Etusivu 2017 huhtikuu 2017
16.4.2017

Juha Siltala, Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, Otava, 494 s., Keuruu (?) 2017

Keskiluokan aseman huonontumisen lyhyt historia

Juha Siltalan 13 vuotta sitten ilmestynyt tiiliskivi Työelämän huonontumisen lyhyt historia sai enimmäkseen aika tylyn arvosteluvastaanoton. Oikeistolainen reaktio oli odotetun tyrmäävä, monet tutkijat pitivät sitä enemmän sinänsä mielenkiintoisena ja ansiokkaana narratiivina, mutta kyseenalaistivat sen tutkimusmetodin. Eikä teokselle lämmetty myöskään ay-liikkeessä, joka koki kirjan kertovan ay-liikkeen heikkoudesta. Kirja oli kuitenkin raskaslukuisuudestaan huolimatta melkoinen menestysteos, jota yllättävän laajasti luettiin. Tapanani oli kysyä tilaisuuksissa kuinka moni oli teokseen tutustunut, ja aina hämmästyin sitä miten moni käsi nousi. Vähitellen ymmärsin, että monet ahmivat kirjaa samalla tavoin kuin yhtä raskaita Kalle Päätalon teoksia: tämähän kertoo juuri omista kokemuksistani.

Siltalan kriitikot kyseenalaistivat kirjan paljolti tekijän haastatteluihin ja leikkeisiin perustuvan todistelun mm. sillä, että säännöllisesti tehdyt työolotutkimukset kertoivat, että palkansaajista peräti 93 prosenttia oli erittäin tai melko tyytyväisiä työhönsä ja että luvut olivat edeltäneen kahdenkymmenen vuoden aikana nousseet eivätkä laskeneet.

Toinen, joskin huomattavasti vähäisempi kritiikki ei lähtenyt kiistämään Siltalan kuvaamia työelämän kehityspiirteitä, mutta löysi selvän syyn työelämän huonontumiseen: ” minimipalkat on säännelty yläkanttiin, minkä seurauksena on luotu työttömyys ja työnantajan markkinat, joilla monien työntekijöiden on pakko suostua mihin tahansa saadakseen pitää työnsä”.

Siltalan uusin teos Keskiluokan nousu, lasku ja pelot on paljolti jatkoa tälle edelliselle teokselle, ehkä sitäkin raskaampi mutta ei yhtään vähemmän arvokas. Siltalan käyttämänä keskiluokan käsite on aika joustava eikä sen määrittely takerru tulo- tai koulutustilastoihin vaan lähtee siitä, että keskiluokkaan kuuluvat ihmiset ovat niitä, jotka ovat uskoneet siihen että ahkera työnteko ja pyrkimys itsensä kehittämiseen palkitaan ja että sen seurauksena heidän omilla lapsillaan on edessään helpompi ja parempi elämä kuin heillä itsellään.

Tässäkin nykymaailmasta ja tulevaisuudesta kertovana mallimaana on Yhdysvallat, josta suuri osa Siltalan käyttämästä lähdeaineistosta on peräisin ja jonka kehitystä Suomessakin ollaan koko ajan lyhentyvällä viipeellä seuraamassa. Kirjan lähes viidestasadasta sivusta yli sata vievät lähdeviitteet ja lähemmäs tuhat kirjaa tai artikkelia sisältävä lähdeluettelo.

Keskiluokalle voi ennustaa samankaltaista hyvin jakaantunutta vastaanottoa kuin Työelämällekin. Siitä on jo esimerkkinä Helsingin Sanomissa Elina Yrjölän kirja-arvostelu, joka torjuu Siltalan todistelun sillä, että ”Suomalaiset ovat tutkitusti maailman mitassa onnellisia finanssikapitalimsita, globalisaatiosta ja automaatiosta huolimatta. Siltala saattaisi pitää tätä ylisopeutuvien uhrien itsepetoksena, mutta toisella tavoin suuntautunut tulkitsija arvioi, että kyse on terveiden sopeutumismekanismien onnistuneesta käytöstä ja ihmisten kokemus onnesta on aito”.

Arvostelun arviointia varten on hyvä tietää, että Yrjölä on Opteam-työnvälityspalvelun asiakasjohtaja myytyään perustamansa mediayritys Journalistikoneen Opteamille, jonka kotisvulla kerrotaan, että” Journalistikone on Suomen ensimmäisiä yrityksiä, joka on tarjonnut journalistisen sisällöntuotannon isomman mittakaavan ulkoistus- ja vuokrauspalveluita”. Siltalaa lukiessaan jokainen voi pohtia myös mitä tämä merkitsee paitsi keskiluokan asemalle ja työelämän laadulle myös journalismin laadulle.

Huhtikuu 2017

14.4.2017

Henna Siekkinen, Aatteen puolesta. Omakustanne, 288 s., Espoo 2017

Rajaloikkarin tarina

Matti Korhonen oli onnekseen liian nuori voidakseen osallistua punakaartin sotaan vuonna 1918. Väkivaltaiselle kumoukselle ei myöskään lämmennyt hänen puolueeseen liittynyt työläisisänsä. Mutta nuoren Matin intomielisyys vei hänet maanalaisen SKP:n jäseneksi vuonna 1923. Mikään erityinen aktiivi maanalaisen puolueen toimihenkilö hän ei ollut, mutta tarpeeksi kuitenkin että joutui Tammisaaren pakkotyölaitokseen vuodeksi vuonna 1932. Ammattivallankumoukselliseksi hän ei tuomionsa jälkeenkään ryhtynyt sillä kirvesmiehenä elantonsa ansainneella miehellä oli vaimo ja v. 1927 syntynyt tytär. Lapualaisvuosina ja pulakautena hänkin pohti Neuvosto-Venäjälle siirtymistä, jonne hänen veljensä Veikko vuoden 1931 alussa vaimoineen ja lapsineen loikkasi. Veikon ja perheen kohtalo jäi häntä askarruttamaan, sillä elinaikanaan hän ei heistä enää tietoja saanut.

Talvisodassa alikersanttina puna-armeijaa vastaan taistellut Matti joutui päätyi sodan loppuvaiheissa Neuvostoliiton puolelle olosuhteissa, joiden vuoksi hän ei katsonut voivansa Suomeen muiden sotavankien mukana välirauhan aikana palata. SKP järjesti hänelle propagandatehtäviä kirvesmiehen töiden ohella, mutta nämä loppuivat keväällä 1941 kun hänet vangittiin ja vietiin Moskovaan kuulusteluihin. Häntä epäiltiin, kuten niin monia muitakin suomalaisia vakoilusta, mutta siitä häntä ei lopulta kuitenkaan tuomittu vaan määrättiin työleirille Dudinkaan Siperiaan.

Reissusta tuli pitkä. Neljäksi vuodeksi katkennut yhteys perheeseen avautui kirjeenvaihdon mahdollistuttua jatkosodan päätyttyä. Suomen kansalaisena hän aloitti pitkän prosessin päästäkseen palaamaan kotimaahansa, jonne yhteys taas 50-luvulla välillä katkesi. Tällä välin hänen Maria-vaimonsa oli luopunut miehensä jälleennäkemisen toivosta ja mennyt uuteen avioliittoon. Suhteen venäläisnaiseen oli luonut myös Matti Siperiassa, mutta oli valmis palaamaan Suomeen, kun lupa hänelle vuonna 1955 vihdoin myönnettiin. Hän kuoli kuitenkin hämärissä olosuhteissa vain päiviä ennen kuin paluumatkan piti alkaa.

Siekkisen teos muistuttaa Taisto Huuskosen taannoista menestysteosta Laps Suomen, joka kertoi vuonna 1949 Neuvostoliittoon loikanneen Huuskosen ja hänen vaimonsa tarinan. Se on monessa suhteessa samankaltainen ja samanlaisista kokemuksista kertova kuin Matti Korhosenkin tarina, sillä erotuksella että Huuskoset pääsivät lopulta 1975 palaamaan Suomeen ja itse kertomaan tarinansa. Huuskonen hyväksyttiin myös ennen Suomeen paluutaan Karjalan kirjailijaliiton jäseneksi ja hänen teoksensa ovat kirjallisesti valmiimpia kuin Siekkisen esikoisteos.

Korhosen kertomuksen tärkeimpänä alkuperäislähteenä ovat Matin vaimolleen ja tyttärelleen eli Siekkisen isoäidille vuosina 1944-1955 lähettämät kirjeet, mutta nekin jättävät paljon arvailujen ja Siekkisen mielikuvituksen varaan. Epäselväksi jäävät Korhosen kuolema sekä syyt ja olosuhteet, joissa Korhonen talvisodan lopulla vihollisen puolelle siirtyi. Jotenkin on vaikea uskoa, että hänellä olisi voinut olla rintamakaverina sellainen kommunisti, joka pystyi pitämään yhteyksiä vihollisen puolelle ja toimittamaan sinne arvokkaita vakoilulutietoja sodan olosuhteissa ja saamaan Korhosen sellaiseen valoon, että tämänkin olisi ollut pakko siirtyä vihollisen puolelle. Siekkinen on kuitenkin saanut selville Matin veljen Veikon ja tämän perheen kohtalon. Heidän elämänsä päättyi teloitukseen joukkohaudan äärellä maaliskuussa 1938.

Siekkisen kirja on kuitenkin fiktionakin hyvää luettavaa historianharrastajille. Siekkisen esipuheen loppua kannattaa erikseen siteerata: ”Usko johonkin parempaan repii edelleen perheitä hajalle ja saa ihmisiä tekemään epätoivoisia tekoja. Enää ei ole punaisia ja valkoisia, nykyään on muslimeja ja kristittyjä”.

Huhtikuu 2017

13.4.2017

Kansanliikkeistä liikeyrityksiksi

Jokainen tappiollinen vaalitulos käynnistää puolueessa tarpeellisen itsetutkiskelun. Näin nytkin, jolloin on vaihtelevasti esitetty heikon menestyksemme syyksi mm. ehdokasasettelun puutteet, puolueen ikääntyminen, johdon heikkous ja aina esiin nostettu valitus, että puolueen viesti ei mene perille. Kaikilla näillä on ainakin jonkin verran selitysvoimaa, joskin viestintäongelma vaatii paljon syvempää analyysia.

Valitus viestin perillemenemättömyydestä yleensä tarkoittaa sitä, etteivät sen kohderyhmänä olleet äänestäjät nähneet sitä sellaisena kuin sen puhujan mielestä olisi pitänyt näyttäytyä. Kun yhdellä sosialidemokraatilla on mielessään selvä viesti ja toisella sosialidemokraatilla aivan yhtä vahva viesti, tulee ongelmaksi se että nämä voivat olla hyvinkin erilaisia, jolloin kohteen silmissä ja korvissa viesti on ristiriitainen tai vähintäänkin epäselvä. Vähintään yhtä suuri ongelma on, jos yhtenäisenkin viestin koetaan olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä puolue todellisuudessa on tehnyt.

En nyt käsittele näitä tärkeitä kysymyksiä tässä pitempään vaan kiinnitän huomiota yhteen perustavanlaatuiseen koko poliittista kentää ja demokratian toimivuutta koskevaan kehityspiirteeseen.

Sata vuotta sitten kaikki puolueet olivat Suomessa todellisia kansanliikepuolueita. Työväenliike oli tietysti omassa kategoriassaan, mutta samalla tavoin suurten kansanjoukkojen omaan osallistumiseen ja liikekannallepanoon perustuivat muutkin puolueet, joiden taustalla olivat suomalaisuus- ja ruotsalaisuusliike, talonpoikaisliike ja kaikilla yhteisenä tilanteesta riippuen yhteistoiminta- tai taistelukenttänä osuustoimintaliike, raittiusliike, kansanvalistusliike ym.

Vielä vuonna 1980 eduskuntapuolueissa oli yhteensä yli 600 000 jäsentä, nyt alle 260 000. Ja viimeisessä ennen kuntavaaleja tehdyssä mielipidemittauksessa ennätykselliset 48 % kaikista vastaajista ei osannut tai halunnut nimetä ainuttakaan puoluetta jota kannattaisi.

Kansanliikepuolueet olivat vahvasti ankkuroituneet siihen väestönosaan, jonka asemaa ne halusivat parantaa ja jonka etuja ajaa. Puolueiden tavoitteita ja vaalilauseita ei tarvinnut miettiä mainostoimistoissa vaan ne syntyivät niiden ihmisten tarpeista, joita puolueet edustivat.

Tänään kaikki puolueet ovat enemmän liikeyrityksiä kuin kansanliikkeitä. Liikeyrityksinä niiden tavoitteena on vaaleissa markkinaosuutensa maksimointi eikä keinoilla ole niin väliä. Kohderyhmiä analysoidaan ja lähestytään kuin markkinasegmenttejä pohtien mikä parhaiten vetoaisi kulloiseenkin kohteeseen ja välttäen sellaisia tunnuksia ja asioita jotka voisivat herättää joissain muissa kielteisiä reaktioita.

Tällöin on ajauduttu tietynlaiseen noidankehään: kun puolet äänestäjistä suhtautuu epäluuloisesti puolueisiin ja niiden ohjelmiin turvaudutaan keinoihin, jotka edelleen syventävät tätä epäluuloa ja vieraantumista. Näin kasvaa niiden politiikasta vieraantuneiden ihmisten määrä, jotka sanovat lehtisten jakajille: ”Te olette kaikki samanlaisia, lupaatte sitä samaa ja teette jotain ihan muuta”.

Tätä epäluuloisuutta vahvistaa myös se, että Suomi on monipuoluemaa, jossa parlamentaarisen enemmistön kokoaminen edellyttää vähintään kolmea puoluetta, joista yksikään ei halua ennen vaaleja ilmoittaa kenen kanssa se voi ja kenen kanssa ei voi mennä hallitukseen, jossa vuorollaan voivat olla mitkä tahansa nykyisistä kahdeksasta eduskuntapuolueesta melkein missä tahansa kokoonpanossa.

Se että kaikki puolueet ovat kykeneviä yhteistyöhön kaikkien muiden kanssa on hyvä asia, mutta meillä sen huono puoli on, että se myös riistää äänestäjiltä mahdollisuuden ottaa kantaa hallituspohjaan.

Puolueiden kautta tapahtuvan yhteiskunnallisen vaikuttamisen heikentymistä on osittain korvannut kansalaisyhteiskunnan aktiivisuus ja nopeasti nousevien ja joskus yhtä nopeasti katoavien, sosiaalisen median kautta liikkeellle saatettujen kampanjoiden kirjo. Helpointa kansalaisliikkeiden käynnistäminen on jonkin yhden asian ja yleensä sen vastustamisen merkeissä, erittäin positiivisena toisenlaisena esimerkkinä kuitenkin tasa-arvoisen avioliittolain takana ollut Tahdon-kampanja.

Tämä on ihan tervetullutta ja demokratialle välttämätöntä, mutta yhtä välttämättömiä ovat myös vapaissa vaaleissa keskenään vapaasti kilpailevat puolueet, joita ilman ei missään vielä ole aitoa demokratiaa toteutettu. Siksi edustuksellisen demokratian ja puolueiden sekä kansalaisyhteiskunnan toiminnan välille ei tule rakentaa mitään ristiriitaa, vaan molempia tarvitaan.

Pääasiani on kuitenkin muistuttaa siitä, miten kansanliikepuolueiden kuihtuminen yleensä ja työväenliikkeen erityisesti jättää nimenomaan heikommassa asemassa olevat ihmiset vaille omaa uskottavaa poliittista kanavaa vaaleissa. Tämä joukko äänestää vain puolella siitä aktiivisuudesta, jolla hyvin toimeentulevat ihmiset osallistuvat vaaleihin, mikä on omiaan suuntaamaan kaikkien puolueiden kiinnostuksen näiden keskiluokkaisten ja aktiivisempien äänestäjien kosimiseen.

Marginalisoidut ovat avointa riistaa populisteille, joiden tarjoama sosiaalinen konservatiivisuus ja simppelit rajat kiinni-ratkaisut voivat hetkellisesti aktivoida tätä joukkoa, joka nopeasti pettyy populistien tukeman, eriarvoisuutta vain kasvattavan oikeistolaisen politiikan seurauksiin.

Minulle sosialidemokraattisen liikkeen olemassaolon oikeutus on siinä, että se mittaa politiikkansa onnistumista tai epäonnistumista sillä, onko se parantanut vai edelleen heikentänyt kaikista heikommassa asemassa olevien ihmisten toimeentuloa ja osallisuutta. Siten sosialidemokraattien ei tule mennä mukaan eriarvoisuutta kasvattavaan politiikkaan, vaikka se hetkellistä vaalimenestystä voisi tuottaakin.

Samalla tavoin kaikkien kansalaisvapauksien, ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisten osallistumismahdollisuuksien puolustaminen ja rasismin ja vihapuheen torjuminen kuuluu sosialidemokratian luovuttamattomiin arvoihin.

Kolmantena yhtä keskeisenä asiana näen koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämättämän kehityksen kääntämisen kestävälle uralle, mikä myös tarkoittaa irtisanoutumista esimerkiksi halvan bensiinin lupauksin äänestäjiä kosiskelevasta politikoinnista.

Minua ei haittaa jos jokin muu liike, vihreät, vasemmistoliitto tai jokin muu, haluaa ja osaa paremmin kuin sosialidemokratia näitä asioita ja arvoja ajaa ja puolustaa. Ihmiset eivät ole puolueita varten vaan päinvastoin. Toistaiseksi olen kuitenkin kaikille valintaansa epäileville sanonut, että jos haluaa sosialidemokraattista politiikkaa – kuten ihmisten enemmistö haluaa silloin, kun vaihtoehtoihin ei mielipidetiedusteluissa liitetä valmiita aateleimoja – niin en vielä tiedä SDP:tä parempaa vaihtoehtoa sen saamiseen, ja kehotan tulemaan mukaan SDP:n toimintaan sen varmistamiseksi.

Tällä blogitekstilläni en tarkoita sivuuttaa enkä väheksyä alussa mainitsemiani vaalianalyysejä ja niistä tehtäviä johtopäätöksiä. Ei siis riitä se, että arvot ja asiat ovat kohdallaan, vaan tarvitaan myös sellaista liikettä ja sellaista osaamista jolla ne, jotka näitä samoja asioita kannattavat, saadaan myös vaaleissa antamaan sille tukensa. Jos taas arvot ja asiat eivät ole kohdallaan niin sitä ei korjata millään paremmalla markkinoinnilla eikä kasvojen vaihtamisella.

9.4.2017

Pekka Korpinen, Suomi kääntyy länteen. Talouden tarina sisäpiiriläisen kertomana, Into, 226 s., Riika 2017

Ekonomistina Euroopassa

Pekka Korpisen kirja on oikeastaan useamman kertomuksen kokoelma, joka ulottuu ”suomettumiskauden” kuvauksesta Suomen sodanjälkeisen talouspolitiikan devalvaatiosyklien kautta nykyiseen euro- ja EU-yhdentymisen aikaan. Yhdistävänä tekijänä on Pekka Korpinen itse, joka on kertomansa mukaan ollut kaikissa näissä vaiheissa näköalapaikalla ja päässyt ”sattumalta” yhteen myös kahden keskeisen Eurooppa-vaikuttajan, Vladimir Putinin ja Mario Draghin kanssa. Edellinen oli Pietarin apulaiskaupunginjohtajana ”kollegani ja yhteistyökumppanini” ja jälkimmäinen ”kollegani ja perheystäväni Maailmanpankin johtokunnassa”. Lähempiä analyysejä tai uutisia ei tämä kollegiaalinen suhde ole kuitenkaan kirjaan asti tuottanut.

Suomettumiskauden kuvauksessaan Korpisen teesi on, että ”Suomi oli enemmän Neuvostoliiton valvonnan alla kun suuri kansa tiesi tai halusi tietää”. Historioitsijat saattaisivat arvioida tätä vähän eri tavoin kuin historiaa harrastava ekonomisti. Oma käsitykseni ainakin on että kansalaiset olivat paljon paremmin Suomen neuvostosuhteiden luonteesta että Neuvostoliiton todellisuudesta perillä kuin mitä media-seurannan perusteella voisi luulla, jopa taistolaisuuteen hurahtaneita nuorisopoliitikkoja myöten. Tältä osin historiankirjoitus tarvitsee kuitenkin vielä paljon enemmän kriittistä tutkimusta ja arviointia. Mutta Korpisen yhteenveto siitä, että näistä ilmiöistä huolimatta Suomi ei suinkaan luisunut ”yhä pahempaan nöyristelyyn, vaan integroitui taloudellisesti yhä syvemmin Länsi-Eurooppaan” on vastaansanomaton.

Devalvaatiosyklistä kirjoittaessaan Korpinen identifioi itsensä vielä 70-luvulla vallinneen sitä koskevan paradigman mullistajaksi, mutta jatkaa, että hänen ja Seppo Leppäsen näyttävimmin esittämistä käsityksistä on sittemmin tullut valtavirtajattelua, joka vuorostaan johti yhtälailla kalliiksi tulleeseen ”vahvan markan” palvontaan ja vaikutti haluun päästä euroon väen väkisin mukaan.

Ehdottomasti mielenkiintoisinta kirjassa on se varsin raju kritiikki, jota Korpinen esittää euroa ja koko Euroopan Unionia kohtaan. Euro oli alusta alkaen keskentekoinen ja poliittisesti motivoitu projekti, niin myös Suomen osalta, kun turvallisuuspoliittisten tarpeiden tai ainakin uskomusten annettiin jyrätä ekonomistien kaikki vaisusti esittämät epäilyt. Korpinen kirjoittaa  miten ”eduskunnassa muun muassa kansanedustaja Erkki Tuomioja epäili EMU:a raakileeksi, joka ei voisi toimia ilman sen ylikansallisen toimivallan kasvua” ja että ”hän kuitenkin kannatti jäsenyyttä”. Oikeampi muotoilu olisi että ”hän ei kuitenkaan lopulta nähnyt poliittisesti mahdolliseksi kyseenalaistaa liittymispäätöstä”, mikä lienee oikea kuvaus myös Korpisen osalta.

Korpinen arvostelee EMU:n keinotekoisia kriteereitä, joiden noudattamatta jättämistä ei myöskään aluksi haluttu sanktioida,  Euroopan keskuspankin täysin kaiken demokraattisen valvonnan ja vastuunkannon ulkopuolella olevaa itsevaltiasta asemaa sekä eurokriisin surkeata hoitoa. Rahaliiton toiminnan suurimmaksi vinouttajaksi hän nostaa Saksan jatkuvan  massiivisen vaihtotaseen ylijäämän, joka pakottaa muun maanosan koko Euroopan talouskasvua ja työllisyyttä leikkaavaan säästöpolitiikkaan.

Internationalistina Korpinen tunnustautuu myös globaalin keynesiläisyyden ja maailmanlaajuisen hyvinvointipolitiikan kannattajaksi, mutta realistina ei usko edes esittämiensä, sinänsä järkeenkäypien EMU:a koskevien pienempien korjausten mahdollisuuteen. Hyvin yksiselitteisesti hän myös torjuu liittovaltion tavoittelun Euroopassa ja näkee löyhän ja laajan unionin parhaiten toteuttavan unionin alkuperäisiä rauhan ja kehityksen sekä turvallisuuden ja vapauden tavoitteita. Korpinen ei suoraan esitä eurosta luopumista mutta näkee, että sekin on sekä Suomelle että laajemminkin Euroopalla mahdollinen eikä välttämättä mitenkään katastrofaalinen vaihtoehto.

Huhtikuu 2017

2.4.2017

Suomen EU-linja ei voi perustua ideologiaan

Suomen EU-politiikkaa leimaa pragmaattisuus. Sen vastakohta on ideologisuus, joka yhtäällä tarkoittaa varauksetonta tukea kaikelle integraation vahvistamiselle ja liittovaltiokehitykselle ja toisaalla EU-integraation totaalista vastustamista.

Ideologia ei ole ohjannut Suomen EU-politiikkaa. EU-kansanäänestyksemme jälkeen unionia vastaan eivät ole kampanjoineet edes perussuomalaiset, kun puolueen linjan on määrännyt Timo Soini. Unioniin kielteisesti suhtautuvien kannatuksen keräämiseen on riittänyt kepeä EU-kriittinen huulenheitto.

Ruotsissa EU-jäsenyyden kannattajien ja vastustajien kiistely jatkui maan kansanäänestyksen jälkeenkin. Se heikensi Ruotsin vaikutusvaltaa EU:ssa. Suomessa EU-asioita on voitu käsitellä ilman ideologista painolastia pyrkien laajaan yhteisymmärrykseen parhaasta toimintalinjasta. Tästä asiasta sekä liittovaltiokehitystä suosivat että EU:n ulkopuolisuutta parempana pitävät ovat yleensä olleet yhtä mieltä.

Toivon linjan jatkuvan nyt, kun brexit ja muut tapahtumat ovat ajaneet EU:n kriittiseksi koettuun tilaan. En tarkoita avoimen keskustelun rajoittamista. Sitä tarvitaan.

Vaihtoehtojen kirjo on myös muuttunut. Vaikka liittovaltiokehitystä toivovalla federalismilla on yhä vahvat kannattajansa, usko siihen, että perussopimusten uusimista voitaisiin ja pitäisi jatkaa kohti alati syvenevää liittoa, on hiipunut. Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa perussopimusten laajempi muuttaminen ei ole mahdollista.

Rooman julistuksessa ratkaisuksi hahmotellaan niin sanottua eritahtista kehitystä, jossa osa jäsenmaista voi edetä integraatiossa pidemmälle ja syvemmälle, kunhan muillekin jää mahdollisuus liittyä myöhemmin mukaan. Perussopimuksissa on tiukat reunaehdot, mutta eritahtisuutta on voitu soveltaa yhteisvaluutassa ja Schengen-yhteistyössä. Syvennettyä yhteistyötä voidaan toteuttaa myös kokonaan EU-rakenteiden ulkopuolella, kunhan se ei riko voimassaolevaa yhteisöoikeutta.

Sopimusten tunnistama eriytynyt yhteistyömahdollisuus koskee niin sanotun pysyvän rakenteellisen yhteistyön nimikkeellä myös yhteistä puolustuspolitiikkaa. Sen konkretia on vielä haussa. Joka tapauksessa Suomi on perustellusti ilmaissut kiinnostuksensa asiaa kohtaan.

Kyse ei ole EU-armeijan tai Naton korvaavan sotilasliiton luomisesta vaan hyvin käytännönläheisestä yhteistyöstä. Sitä tehtäisiin laaja-alaisessa kriisinhallinnassa, uusien hybridivaikuttamiseen liittyvien uhkien torjunnassa ja kustannustehokkuutta tuottavassa tutkimus- ja hankintayhteistyössä sekä eurooppalaisen puolustusvälineteollisuuden kehittämisessä. Kyse on paljolti siis samoista asioista, joita Suomi hakee myös kahdenvälisestä yhteistyöstä Ruotsin kanssa. On kuitenkin vaikea nähdä, että EU-yhteistyö voisi korvata Ruotsin kanssa avautuneita yhteistyömahdollisuuksia tai mennä niitä pitemmälle.

Suomen lähtökohtana eritahtisuuteen on ollut, että vältämme uusien pysyvien jakolinjojen synnyttämistä. Tämä on kestävä kanta siitä riippumatta, tulisiko Suomi mukaan eriytettyyn yhteistyöhön vai ei.

Eritahtisuutta voidaan tarvita esimerkiksi rahaliiton toimivuuden varmistamiseksi. Toisaalta eriytyminen voi myös heikentää EU:ta ja synnyttää uusia keskipakoisvoimia. Minkään uuden ydinryhmän ei pitäisi pystyä rakentamaan itselleen asemaa, jossa se määräisi tahdin muiden B-ryhmään luokiteltujen maiden puolesta.

Jos eritahtiset yhteistyönäkymät kuitenkin etenevät, joudumme tapauskohtaisesti harkitsemaan, onko meidän parempi olla mukana vai jättäytyä ulkopuolelle. Vaikka periaatteessa on parempi olla sisällä kuin ulkona, ei se tarkoita automaattista ennakkoilmoittautumista kaikkiin mahdollisiin ytimiin.

Eurooppa on nyt isojen haasteiden edessä, ja EU:n tulevaisuuden suunta on epävarma. Nyt ei pidä jäädä passiivisesti odottamaan ja katsomaan, mitä tästä tulee. Tarvitaan aktiivista aloitteellisuutta. Se antaa myös pienille jäsenmaille mahdollisuuden käyttää paljon kokoaan suurempaa vaikutusvaltaa.

Pääministeri Juha Sipilän (kesk) puheenvuoroista voi päätellä, ettei hänkään halua Suomen marginalisoitumista EU:ssa. Sipilä toivoo myös laajaa yhteisymmärrystä linjaustemme taakse. Hyvä niin, mutta se edellyttää selvästi aktiivisempaa ja avoimempaa otetta koko eduskunnan näkemysten kuulemisessa ja huomioimisessa. Tätä edellyttää jo perustuslakikin.

Julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla 31.3. 2017