Etusivu 2016
17.10.2016

Martti Turtola, Mannerheim. Tammi, 310 s., ei painopaikkaa 2016

turtola

Mannerheim-myytin rakentajia ja murentajia

Mannerheim on edelleen, tai ainakin jälleen, historioitsijoiden ja kirjantekijöiden suuren mielenkiinnon kohteena. Useimmat uusimmista Mannerheim teoksista ovat kriittisiä, mikä on ymmärrettävää, koska varhaisempi Mannerheim-kirjallisuus on ollut lähes kauttaaltaan sankarikuvaa luovaa, vahvistavaa ja ylläpitävää, alkaen jo Mannerheimin omista muistelmista ja hänen sukulaisensa Stig Jägerskiöldin monumentaalisesta kahdeksanosaisesta elämäkerrasta. Tämän genren varjossa on ollut tutkimuksellisesti vähäantinen vaikka poliittisesti noteerattava laitavasemmistolainen kirjallisuus, jossa Mannerheimia käsitellään yksinomaan oikeistolaisena  lahtarikenraalina. Ihan kuollut tämäkään laji ei ole, josta Pirkko Turpeinen-Saaren Mannerheimia, Kullervo Manneria ja Ratko Mladicia käsittelevä tuore Lahtari, punikki ja teurastaja on esimerkki.

Juhani Suomen Mannerheimin presidenttikautta käsittelevä Mannerheim – viimeinen kortti  ilmestyi jo kolme vuotta sitten, eikä se juuri jättänyt kiveä kiven päälle kuvatessaan miten Mannerheim ”oli ylipäällikkönä ja presidenttinä herkkähipiäinen, tittelinkipeä, pitkävihainen, kostonhimoinen, päätöksissään häilyväinen, omahyväinen ja vielä pelkurikin. Lisäksi hän oli sodanjohtajana toivottoman vanhanaikainen ja hidasliikkeinen strategi,” kuten eräs Suomen sanomaa selvästi paheksunut kriitikko sinänsä kohtuullisen oikein kuvasi.

Suomen arvioihin yhtyy tuoreimman Mannerheim-kirjan tehnyt Martti Turtola. Hänen teoksensa on paremminkin laaja kriittinen essee kuin uusi elämäkerta, eikä se perustu mihinkään uuteen aineistoon tai tutkimukseen. Turtolan yleissävyä kuvaa se, että hän haluaa korvata väitteen, jonka mukaan ”vain Mannerheimin johdolla” Suomi selvisi läpi toisen maailmansodan, toteamuksella, että paremminkin ”Suomi selvisi sodista siitä huolimatta, että Mannerheim oli johdossa”. Mannerheimin poliittiset arviot menivät useammin metsään kuin maaliin ja sotapäällikkönä hän esikuntaupseerin koulutusta vaille jääneenä ei hallinnut sodan johtamista ja terrorisoi kenraalitovereitaan. Sekavaan johtamiseen toi ryhtiä lähinnä operaatioita johtanut kenraali Airo, joka hänkin tiedustelutietojen pimittäjänä oli osavastuussa Kannaksen puolustuksen valmistautumattomuudesta kesällä 1944.

Mannerheim-myyttiin kuuluu esittää marsalkka tinkimättömänä isänmaan ystävänä. Kuitenkin Turtola osoittaa vakuuttavasti, ettei tsaariaan uskollisesti palvellut ja vähän palvonutkin kenraali nostanut sormeakaan Suomen aseman puolustamiseksi sortovuosina. Kun hän irtisanoutui kesällä 1918 saksalaissuuntauksesta tapahtui se lähinnä siksi, että se oli siinä tilanteessa este hänen haaveilleen esiintyä bolsevikkien kukistajana ja Venäjän monarkian palauttajana.

Minulla ei ole tarvetta eikä tiedoillani edes edellytyksiä juuri miltään osin kyseenalaistaa Turtolan tulkintoja. Yksi kohta johon kuitenkin jätän kysymysmerkin on Turtolan kategorinen näkemys, että Mannerheim olisi ollut väärässä myös suositellessaan hallitukselle syksyllä 1939 vastaantuloa Neuvostoliiton vaatimuksiin. Voi toki olla, että se olisi merkinnyt Baltian maiden kohtalon jakamista, mutta ehdottomuus jolla tämä väite esitetään ei vakuuta.

Toki Turtola antaa Mannerheimille myös tunnustusta, erityisesti Aasian halki tiedustelumatkan tekijänä, josta matkasta myöhemmin julkaistua päiväkirjaa hän pitää kirjallisestikin ansiokkaana, erotuksena pakkopullaisena revanssina toteutetuista muistelmista. Tunnustuksena voi pitää myös Turtolan kuvausta siitä miten häiriökäyttäytyvästä ongelmalapsi Mannerheimista, perheensä hylänneen ja Mannerheimin äidin suruun tappaneen hulttioisän orvosta koulukiusatusta koulukiusaajasta kasvaa lopulta menestyksekäs sotakenraali.

Juuri tällaisena Teemu Keskisarja, jonka nuoren Mannerheimin Hulttio-nimellä julkaistua elämäkertaa en vielä ole lukenut, haluaa Mannerheiminsa esitellä. Turmioon tuomittu hulttio ja ongelmanuori nouseekin lopulta jaloilleen ja kasvaa suureksi sankariksi.

Mannerheimin haukkumisen Keskisarja katsookin olleen jo pitkään valtavirtana. Tästä voi olla myös eri mieltä, ja joka tapauksessa viimeisin ruotsalaisuutuus, diplomaattina toimineen Dag Sebastian Ahlanderin Mannerheim tasapainottaa tätä aivan toisen suuntaan.  Kirjan kakkosotsikko ”Nordens störste hjälte under 1900-talet” kertoo jo oleellisen tästä Jägerskiöldin kiiltokuvatraditiota jatkavasta elämäkertateoksesta. Siihen palaan myöhemmin.

Lokakuu 2016

5.10.2016

Philippe Sands, East West Street. On the Origins of Genocide and Crimes Against Humanity, Weidenfeld & Nicolson, 464 s., Croydon 2016

sands

Kansanmurhan kriminalisoinnin alkulähteillä

Philippe Sands on eturivin englantilainen ihmisoikeusjuristi, joka on tehnyt paljon työtä vakaviin ihmisoikeus- ja sotarikoksiin syyllistyneiden saattamiseksi vastuuseen. Hänellä oli myös keskeinen osuus sen paljastamisessa, miten Tony Blair vei kansainvälisestä oikeudesta piittaamatta maansa mukaan Bushin sotaan Irakissa. Tämä kirja on nimensä mukaisesti kertomus siitä miten kansanmurha ja rikokset ihmisyyttä vastaan toisen maailmansodan aikaisten kauheuksien seurauksena tulivat osaksi tunnustettua ja sovellettua kansainvälistä oikeutta. Tämä kerrotaan kahden Nürnbergin oikeudenkäyntiin ja siellä tehtyihin linjauksiin keskeisesti vaikuttaneen juristin, Hersch Lauterpachtin ja Rafael Lemkinin elämäkertojen ja elämäntyön kautta.

Kirja on samalla myös hyvin henkilökohtainen sukuselvitys, sillä vieraillessaan Lvivin yliopistolla luennoimassa 2010 Sands havahtui siihen, että Lauterpachtin, Lemkinin ja Sandsin isoisän Leon Bucholzin juuret olivat samassa Lvivin juutalaisyhteisössä, jossa he lapsuutensa ja nuoruutensa ennen toista maailmansotaa viettivät. Viime vuosisadan aikana saksalaisten Lembergin ja ukrainalaisten Lvovin nimellä tuntema kaupunki ehti kuulua vuoroin Itävalta-Unkariin, hetkellisesti itsenäiseen Ukrainaan, sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen synnytettyyn Puolaan, hetkellisesti jälleen Neuvostoliittoon ja sitten sodan aikana perustettuun Saksan hallitsemaan kenraalikuvernöörikuntaan, kunnes se sodan jälkeen päätyi osaksi 1991 itsenäistynyttä Ukrainan neuvostotasavaltaa.

Lauterpacht muutti Wieniin jo kohta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja sieltä edelleen Englantiin. Bucholz muutti Wieniin 1937 ja sieltä sodan jälkeen Englantiin.  Lemkin vaikutti Puolassa aina vuoteen 1939 jolloin hän Puolan armeijan riveissä haavoituttuaan onnistui pakenemaan Ruotsiin, josta siirtyi kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvaltoihin. Jääminen Puolaan olisi kaikille merkinnyt todennäköistä kuolemaa ja jokseenkin kaikki heidän Puolaan jääneet sukulaisensa menehtyivät holokaustissa.

Leon Bucholz eli pitkään ja kuoli Pariisissa 1997, mutta hän ei koskaan kertonut vaiheistaan tyttärenpojalleen. Ne on Sands kuitenkin selvitystyöhön ryhdyttyään varsin pitkän ja värikkäänkin prosessin seurauksena kyennyt selvittämään. Selvitettäviin asioihin kuuluu se, miten Bucholz, hänen vaimonsa Rita ja heidän 1938 Wienissä syntynyt tyttärensä eli Sandsin äiti Ruth eri aikoina pääsivät poistumaan Natsi-Saksaan Anschlussin jälkeen liitetystä Itävallasta. Tämän selvittäminen oli melkoista salapoliisityötä ja toi esiin hämmästyttäviä asioita perheen keskinäisistä suhteista ja toimista.

Näiden kolmen Lvivin juutalaisen ohella kirjassa on neljäs päähenkilö, eli Hans Frank, Hitlerin lakimies ja Baijerin oikeusministeri ja sodan aikana Puolan kenraalikuvernööriksi diktaattorivaltuuksiin nimetty käskynhaltija. Hänen päivänsä päättyivät Nürnbergissä langetettuun kuolemantuomioon hänen aivan keskeisestä osuudestaan Puolassa toimeenpantuihin juutalaisten tuhoamiseen ja puolalaisten orjuuttamiseen. Yhteistyökumppanina Frankin vaiheiden selvittämisessä Sandsilla on ollut Frankin vuonna 1939 syntynyt poika Niklas, joka natsijohtajien jälkeläisistä on se, joka yksiselitteisimmin on tuominnut isänsä toiminnan ja teot ja julkaissut hänestä säälimättömän avomielisen kirjan.

Bucholzilla ei ollut osuutta Nürnbergin oikeudenkäynnissä, mutta muut kolme olivat siellä keskeisessä roolissa. Frank syytettyjen joukossa, Lemkin amerikkalaisen ja Lauterpacht englantilaisen pääsyyttäjän avustajana. Vaikka Nürnbergin tuomiossa ei suoraan kansanmurhaan (genocide) viitattu onnistui Lemkinin kuitenkin saada käsite ujutettua niin ranskalaisten kuin amerikkalaisen syyttäjän argumentointiin. Kaksi vuotta myöhemmin se kodifioitiin kansainväliseen oikeuteen YK:n kansanmurhaa koskevassa konventiossa.

Nürnbergissä natsijohtajien rikoksiksi määriteltiin syytteissä ja tuomioissa rikokset ihmisyyttä vastaan, suurelta osin juuri Lauterpachtin töihin perustuen. Lauterpacht ja Lemkin eivät kuitenkaan olleet ystäviä vaan paremminkin suhdetta leimasi etäisyys ja epäluulo. Yksi syy siihen oli, että Lauterpacht ei kannattanut kansanmurhan sisällyttämistä rikosnimikkeisiin. Hän katsoi että muut nimikkeet olivat aivan riittäviä tuomioihin ja että kansanmurhan käsite olisi murhatuksi tullutta yksilöä ja uhrin asemaa väheksyvä ja että ylipäätään ryhmän identifioiminen kohteeksi korostaisi ryhmien vastakkaisuuksia kielteisellä tavalla.

Sandsin kirja on vangitseva henkilökohtainen sukuhistoria yhtä lailla kuin tutkimus siitä miten toisen maailmansodan jälkiselvittelyt kehittivät ja muuttivat kansainvälistä oikeutta pysyvällä tavalla.  Valitettavasti monet meneillään olevat rikokset ihmisyyttä vastaan, täyttivät ne kansanmurhan tunnusmerkit tai eivät, kertovat ettei kansainvälisen oikeuden kirjaus oli vielä näitä mihinkään lopettanut ja että myös syyllisten saattaminen oikeuteen vastaamaan teoistaan on vielä kaukana toteutumisestaan.

Lokakuu 2016

3.10.2016

Historian syklit ja edistysusko

Historiassa on osattava erottaa isot ja pysyviä muutoksia tuovat pitkät syklit lyhytaikaisemmista vaihteluista. Vain tällä tavoin voi syntyä ymmärrys ympäristöämme ja meitä ihmisinä muokkaavista suurista talouden ja yhteiskunnan kehityskaarista.

Isoja paradigmamuutoksia oli se miten teollinen vallankumous muutti maailmaa ja vapautti väestönkasvun siihen asti sitä hillinneestä syntyvyyden ja kuolleisuuden keskinäissuhteesta. Siitä alkoi myös maailmanlaajuinen siirtyminen siihen keskinäisriippuvuuteen, joka nyt sitoo kaikkia maailman maita yhteen.

Väestönkasvu on megatrendi ylitse muiden. Se on toisen maailmansodan päättymisen jälkeen enemmän kuin kolminkertaistanut silloisen 2,3 miljardin ihmisen määrän nykyiseen 7.3 miljardiin.

Nyt meillä on parhaassakin tapauksessa enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Westfalenin rauhassa 1648 määritelty suvereenien valtioiden järjestelmä on nykyisessä keskinäisriippuvuuden maailmassa jo fiktio. Keskinäinen riippuvuus on tosiasia sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei.

Se on myös syy siihen, ettei voimapolitiikka, vaikka se näyttää nyt tehneen näyttävän paluun Euroopassakin, enää joukkotuhoaseiden ja kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa voi tuottaa kenellekään kestäviä etuja.

Vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen pysyvä sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti.

Tämä tarkoittaa muun ohella myös sitä, että maailmaa on aikaisempaa vaikeampaa ja myös harhaanjohtavampaa tarkastella sen dikotomian puitteissa, jossa yhtäällä ovat rikkaat teollisuusmaat ja siirtomaavallat ja toisaalla köyhät kehitysmaat ja entiset siirtomaat.

Jako oli vallitseva 50 vuotta sitten ja minäkin kuulun sukupolveen, joka omaksui tämän ehkä jo silloin yksinkertaistetun jaottelun, kun  50 vuotta sitten kirjoitin Ryhmä 66-antologiaan maailmanpoliittiseen esseen otsikolla ”On aika huomata kolmas maailma”. Vuonna 2012 UM:n julkaisemassa Theses on Development-kirjasessani  oli yhden luvun otsikkona ”There is no Third World any more”.

Vastakkaisuudet jotka vanhaan jakoon liittyivät eivät tietenkään ole kokonaan hävinneet, mutta ne ovat voineet muuttaa muotoaan, ja vaikka tietyt vastakkaisuudet ja erityisesti eriarvoistumisen haasteet ovat voineet jopa kärjistyä, eivät ne enää ole yhtä helposti kartalle piirrettävissä kuin aiemmin.

Kun Gunnar Myrdal julkaisi vuonna 1968 kehityspoliittisen jättiteoksensa Asian Drama saattoi hän kirjoittaa, että koko Intian niemimaa voisi vajota satoine miljoonine ihmisineen mereen ilman, että se juurikaan kauppapoliittisesti ja ylipäätään taloudellisesti heilauttaisi teollisuusmaiden tilannetta suuntaan tai toiseen. Elettiin aikaa jolloin Intia oli absoluuttisen köyhyyden esimerkkimaa ja Suomessakin hyvää tarkoittavien silmälasikeräysten kohde.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Intia naapurivaltoineen alkoi huolestuttaa kilpailijana teollisuusmaita, jotka näkivät tekstiiliteollisuutensa ja yksinkertaisten kokoonpanotehtaidensa siirtymisen köyhempiin maihin uhkaavan niiden työpaikkoja ja hyvinvointia. Näitä maita vastaan vaadittiin protektionistisia toimia, jotka saatettiin naamioida taas hyvää tarkoittavilla lapsityövoiman käytön ja muun sosiaalisen polkumyynnin estämisen vaateilla.

Jälleen pari vuosikymmentä myöhemmin havahduttiin yht’äkkiä  siihen, että nämä uudet kilpailijat ja niiden vaurastumisen seurauksena myös meidän vientiimme kohdistuva kasvava kysyntä oli hyvinvoinnillemme välttämätöntä, ja huolen aiheeksi nousi se miten Aasian taloudet mahdollisimman nopeasti saataisiin toipumaan niitä kohdanneesta finanssikriisistä.

Olemme siten jo pitkään eläneet kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa jossa kaikki, myös Suomi, ovat sekä kasvavassa määrin taloudellisesti sidoksissa toisiinsa että yhtä lailla alttiita globaaleille ja muille ei-valtiollisille uhkille.  Suomessa etsitään vastauksia siihen, miten pystymme säilyttämään menestyksekkään hyvinvointiyhteiskunnan mallin. Vahvuutenamme on muiden pohjoismaiden tavoin pitkälle kehitetty, hyvään ja korruptiosta vapaaseen hallintoon, avoimeen demokratiaan ja kaikkien ihmisten tasa-arvoiseen kohteluun perustuva pohjoismainen hyvinvointivaltio, jonka vaaliminen ja edelleen kehittäminen on myös jatkossa menestyksemme perusedellytys.

Jos meillä tällainen onni ja aarre edelleen on, niin sitä ei kuitenkaan varjella sitä kätkemällä, vaan päinvastoin jakamalla avoimesti kaikkia suhteellisen menestyksemme taustalla olevia kokemuksiamme ja tietojamme myös muiden käyttöön.

Talouden kestävyys ei voi tarkoittaa unelmaa jatkuvasta taloudellisesta kasvusta, mutta ei myöskään nolla- tai miinuskasvun tavoittelua. Ihmisen tietojen ja taitojen lisääntymiselle ei ole rajaa, mutta tätä kasvua ei enää tarvitse eikä voi mitata ulos luonnonvarojen lisääntyvänä kulutuksena.

Talouden kestävyyden rinnalla sosiaalinen kestävyys ei ole saanut läheskään yhtä paljoa huomiota. Maailmassa tulot ja varallisuus keskittyvät niin, että yksi prosentti ihmisistä omistaa puolet kaikesta maailman varallisuudesta, ja vieläpä niin että 62 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhdessä yhtä paljon varallisuutta kuin 3,7 miljardia ihmistä eli köyhin puolisko muista ihmisistä.

Tähän ovat johtaneet niin siirtyminen teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan ja uuden informaatioteknologian vaikutus työn järjestämiseen ja sisältöön, globalisaation markkinavapauksia lisäävä talouksien yhdentyminen ja kansallisen politiikan vaikutusalan supistuminen kuin ideologinen tekijä, eli anglosaksisissa maissa ensimmäiseksi valtaan päässyt uusliberalismi. Ja nyt olemme taas todistamassa  luokkayhteiskunnan paluuta.

Menestyksekkäin pyrkimys luokkayhteiskunnan hävittämiseksi on ollut Pohjoismainen hyvinvointivaltion malli, joka on pitänyt jatkuvasti kaikki pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai lähellä sitä.  Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa, ei voi ottaa annettuna.

Yhteiskunnassamme on monia jakoja ja tapoja tarkastella niitä. Kasvavan suosion ovat saaneet sukupolvien erotteluun perustuvat jaot. Selitysvoimaisimmalta näyttää sukupolvien erottelu kahteen ryhmään: nousu- ja laskukauden lapsiin. Nousukaudella aikuistuneilla ajan henki on optimistinen, arvot ovat pehmeitä; he ovat luottavaisia ja vaativia, asettavat odotuksia yhteiskunnalle ja työnantajalle.

Laskukauden aikana aikuistuneilla ajan henki on masentava/melankolinen ja arvot kovia; he ovat pakosta pärjääviä ja putoamista pelkääviä, eivätkä luota yhteiskuntaan tai työnantajiin.

Jos historioitsijana yrittää selittää mitä on meneillään niin tässä on kertomus edistysuskon noususta ja hiipumisesta. Edistysusko, käsitys siitä että historian kulku etenee vääjäämättömästi kohti parempia aikoja, alkoi korvata staattisen tai syklisen aikakäsityksen ns. uuden ajan alussa ja yhdistyy erityisesti 1700-luvun valistusfilosofian läpimurtoon. Edistysusko yhdisti niin Adam Smithin ja Karl Marxin kuin kapitalistin ja kommunistin, vaikka näkemykset siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan saattoivat poiketa hyvin jyrkästi.

Edistysuskon hiipumisella ei ole suoraa yhteyttä siihen miten maailma on kehittynyt, eikä sitä selitä käsitys, että maailma olisi muuttunut huonommaksi tai vaarallisemmaksi – mitä se ei esimerkiksi lapsikuolleisuuden, elinikäodotteen tai nälänhädän todennäköisyyden suhteen ainakaan ole tehnyt – vaan ennen muuta tulevaisuuteen kohdistuvien odotusten epävarmuus.

Edistysuskottomuus on siis sekin moniulotteista. Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia.

Meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa siitä meneekö maailma parempaan vai huonompaan suuntaan vai onko se peräti tuhoutumassa. Tällaisessa epävarmuuden maailmassa eläminen ei ole helppoa. Sen ei kuitenkaan tarvitse eikä se saa merkitä antautumista näköalattomuudelle ja toivottomuudelle.

3.10. 2016

(perustuu Kehitysmaatutkimuksen opiskelijoiden 25-vuotisjuhlassa 1.10. pidettyyn puheeseen)

11.9.2016

Egon Bahr, ”Das musst du erzählen”: Erinnerungen an Willy Brandt, Propyläen. 237 s., Berliini, 2013

 

bahr

Willy Brandtin idänpolitiikka pohjusti Saksan jälleenyhdistymistä

Viime vuonna 93-vuotiaana kuollut Egon Bahr on aikaisemmin julkaissut omat muistelmansa, mutta teki vielä erikseen kirjan ystävästään Willy Brandtista. Ns. suurmiesten kuoleman jälkeen heille ilmaantuu usein laaja ystäväjoukko, joista osaa asianomainen on hädin tuskin tuntenut. Willy Brandtin suhteesta Egon Bahriin todistaa väkevästi Willy Brandtin poika Peter, jonka mukaan hänen isänsä oli kuolinvuoteellaan vastannut kysymykseen, keitä hänen ystävänsä olivat, lyhyesti ”Egon”.

Willy Brandt oli herkkä masennuskohtauksista kärsivä ihminen, joka ei helpolla päästänyt muita ihmisiä lähelleen eikä jakanut tunteitaan. Hän myös otti raskaasti sen miten poliittiset vastustajat käyttivät säälimättömästi häntä vastaan hänen taustaansa työläisäidin aviottomana lapsena, isänmaansa muka hylänneenä natsi-ajan pakolaisena ja vihjailivat alkoholiongelmasta. Brandt ei myöskään harrastanut ylitsevuotavien kehujen jakamista työtovereilleen, ja jos hän Bahrille saattoi jostain tämän kirjoituksesta todeta ”ei se ollut kovin huono” niin tämä tuli ymmärtää varsin korkeaksi arvostukseksi.

Bahr toimi 60-luvun alusta lähtien Brandtin lehdistöpäällikkönä Berliinissä ja kun Brandtista tuli suuren koalition muodostamisen jälkeen varakansleri ja ulkoministeri Brandt vei hänet mukanaan Bonniin erikoissuurlähettiläänään, joka jo Berliinissä oli valmistautunut toimimaan Saksan yhdistämisen puolesta. Sosialidemokraateille se oli jo liittotasavallan perustamisesta alkaen keskeinen asia — toisin kuin Reininmaan separatismiakin aikanaan kannattaneelle Konrad Adenauerille — mutta se ei ollut asia joka olisi toteutettavissa vastakkainasettelujen tai voimapolitiikan keinoin, vaan päinvastoin liennytyksen ja myös DDR:n olemassaolon tunnustavan idänsuhteiden normalisoinnin kautta.

Tätä samaa tehtävää Bahr jatkoi Brandtin noustua liittokansleriksi ja Bahrin siirtyessä myös liittohallituksen salkuttomaksi ja sitten kehitysyhteistyöstä vastanneeksi ministeriksi. Hän oli Saksan pääneuvottelija siinä sitkeässä prosessissa, jonka tuloksena syntyivät ns. idänsopimukset ja toivat Brandtille Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1971. Tältä ajalta kirja on täynnä kuvauksia keskusteluista kommunistijohtajien kanssa, joista hän piirtää erityisen sympaattisen kuvan sentimentaalisuuteen taipuvaisesti Leonid Brezhnevistä. Käytännössä tärkein neuvottelukumppani oli DDR:n erityisedustaja Michael Kohl, josta sittemmin tuli DDR:n ensimmäinen diplomaattiedustaja Liittotasavallassa.  Suurelle yleisölle mieleenpainuvin hetki tämän itäpolitiikan toteutuksessa saattoi hyvin olla Brandtin polvistuminen Varsovan gheton muistomerkillä vuonna 1970. Myös Bahr oli Varsovassa mutta ei todistamassa Brandtin ilman etukäteissuunnittelua toteuttamaa spontaania elettä.

Willy Brandtin ero vuonna 1974 oli Bahrille traumaattinen shokki. Eron syy oli Brandtin kanslian keskeisenä avustajana toimineen Günther Guillaumen paljastuminen Stasin vakoojaksi. Bahr pitää edelleen eroa Brandtia vastaan suunnatun vehkeilyn tuloksena, jossa liittokanslerille ei vihjaistukaan epäilyistä ennen Guillaumen pidättämistä. Brandt joutui saman tien eroamaan lähinnä siksi, että SPD:n liittopäiväryhmää johtanut Herbert Wehner sitä halusi, vaikka Brandtin eroilmoituksen jälkeen tervehtikin tätä ryhmäkokouksessa ”Willy, tiedät että me kaikki rakastamme sinua” huudahduksella, joka jäi itkuun purskahtaneen Bahrin korvissa soimaan tekopyhyyden huippuna. Mitään savuavaa asetta Bahr ei kuitenkaan voi osoittaa Wehnerin kädessä, vaikka epäilee tämän hyvin voineen jo kuukautta aikaisemmin saaneen entiseltä kommunistitoveriltaan Erich Honeckerilta tiedot Guillaumesta.

Bahr on jo aiemmin julkaissut omat muistelmansa ja toistaa tässä kirjassa jokseenkin kaikki silloin kansiin laittamansa Brandt-muistot niin, että Die Weltin arvostelijan mielestä tämän kirjan nimeksi olisi voinut sopia ”Das musst du erzählen. Immer und immer wieder”, eli tarina täytyy kertoa aina vain uudelleen. Niille suomalaisille jotka eivät ole Bahrin paksumpia muistelmia lukeneet on tämä kaiken oleellisen näistä Saksan idänsuhteiden kahdesta pääarkkitehdista kertova kirja ihan mielenkiintoinen ja antoisa lukukokemus.

Syyskuu 2016

11.9.2016

UPI:n Venäjä-raportti – tutkimus, selvitys vai mielipide?

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti on saanut osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Kritiikkiä on torjuttu mm. väittäen, että sen esittäjät haluavat rajoittaa tutkimuksen vapautta. Tutkimuksen vapauteen kuuluu kuitenkin myös kritiikki ja avoin keskustelu. On myös niin, että raja tutkimuksen, selvityksen tai vaikka mielipidekirjoituksen välillä on häilyvä. UPI:n Venäjä-raporttia luonnehditaan sen esipuheessa selvitykseksi, mutta UPI:n johtaja Teija Tiilikainen haluaa puolustaa sitä nimenomaan tutkimuksena. Tutkijoilla ja selvittäjillä voi myös olla tarkoitusperiä ja mielipiteitä ja aina oikeus niiden esittämiseen, mutta niistä saa myös olla toista mieltä ilman että se kohdistuu tutkimuksen vapauteen.

Ensimmäinen kysymys on, kuinka täysin epähistoriallisessa, vain muutaman viime vuoden kehitystä kuvaavassa tutkimuksessa voidaan muka analysoida Venäjän toimia ilman että edes yritetään arvioida ovatko Venäjän omalle politiikalleen esittämät perusteet jossain määrin perusteltuja vai eivät. Aito tutkimus voisi toki päätyä siihen, että ne ovat vain verukkeita voimapolitiikalle, johon Venäjä joka tapauksessa haluaa turvautua, mutta UPI:lle, toisin kuin monille läntisille tutkimuslaitoksille, tämä tuntuu olevan tutkimattakin selvä annettu lähtökohta.

Tämä raportti ei todellakaan syyllisty minkäänlaiseen ”whataboutismiin”. Se ei pysähdy miettimään tai edes kuvaamaan niitä seikkoja, jotka ovat voineet johtaa Venäjän toimimaan kuten se on tehnyt. Aidompi akateeminen tutkimus lähestyisi aihetta myös vertailevan suurvaltatutkimuksen näkökulmasta, jolloin esimerkiksi  se miten Yhdysvallat aikoinaan reagoi Castron valtaannousuun Kuubassa ja neuvosto-ohjusten sijoittamiseen maahan voisi antaa perspektiiviä sille, miten Venäjä näkee Ukrainan toimet.

Kun Venäjä näkee uhkia rajoillaan katsotaan ne raportissa perusteettomiksi ja niihin vetoaminen lähinnä ”strategisena harhauttamisena” . Esimerkiksi NATO:n ohjuskilven rooli ja sijoittaminen itäiseen Eurooppaan sivuutetaan ohimennen. Kun katsoo, ettei länsi ole toiminut millään tavoin Venäjälle huolia aiheuttavalla tavalla, niin on helppo päätyä näkemykseen että ”ulkopuolisten tahojen on hyvin vaikeata vaikuttaa Venäjän politiikkaan ja sen toimintalogiikkaan” ja todeta, että on keskityttävä ”tapoihin, joilla Suomi voi omilla toimillaan pienentää Venäjän toiminnan luomia, Suomeen kohdistuvia riskejä”.

Jälleen kerran on sanottava, ettei tätä laajempaa, myös muiden toimijoiden roolin huomioon ottamista tarvita siksi, että sillä haettaisiin oikeutusta ja hyväksyntää Venäjän toimille, vaan siksi että vastakkainasettelusta – siitä mitä raportissa muodinmukaisesti kutsutaan ns. uudeksi normaaliksi – voitaisiin myös päästä liennytykseen ja tilanteeseen, jossa kaikki voisivat hyväksyä ja ymmärtää yhteistyövaraisen turvallisuuden olevan kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa itse asiassa ainoa tapa tuottaa ja rakentaa turvallisuutta ja hyvinvointia kaikille, myös venäläisille.

Tämä raportti kuitenkin sivuuttaa vaikuttamisen ja aktiivisen vakauspolitiikan turhana ja esittää keskittymistä vain varautumiseen. Se tarkoittaa panostamista Suomen omaan puolustukseen ja mahdollisimman läheiseen Nato-yhteistyöhön. Raportissa ei suoraan sanota, että Suomen tulisi liittyä Natoon, mutta se käy riittävän selväksi niin siitä kuin muistakin instituutin tutkijoiden esiintymisistä.

Pelottelu on todellakin raportissa keskeisin argumentti, kun kerrotaan mm. miten ”Venäjä on kohdistanut Suomeen suoria ja epäsuorempia uhittelevia toimia kuten alueloukkauksia ja yllätysharjoituksia lähialueilla”. Uhkakuvaksi saadaan myös sote-uudistus, koska sitä tehdessä voi syntyä ”institutionaalinen aukko” jota Venäjä voisi käyttää hyväkseen.  Tämän huomion todisteeksi on alaviitteessä löydetty yli 35 vuotta sitten länteen loikanneen KGB-majurin toteamus  ”jonka mukaan pitää vain katsoa, missä omat heikkoudet ovat, ja sieltä löytyy KGB, on monella tapaa yhä ajankohtainen”.

Provokatiivisimmat lausunnot siitä, minkälaista painostusta Suomeen voidaan Venäjältä kohdistaa, esitetään anonyymien haastateltavien suuhun pantuina. Raportin johtopäätösosioon on myös mahdutettu olettamus, että Venäjä voisi käyttää vuoden 2017 100-vuotisjuhlintaa historiapoliittisesti hyväkseen ”eri tavoin Suomen itsenäisyyttä kyseenalaistamalla”. Muitakin lähinnä iltalehtien lööppipelottelun tasoisia kohtia voisi raportista poimia.

Tiettyä riippumattomuuttaan UPI varmaankin pyrkii osoittamaan sillä, että se voi valtioneuvoston rahoittamassa raportissa vähintään epäsuorasti moittia hallitusta ja ulkopoliittista johtoa siitä, että se ei ole vastustanut Nordstream 2-kaasuputkihanketta ja on hyväksynyt Rosatomin mukaan Fennovoimaan ja että se on rohjennut harjoittaa myös kahdenvälistä yhteydenpitoa ja sopimista Venäjän kanssa.

Raportin halu liittää Suomi kaikessa läntiseen tai EU-rintamaan näyttää kuitenkin valikoituvan Baltian maiden näkökulman mukaisesti. Nordstream on paha, koska sivuuttaa Baltian ja Ukrainan, mikä ei lainkaan ota huomioon esim. sitä, että sekä Venäjällä että Saksalla voi olla täysin epäpoliittinen syy hakea vaihtoehtoja Ukrainan kautta kulkevalle reitille, jolla pahimmillaan kolmannes läpikuljetetusta kaasusta varastettiin matkalla. Fennovoimaa toki vastustin minäkin, mutta olisin tehnyt niin silloinkin, jos Rosatomin tilalla olisi ollut läntinen toimittaja. EU:n selän taakse meneminen ei voi tarkoittaa, että Suomi luopuisi omasta edunvalvonnastaan, semminkin kun muutkaan EU-maat eivät ole näin tehneet, vaikkei niillä 1300 km:n pituista yhteistä rajaa Venäjän kanssa olekaan. Sitä paitsi yhtenäisiin EU-näkemyksiin on paha vedota silloin kun niitä ei edes ole.

Muutama erityishuomio: arktisessa osiossa – jossa ympäristönäkökulmaa ei lainkaan edes mainita – nostetaan uhkakuvaksi se, että Venäjä olisi ainakin osittain ”turvallistamassa” arktista politiikkaansa. Tätä olisi ollut hyvä kysyä myös Yhdysvaltain arktiselta erityisedustajalta amiraali Pappilta, joka ei nähnyt Venäjän tekevän arktisilla alueilla vielä mitään sellaista läsnäolonsa vahvistamiseksi, jota Yhdysvallat ei omalta puoleltaan olisi samoin tekemässä.

Itämeren turvallisuustilanteen osalta raportti toistaa mantraa, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin olisi mahdotonta pysyttäytyä alueella mahdollisesti syntyvän sotilaallisen konfliktin ulkopuolella. Voi olla että näin on. Sataprosenttisen varma tapa varmistautua siitä, että emme jää tällaisen tai minkään muunkaan konfliktin ulkopuolelle, on tietysti sotilaallinen liittoutuminen. Tämänkin mahdollisuuden säilyttäminen Suomen valinnanmahdollisuuksissa on tärkeää, vaikka sen käyttämiselle ei nyt olekaan perusteluja.

On raportissa toki paljon myös käyttökelpoista ja oikeaa analyysia esimerkiksi  Venäjän sisäisestä kehityksestä, jonka suhteen ei pidä olla sinisilmäinen. Myös sen seikan painottaminen, että elämme nyt toisenlaisessa toimintaympäristössä kuin vielä muutama vuosi sitten on vastaansanomaton johtopäätös. Se onkin myös pääsääntöisesti otettu oikealla tavalla huomioon Suomen ja sen hallitusten toimintalinjassa.

11.9. 2016