Graham Allison, Destined for War. Can America and China Escape Thucydides’s Trap? Houghton-Miflin-Harcourt, 364 s., New York 2017

Onko USA:n ja Kiinan sota väistämätön?

Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt peloponnesolaissota käytiin Ateenan ja Spartan johtamien liittokuntien välillä eräänlaisena oman aikansa maailmasotana n. 400 v. eaa. Sen tunnetuin historioitsija on ateenalainen kenraali Thukydides, jota pidetään myös kansainvälisen politiikan ns. realistisen koulukunnan ensimmäisenä oppi-isänä.

Amerikkalainen, apulaispuolustusministerinäkin toiminut Harvardin kansainvälisen politiikan professori Graham Allison kysyy Thukydidesin jo kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten Ateenan ja Spartan kilpailusta esittämää teesiä soveltaen, tekeekö Kiinan nousu ja se pelko, jonka tämä Yhdysvalloissa herättää, näiden kahden supervallan sodan väistämättömäksi.

Se miten Kiinan nousu haastaa Yhdysvaltojen johtoaseman on kiistatonta. Vielä vuonna 1980 Kiinan BKT oli vain 7 prosenttia Yhdysvaltain luvusta, toissa vuonna 61 %, ostovoimapariteetilla mitattuna se on jo Yhdysvallat ohittanut. Vuonna 1980 Kiinan valuuttavarannot olivat vain 16 % Yhdysvaltain vastaavista, nyt 31–40%. Tämä tietysti merkitsee sitä, että Kiina pystyy ainakin lähialueillaan haastamaan Yhdysvaltain sotilaallisen ylivallan. On kuitenkin huomattava, että 80-luvun aikana Kiina on käyttänyt keskimäärin 2 % BKT:staan varustautumiseen, kun Yhdysvalloissa vastaava luku on lähempänä 4 prosenttia.

Näiden kahden suurvallan varustautumisessa on edelleen se ero, että jostain Kiinan parin sotalaivan käynnistä Itämerellä tehdään jättiotsikoita, kun taas Yhdysvaltain laivaston aktiivinen läsnäolo kaikilla maailman merillä on annettu itsestäänselvyys. Tämä koskee myös ja nimenomaan Yhdysvaltain laivaston vahvaa läsnäoloa Taiwaninsalmessa ja kaikilla muilla Kiinan lähimerillä.

Kysymykseensä vastaamista varten Allison referoi Harvardissa toteutettua tutkimusprojektia, jossa analysoitiin historiasta 16 tapausta, jotka vastaavat Thukydidesin kuvaamaa tilannetta nousevan ja vanhan vallan kilpailusta. Näistä tapauksissa 12 johti sotaan nousevan ja haastetun vallan välillä, ja neljä ei. Tämän perusteella Allison katsoo, ettei sota ole väistämätön, vaikka se hänen mukaansa nykyisillä kehitystrendeillä olisi jopa todennäköinen. Hän esittelee useita varsin uskottavia ja pelottavia skenaarioita, joissa tapahtumien kulku voisi johtaa sotaan nähden kahden ydinasevallan välillä, vaikka sitä ei kumpikaan osapuoli nimenomaisesti tahtoisikaan.

Mutta kuinka relevantteja tällaiset historialliset vertailut ovat nykypäivän ja tulevaisuuden arvioinnissa? Allison itse esittää tämän kysymyksen, mutta kuittaa sen lyhyesti toteamalla, ettei mitään uutta auringon alla, lukuun ottamatta ydinaseita. Niiden tuhovoima on sellainen, että niiden käyttö täysimittaisessa sodassa voisi johtaa ainakin inhimillisen elämän täystuhoon, ja se että kaikkien johtajien on otettava tämä huomioon, on Allisonin mielestä yksi rauhan säilymisen mahdollisuuksia vahvistava tärkeä tekijä.

Sen sijaan globalisaation ja väestönkasvun kasvattamalle keskinäisriippuvuudelle Allison ei anna juurikaan merkitystä. Itse asiassa Allison ei edes mainitse väestönkasvua koko kirjassa, mitä voi pitää melkoisena puutteena, kun tietää sen tarkoittavan, että emme ole koskaan aiemmin eläneet 7,5 miljardin ihmisen maailmassa. Kestämätön kehitys ilmastonmuutoksineen ei liioin ole vaikuttanut Allisonin päätelmiin.

Heinäkuu 2017

Sekä vähemmän että enemmän Eurooppaa

Vuosi sitten brexit-äänestyksen tulos tuntui Euroopassa iskuna, joka voisi saattaa Unionin taas uuteen eksistentiaaliseen kriisiin, eikä Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi pelkoja vähentänyt. Nationalistinen oikeistopopulismi oli vahvassa nousussa ja sen pelättiin johtavan Unionista eroamispyrkimysten vahvistumiseen muissakin EU-maissa.

Nyt tunnelmat ovat valoisampia. Brexit ja Trump eivät ole EU:ta lamauttaneet vaan pumpanneet päättäjien suoniin uutta adrenaliinia ja tahtoa viedä eteenpäin uudistuksia, jotka auttaisivat unionia selviytymään vahvempana ulos sitä nyt jäytävistä kriiseistä.

Rohkaisua ovat tuoneet myös oikeistopopulistien tappiot Itävallassa, Hollannissa ja Ranskassa.

Vaikka EU ei enää näytä olevan hajoamassa, ei siitä mihin se on menossa ole varmaa tietoa. Euroopassa on kahdensuuntaista uudistustarvetta, jotka tarkoittavat sekä vähemmän että enemmän Eurooppaa.

Edellinen tarkoittaa läheisyysperiaatteen eli subsidiariteetin kunnioittamista. EU vähentäisi merkittävästi siihen kohdistuvaa torjuntaa, jos se ymmärtäisi ja osaisi poistaa tarpeetonta säätelyä.

Enemmän Eurooppaa tarvitaan taas ilmastonmuutoksen torjumiseksi, kestämättömän kehityksen kääntämiseksi kestävälle uralle, uusien finanssi- ja talouskriisien estämiseksi yhtälailla kuin globalisaation paremmaksi hallitsemiseksi ja sen tuottamien etujen oikeudenmukaisemmaksi jakamiseksi.

Eurooppaa tarvitaan myös sen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamiseksi. Mitään eurooppalaista armeijaa tai Natoa korvaavaa järjestelmää emme tule näkemään, mutta kaikki se, jolla EU:n kriisinhallintakapasiteettia, puolustusyhteistyötä ja kykyä vastata myös erilaisiin ei-sotilaallisiin uhkiin tehostetaan, on erityisesti Suomen kaltaisen jäsenmaan turvallisuudelle hyväksi. Vahvempi ja solidaarisempi vastuunkanto maahanmuutto- ja pakolaispolitiikassa on myös tarpeen.

Ja ennen kaikkea Eurooppa tarvitsee enemmän avoimuutta, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamista.

Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että sitä loukkaavien jäsenmaiden toimiin on puututtava tehokkaasti, edellinen esimerkiksi sitä, että europarlamentin vaali palautetaan kansallisiin parlamentteihin, joiden jäsenistä europarlamentin jäsenet on valittava.

Suomi taas tarvitsee hallituksen jolla olisi riittävän selkeä näkemys ja aktiivinen ote EU:n kehittämiseen.

Tarvitaanko Suomessa kansallista turvallisuusneuvostoa?

Matti Vanhanen on ehdottanut, että Suomeen perustettaisiin jälleen vuonna 2000 lakkautettu puolustusneuvosto, nyt turvallisuusneuvostoksi nimettynä. Myös Suomen lähiympäristöön heijastunut jännitteinen kansainvälinen tilanne on ymmärrettävästi korostanut tarvetta varautua erilaisiin aikaisempaa laaja-alaisiin turvallisuusuhkiin, joista nyt käytetään muotitermiä hybridisodankäynti.

Vanhasen mukaan turvallisuusneuvostoa perustelevat sekä kasvava toimintaympäristön muutosten vauhti että turvallisuuden osa-alueiden yhä laajempi kytkeytyminen toisiinsa. Se että puolustusneuvoston henkiin herättäminen kansallisen turvallisuusneuvoston nimellä olisi nyt oikea vastaus tällaisiin tarpeisiin on kuitenkin kaikkea muuta kuin selvää.

Tällaisen turvallisuusneuvoston tehtävät ovat nykyisin Tasavallan Presidentin ja hallituksen Ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan UTVA:n eli valtakunnan ylimmän poliittisen johdon vastuulla. Vanhasen turvallisuusneuvostoa johtaisi pääministeri ja asiat sille valmistelisi nykyinen puolustusministeriön johtama virkamiehistä kokoonpantu turvallisuuskomitea. Tällä muutoksella olisi kolme selvästi kielteistä mutta kenties myös tavoiteltua seurausta.

Ensinnäkin se loitontaisi Tasavallan Presidentin mahdollisuuksia seurata ja ohjata turvallisuuspoliittista päätöksentekoa josta hän perustuslain mukaan ulkopolitiikan johtajana vastaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Toiseksi se vahvistaisi muutoinkin arveluttavaa sekurisaatioksi nimettyä trendiä, jossa yhteiskuntapolitiikan ongelmat yhä laajemmin pyritään liittämään sotilaiden ja vähäisemmässä määrin poliisien hoitaman turvallisuuspolitiikan osiksi. Kolmanneksi se heikentäisi parlamentaarisesta vastuullista turvallisuusasioiden poliittista ohjausta virkamies- ja sotilasvallankäytön hyväksi.

Vaikka ajatus tällaisesta kansallisesta turvallisuusneuvostosta ei ole käyttökelpoinen, ei se tarkoita, etteikö ole muutoin syytä pohtia miten laaja-alaiseen turvallisuuteen liittyviin uhkiin voidaan varautua mutta myös niiden syntymistä ennaltaehkäistä. Tällöin yksi tärkeä kysymys on parlamentaarisen seurannan ja ohjauksen vahvistaminen, mikä tarve korostui hallituksen tällä vaalikaudella valmistelemien ulko- ja turvallisuuspoliittisen, puolustuspoliittisen ja sisäistä turvallisuutta koskevan selonteon käsittelyssä.

Mielenkiintoista on, että Vanhanen perustelee esitystään myös sillä, että eriytyneiden selontekojen väliin jää muutoin tyhjiä alueita. Tämä on todellinen ongelma, mutta sen ilmiselvä ensimmäinen korjaustoimi on luopua ainakin kahden ensin mainitun selonteon keinotekoisesta eriyttämisestä.

13.7. 2017