samhälleliga tjänsternas produktion är naturligtvis inte alltid av ondo, det kan också ge samhälleliga vinster. Tyvärr har de erfarenheter vi har i Finland mestadels varit negativa och bidragit till ökade inkomstskillnader och ojämlikhet. Mest förödande har resultaten varit då man har överfört ett statligt monopol till privata händer, såsom skedde med privatiseringen av eldistributions-nätverket i Finland.

De mest uppenbara följderna med ökad ojämlikhet har uppstått när man velat spara på sociala utgifter och inkomstöverföringar. Det som gör dessa nedskärningar ännu svårare att acceptera är, att de i flesta fall gjorts för att samtidigt göra det möjligt att minska skatterna, vilket nästan alltid inneburit en inkomstöverföring från de sämst lottade i samhället till de rikaste.

Under sommaren har vi i kunnat följa med kampen om Obamacare i USA där republikanerna vill ta bort sjukförsäkringen av 20 miljoner av de fattigaste amerikanerna för att ytterligare lätta på skatterna för ett mindre antal av de rikaste i landet.

Ser man närmare på hur denna politik motiveras upptäcker vi ofta att den grundar sig på en säregen människobild, enligt vilken de fattiga behöver piska för att bli mer arbetsamma, samtidigt som de rika bör få mera morötter för att arbeta bättre.

Sammanfattningsvis: det vi ser idag i Finland, liksom i de flesta europeiska länder, är klassamhällets återkomst. Det är ändå inte fråga om en återgång till det gamla klassamhället som för över hundra år sedan skapade arbetarrörelsen. Snarare kan man tala om klassamhället version 2.0.

I 2000-talets klassamhälle är ojämlikheten och klassfördelningen inte lika påfallande som i det gamla, där man inte kunde undvika att stöta på skrankorna hela tiden. Det gamla klassamhällets inre gränser var för det mesta klara, uppenbara och institutionaliserade. Borgarna hade börsen, nationalteatern, operan, kyrkan, golfklubbarna, skyddskåren, scout-rörelsen, universiteten, handelskammaren osv; arbetarklassen hade Folkets hus, arbetartidningarna, fackföreningarna, Unga örnar, arbetarnas idrottsklubbar, en levande arbetarkultur med egna teatrar, bildningsorganisationer osv.

I ett sådant samhälle kände alla sin ställning. För de flesta var den en oföränderlig födelsegåva. Gränserna var klara, om än inte helt oöverkomliga. Det djärva reformprogrammet som arbetarrörelsen godkände på partiets Forssa-möte år 1903, kunde egentligen fullbordas först efter andra världskriget, då arbetarklassen, slutligen fick åtnjuta medborgerliga rättigheter på samma   sätt som borgarna.

Arbetarklassens egen identitet och medvetenhet var då också starkare än någonsin före eller efteråt. Sedan dess har den luckrats upp. I början kunde man med rätta argumentera, att det sätt på vilket arbetarorganisationerna och de parallella institutioner de byggt upp så småningom försvagades och delvis helt försvann, var en följd av rörelsens framgång i utjämningen av klasskillnaderna.

Fackföreningarna kvarstår ännu, precis som förut med världens högsta organiseringsgrad, men deras inflytande över såväl sina egna medlemmar som över det samhälleliga beslutsfattandet är bara en skugga av vad den varit, och de koncentrerar sig mest på försvar av tidigare uppnådda vinningar. Eftersom medlemmarna omfattar en krympande andel av de anställda, kan facket inte längre med framgång tala till de sämst lottade eller till vår tids nya prekariat. Facket har också från sin retorik avlägsnat allt klassretorik och också begränsat sitt samarbete med vänsterpartierna. Det är helt förståeligt med tanke på, att majoriteten av FFC:s medlemmar röstar på andra partier än vänsterpartierna, även om detta ännu inte syns i fackets förvaltning.

Fastän ojämlikheten och klasskillnaderna inte försvunnit, utan tvärtom igen vuxit, utgör de inte lika klara dikotomier som tidigare. Kläder, levnadsvanor och kultur avslöjar knappast människornas klasstatus.

Det finns inte längre någon enhetlig arbetarklass med vilken det var lätt för arbetarna att identifiera sig. Då industrialiseringen började, var hundra- och tusentals arbetare hopträngda i stora fabrikssalar i ofta usla förhållanden. Solidariteten och klassmedvetenheten föddes i dessa förhållanden spontant på ett naturligt sätt.

Arbetslivet har sedan dess helt förändrats, åtminstone vad de yttre förhållandena beträffar. Från de utvecklade länderna har den gamla epokens stora fabrikssalar försvunnit, även om förhållandena i de fattigare ländernas sweat shops fortfarande kan påminna om den viktorianska tiden i England. Arbetarklassen, om man ännu vill och kan tala om den, har splittrats i allt flera skikt och grupper. Samma splittring ser vi också i arbetslivet. Löntagarnas förhållande till arbetsgivaren har blivit mer individuellt och regleras i allt mindre grad av kollektivavtal och kollektiv förhandling.

Om arbetarklassen inte längre finns som identifieringsobjekt, så finns det inte heller någon arbetarrörelse med vilken man kunde eller ville identifiera sig. Vilket parti som helst kan idag uppträda som arbetarparti, liksom högern både i Sverige och Finland med en viss framgång har gjort. Men deras avsikt var inte att grunda partiernas framgång på någon klassidentifiering, snarare var det ett medvetet försök att visa hur irrelevant en klassidentifiering har blivit.

I stället bestäms identiteten idag av ett växande antal olika underkulturer, som förenar människorna på basen av deras personliga egenskaper, livsstil och världsåskådning.

I detta klassamhälle 2.0. är det få som trots ökade inkomstskillnader skulle leva i absolut fattigdom. I sista hand är det brödköerna som ser till att ingen är tvungen att lida av svält. Det som skett är, att i den globaliserade världsekonomin   de mest utvecklade länderna än så länge har kunnat utlokalisera det värsta eländet till grupper som anses stå utanför den nationella gemenskapen, såsom de sydeuropeiska, romska tiggarna i Finland.

Det finns dock ett hela tiden ökande antal berövade och marginaliserade människor i Finland. Till skillnad från de fattigaste förr i vårt lands historia, har de marginaliserade idag inte bara berövats den tidigare känslan av att tillhöra arbetarklassen, utan också berövats den tro på en bättre framtid som arbetarrörelsen kunde skapa.

I opinionsundersökningar idag varken kan eller vill närmare hälften av finländarna nämna ett enda parti som de kunde understöda. De flesta av dessa människor är fattiga eller låginkomsttagare, ofta ensamförsörjare eller ensamma, med en svag utbildning och, av olika skäl, utan ständig anställning i arbetslivet, allt oftare har de också olika hälsoproblem. Den politiska retoriken i Finland domineras av tävlan om det smala, men aktiva skiktet av medelklassens rörliga väljare, vilket bara ökar den allmänna alieneringen från samtliga etablerade partier.

För de mera inåtvända väljarna är det sannfinsk populism och för de mera utåtriktade de gröna, som närmast gagnas av den här utvecklingen. De är också de två partier, som har den klaraste opinionen antingen för eller emot invandringen, de förstnämnda är negativt inställda, de senare förhåller sig positivt. Men främlingshatet är också en följd av ett klassamhälle utan klassmedvetenhet, där de sämst lottades missnöje med sin egen ställning genom populistisk propaganda kan riktas mot invandrarna och flyktingarna, vilka framställs som orsaken till deras elände.

Med allt det här har jag försökt svara på frågan Har vår historia en framtid? Om ”vi” i frågan, antar jag, hänvisar till arbetarrörelsen, är svaret att vi aldrig mera kan återupprätta en förfluten historia. Den mera relevanta frågan är, om de värden och målsättningar arbetarrörelsen hade om mänsklig befrielse och ett rättvist samhälle utan klasskillnader – ett samhälle, som ser till att alla människor inte bara har likadana rättigheter utan också reella möjligheter att använda dem, fortfarande har en framtid?

På den frågan är mitt svar ett otvivelaktig ja. Men vad är då förhållandet mellan historien och framtiden för dessa strävanden?

Vi har ingen anledning att förneka eller förringa vår historia och de framgångar vi har haft. Men att enbart fastna i historien skulle vara ödesdigert för framtiden.

För det första är historien något som de flesta idag varken känner till eller är intresserade av. Som historiker kan och bör man både beklaga och bekämpa detta tillstånd. Som politisk rörelse måste vänstern vara med i detta arbete, men den kan inte förvänta sig någon framgång, om den baserar sitt budskap på det förgångna. Och hur träffande det än är att tala om klassamhällets återkomst, finns det inget i retoriken från det gamla klassamhällets tid, som skulle tilltala människor av idag.   En förgången tids retorik och identitetspolitik låter inte bara hopplöst föråldrad, utan klingar också motbjudande för de flesta man vill övertyga.

Dessutom bör vi också förstå, att den ursprungliga agendan arbetarrörelsen omfattade, måste kompletteras med två centrala nya frågeställningar.

Den ena är globaliseringen.   Den har lett till att vi lever i en alltmer ihop- växande värld, där ingen kan undvika det ömsesidiga beroendet. Det gäller såväl en ministat på en avlägsen ö, som en supermakt med kärnvapen. Det betyder också, att man inte kan förverkliga någon ensamstående samhällsmodell utan hänsyn till den övriga världen.

Detta var i och för sig något arbetarrörelsen ansåg i början, då man inte trodde att socialismen kunde förverkligas enbart i ett enda enstaka land. Men det var inte enbart Stalin som introducerade slagordet om socialismen i ett enda land. Också socialdemokraterna i Norden omfattade ännu på 1930-talet tanken att det var möjligt att bygga en välfärdsstat i ett enskilt land, oberoende av om och när andra länder följde med.

Den globaliserande världen med fria kapitalrörelser och en hela tiden fördjupad arbetsfördelning har idag lett till en situation där det blivit allt svårare, om inte helt omöjligt, att förverkliga och upprätthålla en välfärdsstat med enbart egna nationella beslut.   De instrument och medel med vilka vi tidigare framgångsrikt kunde hålla marknadskrafterna kvar i rollen som god dräng, behövs nu tas i bruk i det övernationella samarbetet.

Det är det viktigaste skälet till att socialdemokraterna har valt att stöda den europeiska integrationen, även om den hittills, på det sociala Europas bekostnad, mera framdrivits i högerliberala tecken med en ensidig betoning på marknadsfriheter.

Den andra megautmaningen som arbetarrörelsen relativt sent förstod är den gällande ekologin och miljön. Idag förstår vi att sättet på vilket människan, särskilt efter industrialismens genombrott, slösat med naturresurserna och omvandlat dem till varor och i processen samtidigt lämnat en växande mängd av avfall, gifter och utsläpp, har varit ohållbart

Denna ohållbarhet understryks av befolkningstillväxten, som efter andra världskriget har mer en trefaldigat världens befolkning – från 2,4 miljarder till 7,5 miljarder idag. Våra möjligheter att lämna världen till kommande generationer i ett levnadsdugligt tillstånd är allvarligt hotade. Vi har i bästa fall bara några decennier på oss att anpassa våra aktiviteter på jorden så att de fyller kraven för en ekologisk, social och ekonomisk hållbar utveckling.

Vi kan inte med någon säkerhet veta om detta överhuvudtaget mera är möjligt, då klimatförändringen och en förminskning av biodiversiteten fortsätter. Men de bästa möjligheterna att uppnå resultat finns, tror jag, i ett globalt omfattande av den nordiska modellens kärnprinciper. Inte för att vi i Norden tillsvidare skulle leva efter den hållbara utvecklingens villkor, men jag kan inte tänka mig en bättre modell med vilken man ens kunde tänka sig att uppnå målet.

Detta är också den stora och rent av existentiell uppgift den nordiska arbetarrörelsen bör ta itu med. För att överhuvudtaget ha en framtid behöver vi en riktig förståelse av historien och en förmåga att dra riktiga slutsatser av var vi befinner oss i dag.

(Puheeni 2.9.2017 Paasitornissa pohjoismaisessa työväentaloseminaarissa. Samoja näkökohtia löytyy aiemmista suomenkielisistä teksteistäni. )