Filosofiklubin, kriittisen korkeakoulun ja kulttuurikeskus Sofian Eurooppalaisuus-seminaari 

Identiteetit määriytyvät usein poissulkemisen kautta: ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”, kuten A.I. Arwidssonin kerrotaan 1820-luvulla sanoneen. Silloin riitti vielä vain kahden tahon poissulkeminen, mutta se ei enää riitä missään.

Käsittelen kuitenkin ensin tätä keskinäisriippuvuutta, sen syitä ja seurauksia.

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen on maapallon väkiluku enemmän kuin kolminkertaistunut 2,3 miljardista nykyiseen 7,4 miljardiin. Tämä asettaa aivan uusia vaatimuksia paitsi sille, miten ihmiskunta järjestää suhteensa luonnonympäristöön ja luonnonvarojen käyttöön yhtä lailla kuin myös sille, miten ihmisyhteisöt, valtiot ja kansakunnat järjestävät keskinäisen kanssakäymisensä.  Tätä maailmaa leimaa kasvavassa määrin keskinäinen riippuvuus, sekä hyvässä että pahassa, eikä siitä sen enempää ydinasein varustettu supervalta kuin pieni kääpiövaltio voi irtaantua, halusi tai ei.

Ihmiskunnan historia on ollut suurten muuttoliikkeiden historiaa. Vapaa liikkuvuus Euroopassa oli tosiasia vuoteen 1914 saakka, ihmiset saattoivat matkustaa ilman passeja ja viisumeja. Siihen aikaan maailman väkiluku oli kuitenkin vasta 1,8 miljardia, ja vaikka siirtomaavallat olivat 1800-luvun loppuun mennessä jakaneet maapallon ja värittäneet kartat omilla väreillään, oli maailmassa kuitenkin siihen saakka ollut nykynäkökulmasta jokseenkin asuttamattomia alueita ja suuret kansakuntia muodostavat muuttoliikkeet olivat olleet mahdollisia, vaikka usein tapahtuivat alkuperäiskansojen kustannuksella, kuten Australian ja Pohjois-Amerikan asuttamisessa.

Kun eurooppalaiset lähtivät löytö- eli oikeammin ryöstöretkille maanosamme ulkopuolelle uuden ajan alussa ei heillä ollut viisumeja tai oleskelulupia joita esittää ”löytämissään” maissa viisumeja tai oleskelupia. Eivät he myöskään kysyneet papereita niiltä afrikkalaisilta, joiden vapauden he riistivät kuljettaakseen heidät orjiksi ns. uuteen maailmaan perustamilleen plantaaseille.

Tämä maailmanlaajuisten muuttoliikkeiden tausta on syytä tuntea, jolloin voi paremmin ymmärtää miksi muuttovirrat ovat kääntyneet aikanaan alistetuista ja riistetyistä siirtomaista takaisin entisiin emämaihin.

Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.  Tätä kutsutaan globalisaatioksi. Ihmisten liikkuvuus on siitä eniten huomiota saanut osa, mutta kansainvälisen, työnjaon syventäm,inen, talouksien yhteenkietoutuminen ja rahan liikkuminen reaaliaikaisessa bittiavaruudessa on vieläkin voimakkaammin synnyttänyt keskinäisriippuvuutta.

Kokonaisuudessaan globalisaatio on kasvattanut vaurautta maailmassa ja lyhyessä ajassa nostanut sadat miljoonat ihmiset absoluuttisesta köyhyydestä ja nälänhädän uhanalaisuudesta, mutta se on myös jakanut tämän kasvaneen vaurauden entistä epätasaisemmin.

Muuttoliikkeet eivät ole ohimenevä ilmiö. Edes kaikkien nyt käynnissä olevien sotien välitön lopettaminen ei pakolaisuutta eikä muuttohalukkuutta lopettaisi. Entistä vaikeammaksi tulee myös sotaa ja vainoa pakenevien erottaminen ns. elintasopakolaisista. Jälkimmäinen käsite on sinänsä väärin leimaava. Olivathan myös toista sataa vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja viisikymmentä vuotta sitten Ruotsiin lähteneet sadattuhannet suomalaiset juuri näitä tällaisia paremman toimeentulon tarpeessa olleita ns. elintasopakolaisia.

Ilmastonmuutoksen eteneminen tulee joka tapauksessa ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita kun valtamerien pinnannousu, aavikoituminen ja muut heikkenevät ympäristöolosuhteet pakottavat ihmisiä hakeutumaan elinkelpoisimmille alueille.

Vaikka väestön kasvukerroin on taittunut, tulee maailman väkiluku nousemaan ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin kasvu pysähtyy. Tämä ja kaikki muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia. Tämä määrittää sekä valtioiden sisäistä kehitystä että niiden keskinäisiä suhteita. Se tulee myös vääjäämättömästi aiheuttamaan jännitteitä, jotka pahimmillaan purkautuvat väkivaltaisina konflikteina.

Jännitteet purkautuvat tänään myös nationalismina, rasismina ja rajat kiinni-vaatimuksina. Rajat kiinni ajattelu perustuu usein nostalgiseen kaipuuseen sellaiseen maailman, jollaisen palauttaminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. On harhaista kuvitella että rajat voitaisiin sulkea vain vieraiksi ja identiteetillemme uhaksi oletetuilta ihmisiltä, ilman että sillä olisi kauskantoisia niin taloudellisen hyvinvointiamme, kulttuurimme ja osaamisemme kehittystä ja lopulta myös turvallisuuttamme uhkaavia seurauksia.

Maailmassa on paljon konflikteja joissa on vahva etninen, uskonnollinen ja/tai nationalistinen ulottuvuus, joiden mukaan ne myös otsikkotasolla kategorisoidaan. Todellisuudessa jokseenkin kaikilla on myös sosioekonominen ulottuvuutensa. Jos se ei ole konfliktin alkusyy, niin ainakin tällaisten jakojen synnyttämä diskriminointi saa usein myös sosioekonomisia seurauksia, jotka edelleen kärjistävät konfliktia. Konfliktien kestävä ratkaisu edellyttää myös näihin ongelmiin puuttumista.

Muutama sana tästä uskonnollisesta ulottuvuudesta, koska se on asia jolla usein halutaan määritellä suomalaisuutta tai eurooppalaisuutta sen kristillisen perimän kautta. Kun Euroopan maat ovat nyttemmin joutuneet omien rajojensa sisällä pohtimaan suhdettaan eri uskontokuntien kesken, ei se kuitenkaan tarkoita että uskonnolliset konfliktit ja sopeutuminen myös uskonnolliseen toiseuteen olisi uusi asia, kuten antisemitismin ja juutalaisvainojen tai uskonsotien näihin päiviin saakka Pohjois-Irlannissa näkyvä historia osoittaa.

Olen sekulaarin yhteiskunnan puolustaja ja näen että sen edistäminen on aina myös konfliktien ennaltaehkäisyä ja ratkaisemista tukeva pyrkimys. Jos ja kun kaikista maista tulee koko ajan aikaisempaa moniuskonnollisempia ja monikulttuurisempia on tätä jokseenkin mahdotonta sovittaa muun kuin sekulaarin yhteiskunnan puitteissa.

Tämä sekulaarin yhteiskunnan korostaminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö konfliktien uskonnollisia ulottuvuuksia tule myös huomioida ja käsitellä. Käsittelyn tulee kuitenkin tähdätä ratkaisuun eri uskontokuntien ja uskonnottomien välisen rinnakkaiselon uskonnollisesti neutraalin sekulaarin valtion puitteissa, koska se on kuitenkin ainoa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon vaatimukset täyttävä ja myös kestävästi toimiva tapa järjestää eri uskontokuntien rinnakkaiselo.

Rinnakkaiselo, joka toisin kuin sekulaarissa yhteiskunnassa perustuisi tiukkojen raja-aitojen ylläpitämiseen eri uskontokuntien välillä ja joillekin uskontokunnile taattu erityisasema esim. omien koulujen tai omien sharia- tai muiden lakien soveltamiseen, ei olisi hyväksyttävä eikä toimiva tapa tämän rinnakkaiselon järjestämiseen.

Vaikka näin onkin ei liiallinen puhdasoppisuus ole tässäkään hyve, ja se paras jota näin tavoitellaan voi olla hyvän vihollinen.  Uskonnollisen ulottuvuuden omaavien konfliktien ratkaisu voi edellyttää uskontokuntien erityisaseman tunnustamista ja turvaamista, reunaehtona kuitenkin se, ettei se loukkaa muiden uskontokuntien tai uskonnottomien oikeuksia.

Kaikissa tapauksissa on tärkeätä päästä aitoon dialogiin konfliktien osapuolten välillä. Ilman sitä konfliktit vain kärjistyvät, sen avulla voidaan parhaimmillaan päästä konfliktien ratkaisuun. Uskontokuntien edustajilla ja johtajilla on tässä tärkeä rooli. Se ei myöskään rajoitu vain uskonnollisen ulottuvuuden omaaviin konflikteihin vaan he voivat myös, joskus jopa paremminkin, olla rakentamassa dialogia ja antamassa panoksensa myös niihin rauhanprosesseihin joissa tämä ulottuvuus on olematon tai vähäinen.

Tämän pitkän johdatuksen tarkoituksena on ollut alleviivata sitä, että suomalaisuus eikä liioin eurooppalaisuus ei voi olla jotain poissulkemiseen perustuvaa sisäänpäin käpertymistä.

Samalla on myös huomattava että jokaisen kansakunnan identiteetti ja koko eurooppalaisuuden identiteetti on syntynyt pitkien aikojen kuluessa hyvin moninaisista vaikutteista. Etelä-Amerikasta tuotu peruna, jota Jarmo Korhonen hehkutti kansallisruokanamme, tai samasta maanosasta tuota tango ovat tästä esimerkkejä.

Totta kai meillä on Suomessa paljon asioita joita pidämme juuri erityisen suomalaisina ja säilyttämisen ja suojaamisen arvoisina asioina, sellaisina ympäristöömme, historiaamme tai kulttuurimme liittyvinä piirteinä joihin samastumme. Se että joudumme – tai oikeammin pääsemme – vuorovaikutukseen myös toisenlaisten ympäristöjen, historian ja kulttuurin muokkaamien piirteiden ja näitä ominaan pitävien ihmisten kanssa ei ole asia joka tulisi nähdä uhkana vaan päinvastoin mahdollisuutena ja rikkautena. Suomalaisuuden rakastaminen ei tarvitse rinnalleen muiden perintöjen kieltämistä tai väheksymistä.

Tänä päivänä puhutaan paljon ns. eurooppalaisista tai läntisistä arvoista, kuten ihmisoikeuksien kunnioittaminen, tasa-arvo, demokratia ja oikeusvaltio, joiden sanotaan muodostavan arvoyhteisöksi kuvatun Euroopan Unionin perusarvoja.

En ole koskaan ollut tällaisen hehkutuksen suosija. Olen näiden arvojen vankka kannattaja mutta vierastan sitä, että niitä kutsutaan läntisiksi tai eurooppalaisiksi arvoiksi. Ne ovat mielestäni universaaleja arvoja, esim. sellaisena kuin ne on kirjattu vuonna 1948 hyväksyttyyn YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen.

Näitä arvoja kunnioitetaan ja toteutetaan hyvin eri tahtisesti ja eri tavoin. Tämä koskee myös Eurooppaa ja ns. länttä, jossa ei vain menneisyyessä vaan edelleen laajasti rikotaan näitä arvoja ja toimitaan niiden vastaisesti. Lista rikkeistä ja niihin syyllistyneistä maista on pitkä ja sitä on tarpeetonta tässä toistaa, ne ovat riittävän laajalti tunnettuja.

HY:n ja Aleksanteri-instituutin yleisöluentosarja ”100-vuotiaat naapurit: Suomi ja Venäjä: Yhdistäneet aatteet ja erottaneet yhteiskuntamallit”

Suomen ja Venäjän yhdessäolokauden alkaessa vuonna 1809 Suomesta tuli osa Venäjän valtakuntaa, mutta raja, vaikkakin helposti ylitettävänä, säilyi kuitenkin Suomen suurruhtinaskunnan ja Venäjän välillä. Rajan merkitys  kasvoi vielä 1800-luvun kuluessa, kun Rajajoesta tuli myös kahden eri rahayksikön erottava tulliraja. Itsevaltiaan Venäjän toimintaoikeudet Suomessa olivat rajoitettuja, seikka mikä mahdollisti jopa turvapaikan tarjoamisen Suomesta Venäjän valtakunnan muista osista lähtemään joutuneille tsaarinvallan vastustajille.

Ei siis ihme, että tsaari Aleksanteri III v. 1889 ihmetteli Suomen asemaa näin: ”Olen lukenut kaikki nämä muistiot ja olen hämmästynyt. Mistä on kysymys – osasta Venäjän valtakuntaa vai ulkomaisesta valtiosta? Mitä tämä oikein on? Kuuluuko Venäjä Suomeen ja on osa sitä? Vai kuuluuko Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän keisarikuntaa? Pidän tullilaitoksen yhdistämistä välttämättömänä, se ei ole helppo asia vaan vaativa työ, joka kuitenkin voidaan toteuttaa.”

Tässä vaiheessa sama aate alkoi yhdistää Suomea ja Venäjää, eli nationalismi. Suomalaisten kansallistunne ja venäläinen panslavismi joutuivat kuitenkin antagonistiseen suhteeseen, kuten naapureiden nationalismit herkästi yleensäkin. Ne kuitenkin imivät voimaa toisistaan, mikä vaikutussuhde on myös itsenäisyytemmekin vuosikymmeninä vaihtelevassa määrin jatkunut.

Yhteinen vihollinen voi yhdistää etäisempien maiden nationalisteja, jotka myös voivat hakea ja saada toisistaan tukea. Siten aktivistit etsivät tukea sortokaudella aina Japanista saakka. Sitä haettiin myös lähempää Saksasta, jonne jääkäriliike suuntautui. Tosin keisarillisen Saksan nationalismi oli pian koituva myös Suomen ongelmaksi heti sisällissodan päättymisen jälkeen, mutta onneksemme Saksan keisarikunnan romahdus marraskuussa pelasti Suomen siitä vasallivaltion asemasta johon valkoinen Suomi oli joutunut ellei suorastaan hakeutunut.

Tsaarinvaltaa vastustaneilla suomalaisilla ja venäläisillä oli sekä yhteiseen viholliseen että yhteisiin aatteisiin perustuvia yhteyksiä. Maanalaisella Suomen aktiivisella vastustuspuolueella oli yhteyksiä, paitsi  keisarikunnan muiden vähemmistökansallisuuksien, myös essärrien ja jopa bolshevikkien kanssa, joiden puoluekokousten järjestämiseen Suomessa 1906-1907 se osallistui. Yksinvallan vastustaminen ja essärrien osalta myös terrorismin hyväksyminen oli yhdistävä tekijä, mutta muutoin tätä läheisempää aatteellista yhteyttä ei porvarillisilla aktivisteilla ja perustuslaillisilla ollut Venäjän vasemmiston kanssa.

Ohut oli aluksi myös Suomen vasemmiston Venäjä-suhde. Sosialidemokraattiset vaikutteet tulivat Suomeen Saksasta, eivät Venäjältä, ja toisin kuin esim. Baltian maissa eivät myöskään essärrät saaneet juuri mitään jalansijaa Suomessa.

Suomen sosialidemokraattinen puolueen valtavirta pysyi tiukasti kautskylaisella kannalla aina vallankumousvuoteen 1917 saakka, jolloin tilanne muuttui monestakin syystä. Yhteydet vihollismaa Saksaan kulkivat vain maanalaisia reittejä – joita K.H.Wiik ja muutkin sosialidemokraatit tosin käyttivät – ja Pietarista tuli lähin metropoli myös aatteiden lähteenä. Pietari oli pitkään toiseksi suurin suomalaiskaupunki maailmassa ja vuonna 1917 siellä asui vielä n. 17 000 suomalaista.

Suomalainen kommunismi syntyi sisällissodan jälkeen Moskovassa, jossa SKP elokuussa 1918 Otto Ville Kuusisen ja muiden ”nahkansa luoneiden” sosialidemokraattien toimesta perustettiin. Toisena elementtinä SKP:tä perustamassa olivat Pietarin suomalaiset bolshevikit, jotka olivat menneet mukaan venäläiseen puolueeseen jo paljon ennen vuotta 1917. Heistä tunnetuin on Adolf Taimi, joka lähettiin keväällä 1917 Helsinkiin vallankumousta valmistelemiin ja josta tuli tammikuussa 1918 punaisten kansanvaltuuskunnan sisäasiainvaltuutettu.

Suomen ja Venäjän rajasta tuli itsenäisyyden seitsemäksi ensimmäiseksi vuosikymmeneksi myös jyrkkä aatteellinen raja. Vasemmisto jakaantui Neuvostoliitosta oppinsa ja toimintaohjeensa saaneisiin kommunisteihin ja itänaapuriin selvää aatteellista etäisyyttä pitäneisiin ja vastakkaisuutta korostaneisiin sosialidemokraatteihin. Jälkimmäiset kuitenkin yleensä ymmärsivät myös sen, että naapurin kanssa ei kannattanut ylläpitää vihamielisiä suhteita vaan pyrkiä molemminpuoleisen riippumattomuuden kunnioittamiseen perustuvaan rinnakkaiseloon.

Se että suomalaiset kommunistit ja heidän liittolaisensa saivat ohjeensa ja oppinsa idästä ei tarkoita että he olisivat niitä aina orjallisesti noudattaneet. SKP:ssä ja etenkin sen Suomen puolella niin peitejärjestöissä kuin maan alla toimineissa oli myös niitä jotka eivät pitäneet neuvostokommunismia mallinaan eivätkä pitäneet idästä tulleita toimintaohjeita järkevinä ja Suomen oloihin soveltuvina. SSTP:n v. 1920 perustivat maanalaiset kommunistit ja SDP:stä eronneet vasemmistososialistit yhdessä eikä näiden kahden ryhmän rinnakkaiselo aina ollut sopuisaa.

Kun Kominternin v. 1928 hyväksymät kolmannen kauden teesien ääriradikaalit ohjeet ja sosialidemokraattien nimitteleminen sosiaalifasisteiksi edesauttoi äärioikeiston voimistumista ja valtaannousua, olivat Moskovan ohjeisiin kyllästyneet ns. ”hoipertelijat” valmiita yhdessä sosialiemokraattien kanssa perustamaan uuden ammatillisen keskusjärjestön lakkautetun SAJ:n raunioille.

On myös syytä huomioida se aatteellinen vaikutus joka neuvostokommunismilla oli poliittisen kentän oikealla laidalla, jossa anti-bolshevismi ja Venäjän pelko ruokkivat ja vahvistivat äärioikeistolaisia ja fasistisia voimia.

SKDL:n perustamisessa oli SKP:n ohella mukana näitä pitkän linjan vasemmistososialisteja sekä sodanaikaiseen sd-politiikkaan pettyneitä sosdem opposition edustajia. Alussa heitä oli runsaasti näkyvillä paikoilla – K.H. Wiik, Eino ja Mauno Pekkala, Eino ja Sylvi-Kyllikki Kilpi, Atos Wirtanen ja muita – mutta heidän todellinen vaikutuksensa SKP:n ohjaamassa SKDL:ssä jäi hyvin vähäiseksi.

Vasta Ele Aleniuksen valinta SKDL:n pääsihteeriksi, kansanedustajaksi ja ministeriksi nosti SKDL:n sosialistit uudelleen itsenäiseksi tekijäksi. Yhtä oleellista on, että jo 50-luvulla alkoivat rivit myös SKP:ssä rakoilla mm Raoul Palmgrenin ja Mauri Ryömän hakiessa itsenäisempää linjaa. Vaikka toisin kuin muissa Länsi-Euroopan kommunistisissa puolueissa Hrutshevin ns. salainen Stalinin rikokset paljastanut puhe NKP:n XX puoluekokouksessa ei Suomessa johtanut näkyvään liikehdintään, olivat paineet SKP:n sisällä jo olemassa ja purkautuivat puolueen stalinistijohtaja Aimo Aaltosen syrjäyttämiseen ja Aarne Saarisen valintaan puolueen pj:ksi kesällä 1966.

Saarinen ja muut puolueen ns. enemmistöläiset eivät olleet ”neuvostovastaisia” eivätkä hakeneet avointa vastakkaisuutta NKP:n kanssa, mutta halusivat itse määrittää minkälaista suomalainen sosialimi olisi ja miten siihen voitaisiin siirtyä pitämättä Neuvostoliittoa enää minkäänlaisena mallina. Julkiseksi ja avoimeksi ero kuitenkin tuli elokuussa 1968 jolloin Tshekkoslovakian miehityksen tuomitseminen teki sen väistämättömäksi.

Suomessa ei käytetty käsitettä ”eurokommunismi” jolla Italian ja Ranskan puolueet halusivat markkeerata eroaan ja itsenäisyyttään suhteessa NKP:hen ja Neuvostoliittoon, mutta siitä SKP:n enemmistön kohdalla kuitenkin oli kysymys.

Neuvostoliiton ja kommunismin romahdettua syntyi täysin uusi ”aatevapaa” tilanne rajalla, mutta sitä ei kestänyt kovin pitkään. Zhirinovskin Suomi-syöjämainen isovenäläinen nationalismi nostatti Suomessa pelkoja ja nyt Putinin kausi on luonut vielä uuden tilanteen. Putinin arvokonservatiivisella ja autoritaarisella vallankäytöllä on Suomessakin ihailijoita, mutta ei kuitenkaan samanlaista jalansijaa kuin monissa muissa Euroopan maissa joissa äärioikeistolaiset populistit ovat Ranskan Marine Le Penin tavoin löytäneet Putinista aateveljen.

Venäjän kulloisenkin yhteiskuntamallin vetovoima suomalaisiin on ollut vähäistä, myös niiden keskuudessa jotka muutoin neuvosto-kommunismin aikoina kuuluivat aatteen kannattajiin. Enimmillään neuvostokommunismin vetovoima yhteiskuntamallina oli 30-luvulla kun pulakautta pakoon lähti 30-luvulla tuhansia suomalaisia, joita houkuteltiin työläisten paratiisiin myös Kanadasta ja Yhdysvalloista. Se että monet päättivät päivänsä Stalinin puhdistuksissa ei estänyt vielä sodan jälkeen 40-luvulla esim. Taisto Huuskosta puolisoineen hakeutumasta itärajan yli. Hän kirjoitti kokemuksistaan katkeran menestysteoksen päästyään lopulta 70-luvulla palaamaan Suomeen.

Yleisempi malli kuitenkin on ollut, että Suomesta on tunnettu leveämmän leivän ansaintamahdollisuuden tuottamaa vetovoimaa Pohjois-Amerikkaan, Ruotsiin ja muihin läntisiin yhteiskuntiin ilman erityisempää aatteen luomaa sidettä. Paradoksaalista on, että useimmat neuvostoaatetta ja ehkäpä putinismiakin nyt ylistävät, sikäli kun heitä jostain löytyy, ovat kuitenkin huolellisesti halunneet varmistaa, etteivät käytännössä joutuisi sellaisen yhteiskuntamallin alaisuuteen.

On ymmärrettävää, että Suomi ei ole Venäjällä koskaan ollut aatteellisen vaikutuksen lähde, mutta sen menestys pohjoismaisena hyvinvointivaltiona on sen sijaan sodan jälkeen ollut myös Venäjällä kiinnostuksen kohde, jonka arkitason näkyvin ilmaus on ollut Suomesta peräisin olevien kulutustuotteiden tavoittelu. Se missä määrin mukana oli myös yhteiskuntamalliin kohdistuvaa kiinnostusta on mielenkiintoinen kysymys jota tutkimus toivottavasti ottaa myös kohteekseen.