Etusivu 2016 lokakuu 2016
29.10.2016

Ari Ojapelto, Kasvun loppu! – Ilman ostovoimaa ei ole kasvua. VS-Kustannus, 521 s., Porvoo 2016

 

ojapelto-n

Ekonomistien valtavirran väsymätön haastaja

Mainonnan suunnittelijan työstä jo eläköitynyt ja kotisivullaan ahneuden ja riistokapitalismin kriitikoksi esittäytyvä Ari Ojapelto on yksi Suomen ahkerimpia talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa kriittisesti käsitteleviä kirjoittajia. Hänen kolmisenkymmentä vuotta jatkuneen kirjoittajanuransa toistuva perusteesi on, että automaation ja teknologian kehittyminen vähentää työpaikkoja ja aiheuttaa työttömyyttä. Tätä pitkän linjan johdonmukaisuuttaan ja oikeassa olemistaan korostaakseen Ojapelto tämän kirjan joka luvussa lainaa itseään vuonna 1989 ilmestyneestä kirjastaan Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?

Tällä teesillään Ojapelto on onnistunut riitaantumaan lähes kaikkien valtavirtaa edustavien ekonomistien kanssa, joiden mielestä hän lankeaa ns. lump-of-labour virhekäsitykseen, jonka mukaan työpaikkojen määrä olisi vakio. Sen johdannaisena voi pitää väitettä teknologian kehityksen (automaation) aiheuttamasta pysyvän työttömyyden lisäyksestä. Itsekin kauppakorkeakoulussa aikanaan tätä perinteistä talousoppia imeneenä olen suhtautunut Ojapellon perusteesiin epäilevästi, mutta olen alkanut nähdä siinä nyttemmin oikeatakin varoittelua.

Jotta Ojapelto olisi väärässä täytyisi luottaa siihen, että vaikka automaatio syrjäyttää työpaikkoja, syntyy avoimessa markkinataloudessa aina ylimenokauden jälkeen vähintään vastaava määrä uusia eikä pelättyä työllisyyden pysyvää kasvua silloin tapahdu. Historiallisesti näin todella on tapahtunut ja siten, että uudet työpaikat ovat syntyneet keskimäärin korkeamman tuottavuuden ja parempaa koulutusta vaativille aloille. Nyt tästä ei enää voi olla varma. Uusia työpaikkoja kyllä syntyy, mutta ei enää niinkään korkeamman tuottavuuden aloille vaan päinvastoin matalapalkka-aloille. Jotta näin tapahtuisi täytyisi minimipalkasta ja sopimusten yleissitovuudesta sekä matalapalkkatyön vastaanottamista estävästä liian runsaasta työttömyys- ja muusta sosiaaliturvasta tinkiä (kuten Björn Wahlroos ja monet muut avoimesti esittävätkin).

Toki Ojapelto kirjoittaa paljosta muustakin, kuten rahan luonteesta ja finanssimarkkinoiden hallitsemattomuudesta tai ilmastonmuutoksesta. Yleisesti ottaen hän on kaikkia näitä ilmiöitä kuvatessaan ja kritisoidessaan oikeassa. Se mitä jää eniten kaipaamaan ovat konkreettiset esitykset siitä, miten näihin epäkohtiin ja haasteisiin tulisi ja voisi vastata. Ratkaisuna Ojapelto esittää ennen muuta verotuksen muuttamista niin, että ihmistyön sijaan verotettaisiin enemmän tuotantolaitteita ja pääomaa, esimerkiksi hänen viittaamansa ”kassavirtaverotuksen” avulla.

Pitkälti toistoa sisältävä kirja ei ole helppolukuisimpia ja sen eteen olisi kustantajan editori voinut tehdä paljon töitä. Herkullisimmillaan Ojapelto on arvioidessaan ja suomiessaan ekonomisteja ja taloustoimittajia, olkoonkin että se tapahtuu suurelta osin häneen kohdistuneiden loukkausten, vähättelyjen ja sensuroinnin kautta. Ojapellon kaikkiin näkemyksiin ei tarvitse yhtyä voidakseen todeta, että talouspoliittinen keskustelu Suomessa olisi paljon vähäisempää ja värittömämpää ilman hänen kaltaistaan valtavirran suorapuheista kriitikkoa. Vahinko että valtavirta vastaa hänelle mieluiten vain vaikenemalla.

Lokakuu 2016

25.10.2016

Suomi ottaa aseviennillään etäisyyttä pohjoismaiseen linjaan

Kansainvälisen asekaupan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä on pyritty lisäämään mm. voimaan tulleen kansainvälistä asekauppaa säätelevän ATT-sopimuksen kautta, mutta kuten Safer Globen eillen julkaisemasta Suomen asekauppaa koskevasta raportista ilmenee, on tässä Suomessakin edelleen paljon parantamisen varaa.

Suomi teki paljon töitä yhtenä seitsemästä aloitteentekijävaltiosta ATT-sopimuksen aikaansaamiseksi ja olimme tyytyväisiä tulokseen. Sopimus ei ole vielä oleellisesti vaikuttanut asekauppaan, eikä sellaisia odotuksia realistisesti voitu elättääkään. Huoli kuitenkin kasvaa, jos Suomen kaltaiset ATT-sopimuksen puolesta työtä tehneet muutkin maat ottavat suorastaan etäisyyttä sopimuksen periaatteisiin.

Kuten Safer Globen raportti kertoo, on Suomen tähän asti melkoisen tiukkaa asevientipolitiikkaa nyt istuvan Sipilän hallituksen aikana merkittävästi löysennetty.

Monet sellaiset asevientihakemukset, jotka viime hallituksen aikan kilpistyivät ulkoministeriön kielteiseen kantaan, ovat heti keväästä 2015 lähtien edenneet. Näin ovat sellaiset maat kuin Arabiemiraatit, Kazakstan, Kuwait, Qatar, Saudi-Arabia, Turkki, Turkmenistan ja Uzbekistan tulleet uusiksi tai merkittävästi laajennetun Suomen aseviennin kohdemaiksi. Kaikkia näitä yhdistää jatkuvasti huono ihmisoikeustilanne, sisäiset jännitteet ja/tai osallistuminen sotiin maan rajojen ulkopuolella. Kaikki neljä arabimaata ovat Saudi-Arabian johtamassa liittoutumassa taistelemassa Jemenin kapinallisia vastaan. On paljon raportteja, jotka kertovat samanlaisista tuhoisista iskuista siviilikohteisiin, jollaiset Syyrian sodassa ovat aiheellisesti nostaneet vaatimuksia niihin syyllistyneiden saattamisesta vastuuseen sotarikoksista.

Suomi on näin tälläkin sektorilla loitontumassa sekä Euroopasta että erityisesti Pohjoismaista. Ruotsi, joka on ollut aseteollisuuden ja -viennin pieni suurvalta, on ottanut aiempaa tiukemman linjan ja esimerkiksi Saudi-Arabian kanssa on puolustusyhteistyö ja asekauppa käytännöllisesti katsoen kokonaan loppunut, samalla kun Suomi kiihdyttää sinne suuntautuvaa asevientiä ja -yhteistyötä.

Turkmenistan ja Uzbekistan ovat maita, joihin kaikki EU-maat ovat pysäyttäneet aseviennin niiden surkean ihmisoikeustilanteen vuoksi. Poikkeuksena on Italia, mikä myös selittää Suomen uuden asennoitumisen. Kyse on nimittäin italialaisen Beretta-konsernin, joka omistaa nykyisin myös SAKO:n asetehtaan Suomessa, intresseistä. Edellisen hallituksen aikana SAKO/Berettan edustajat monin tavoin kävivät myös ministereille valittamassa ja viestimässä, että ellei heidän vientihakemuksiinsa suostuta joutuvat he siirtämään tuotantonsa Italiaan, jolla vastaavia estoja ei ole. Olin yhteydessä silloin Italian ulkoministeriin, joka ymmärsi asian mutta ei voinut tai uskaltanut luvata, ettei Suomen epäämälle viennille heltiäisi lupaa Italiasta.

Edellisen hallituksen ulkoministeri ei tällä painostukselle antautunut ja tälle pidättyvyydelle osoitti jonkinasteista ymmärrystä myös silloinen puolustusministeri, vaikka hän oli vielä ikävämmän painostuksen kohteena. Uudessa hallituksessa uudet puolueet ja uudet ministerit jo muutamassa viikossa signaloivat Suomen linjan muuttuneen. Vastedes ihmisoikeudet ja sotarikokset ovat asioita, joita voidaan käsitellä puheissa mutta joita ei kuulu ottaa esiin silloin kun pienetkin taloudelliset intressit tulevat mukaan kuvaan.

25.10. 2016

17.10.2016

Martti Turtola, Mannerheim. Tammi, 310 s., ei painopaikkaa 2016

turtola

Mannerheim-myytin rakentajia ja murentajia

Mannerheim on edelleen, tai ainakin jälleen, historioitsijoiden ja kirjantekijöiden suuren mielenkiinnon kohteena. Useimmat uusimmista Mannerheim teoksista ovat kriittisiä, mikä on ymmärrettävää, koska varhaisempi Mannerheim-kirjallisuus on ollut lähes kauttaaltaan sankarikuvaa luovaa, vahvistavaa ja ylläpitävää, alkaen jo Mannerheimin omista muistelmista ja hänen sukulaisensa Stig Jägerskiöldin monumentaalisesta kahdeksanosaisesta elämäkerrasta. Tämän genren varjossa on ollut tutkimuksellisesti vähäantinen vaikka poliittisesti noteerattava laitavasemmistolainen kirjallisuus, jossa Mannerheimia käsitellään yksinomaan oikeistolaisena  lahtarikenraalina. Ihan kuollut tämäkään laji ei ole, josta Pirkko Turpeinen-Saaren Mannerheimia, Kullervo Manneria ja Ratko Mladicia käsittelevä tuore Lahtari, punikki ja teurastaja on esimerkki.

Juhani Suomen Mannerheimin presidenttikautta käsittelevä Mannerheim – viimeinen kortti  ilmestyi jo kolme vuotta sitten, eikä se juuri jättänyt kiveä kiven päälle kuvatessaan miten Mannerheim ”oli ylipäällikkönä ja presidenttinä herkkähipiäinen, tittelinkipeä, pitkävihainen, kostonhimoinen, päätöksissään häilyväinen, omahyväinen ja vielä pelkurikin. Lisäksi hän oli sodanjohtajana toivottoman vanhanaikainen ja hidasliikkeinen strategi,” kuten eräs Suomen sanomaa selvästi paheksunut kriitikko sinänsä kohtuullisen oikein kuvasi.

Suomen arvioihin yhtyy tuoreimman Mannerheim-kirjan tehnyt Martti Turtola. Hänen teoksensa on paremminkin laaja kriittinen essee kuin uusi elämäkerta, eikä se perustu mihinkään uuteen aineistoon tai tutkimukseen. Turtolan yleissävyä kuvaa se, että hän haluaa korvata väitteen, jonka mukaan ”vain Mannerheimin johdolla” Suomi selvisi läpi toisen maailmansodan, toteamuksella, että paremminkin ”Suomi selvisi sodista siitä huolimatta, että Mannerheim oli johdossa”. Mannerheimin poliittiset arviot menivät useammin metsään kuin maaliin ja sotapäällikkönä hän esikuntaupseerin koulutusta vaille jääneenä ei hallinnut sodan johtamista ja terrorisoi kenraalitovereitaan. Sekavaan johtamiseen toi ryhtiä lähinnä operaatioita johtanut kenraali Airo, joka hänkin tiedustelutietojen pimittäjänä oli osavastuussa Kannaksen puolustuksen valmistautumattomuudesta kesällä 1944.

Mannerheim-myyttiin kuuluu esittää marsalkka tinkimättömänä isänmaan ystävänä. Kuitenkin Turtola osoittaa vakuuttavasti, ettei tsaariaan uskollisesti palvellut ja vähän palvonutkin kenraali nostanut sormeakaan Suomen aseman puolustamiseksi sortovuosina. Kun hän irtisanoutui kesällä 1918 saksalaissuuntauksesta tapahtui se lähinnä siksi, että se oli siinä tilanteessa este hänen haaveilleen esiintyä bolsevikkien kukistajana ja Venäjän monarkian palauttajana.

Minulla ei ole tarvetta eikä tiedoillani edes edellytyksiä juuri miltään osin kyseenalaistaa Turtolan tulkintoja. Yksi kohta johon kuitenkin jätän kysymysmerkin on Turtolan kategorinen näkemys, että Mannerheim olisi ollut väärässä myös suositellessaan hallitukselle syksyllä 1939 vastaantuloa Neuvostoliiton vaatimuksiin. Voi toki olla, että se olisi merkinnyt Baltian maiden kohtalon jakamista, mutta ehdottomuus jolla tämä väite esitetään ei vakuuta.

Toki Turtola antaa Mannerheimille myös tunnustusta, erityisesti Aasian halki tiedustelumatkan tekijänä, josta matkasta myöhemmin julkaistua päiväkirjaa hän pitää kirjallisestikin ansiokkaana, erotuksena pakkopullaisena revanssina toteutetuista muistelmista. Tunnustuksena voi pitää myös Turtolan kuvausta siitä miten häiriökäyttäytyvästä ongelmalapsi Mannerheimista, perheensä hylänneen ja Mannerheimin äidin suruun tappaneen hulttioisän orvosta koulukiusatusta koulukiusaajasta kasvaa lopulta menestyksekäs sotakenraali.

Juuri tällaisena Teemu Keskisarja, jonka nuoren Mannerheimin Hulttio-nimellä julkaistua elämäkertaa en vielä ole lukenut, haluaa Mannerheiminsa esitellä. Turmioon tuomittu hulttio ja ongelmanuori nouseekin lopulta jaloilleen ja kasvaa suureksi sankariksi.

Mannerheimin haukkumisen Keskisarja katsookin olleen jo pitkään valtavirtana. Tästä voi olla myös eri mieltä, ja joka tapauksessa viimeisin ruotsalaisuutuus, diplomaattina toimineen Dag Sebastian Ahlanderin Mannerheim tasapainottaa tätä aivan toisen suuntaan.  Kirjan kakkosotsikko ”Nordens störste hjälte under 1900-talet” kertoo jo oleellisen tästä Jägerskiöldin kiiltokuvatraditiota jatkavasta elämäkertateoksesta. Siihen palaan myöhemmin.

Lokakuu 2016

5.10.2016

Philippe Sands, East West Street. On the Origins of Genocide and Crimes Against Humanity, Weidenfeld & Nicolson, 464 s., Croydon 2016

sands

Kansanmurhan kriminalisoinnin alkulähteillä

Philippe Sands on eturivin englantilainen ihmisoikeusjuristi, joka on tehnyt paljon työtä vakaviin ihmisoikeus- ja sotarikoksiin syyllistyneiden saattamiseksi vastuuseen. Hänellä oli myös keskeinen osuus sen paljastamisessa, miten Tony Blair vei kansainvälisestä oikeudesta piittaamatta maansa mukaan Bushin sotaan Irakissa. Tämä kirja on nimensä mukaisesti kertomus siitä miten kansanmurha ja rikokset ihmisyyttä vastaan toisen maailmansodan aikaisten kauheuksien seurauksena tulivat osaksi tunnustettua ja sovellettua kansainvälistä oikeutta. Tämä kerrotaan kahden Nürnbergin oikeudenkäyntiin ja siellä tehtyihin linjauksiin keskeisesti vaikuttaneen juristin, Hersch Lauterpachtin ja Rafael Lemkinin elämäkertojen ja elämäntyön kautta.

Kirja on samalla myös hyvin henkilökohtainen sukuselvitys, sillä vieraillessaan Lvivin yliopistolla luennoimassa 2010 Sands havahtui siihen, että Lauterpachtin, Lemkinin ja Sandsin isoisän Leon Bucholzin juuret olivat samassa Lvivin juutalaisyhteisössä, jossa he lapsuutensa ja nuoruutensa ennen toista maailmansotaa viettivät. Viime vuosisadan aikana saksalaisten Lembergin ja ukrainalaisten Lvovin nimellä tuntema kaupunki ehti kuulua vuoroin Itävalta-Unkariin, hetkellisesti itsenäiseen Ukrainaan, sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen synnytettyyn Puolaan, hetkellisesti jälleen Neuvostoliittoon ja sitten sodan aikana perustettuun Saksan hallitsemaan kenraalikuvernöörikuntaan, kunnes se sodan jälkeen päätyi osaksi 1991 itsenäistynyttä Ukrainan neuvostotasavaltaa.

Lauterpacht muutti Wieniin jo kohta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja sieltä edelleen Englantiin. Bucholz muutti Wieniin 1937 ja sieltä sodan jälkeen Englantiin.  Lemkin vaikutti Puolassa aina vuoteen 1939 jolloin hän Puolan armeijan riveissä haavoituttuaan onnistui pakenemaan Ruotsiin, josta siirtyi kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvaltoihin. Jääminen Puolaan olisi kaikille merkinnyt todennäköistä kuolemaa ja jokseenkin kaikki heidän Puolaan jääneet sukulaisensa menehtyivät holokaustissa.

Leon Bucholz eli pitkään ja kuoli Pariisissa 1997, mutta hän ei koskaan kertonut vaiheistaan tyttärenpojalleen. Ne on Sands kuitenkin selvitystyöhön ryhdyttyään varsin pitkän ja värikkäänkin prosessin seurauksena kyennyt selvittämään. Selvitettäviin asioihin kuuluu se, miten Bucholz, hänen vaimonsa Rita ja heidän 1938 Wienissä syntynyt tyttärensä eli Sandsin äiti Ruth eri aikoina pääsivät poistumaan Natsi-Saksaan Anschlussin jälkeen liitetystä Itävallasta. Tämän selvittäminen oli melkoista salapoliisityötä ja toi esiin hämmästyttäviä asioita perheen keskinäisistä suhteista ja toimista.

Näiden kolmen Lvivin juutalaisen ohella kirjassa on neljäs päähenkilö, eli Hans Frank, Hitlerin lakimies ja Baijerin oikeusministeri ja sodan aikana Puolan kenraalikuvernööriksi diktaattorivaltuuksiin nimetty käskynhaltija. Hänen päivänsä päättyivät Nürnbergissä langetettuun kuolemantuomioon hänen aivan keskeisestä osuudestaan Puolassa toimeenpantuihin juutalaisten tuhoamiseen ja puolalaisten orjuuttamiseen. Yhteistyökumppanina Frankin vaiheiden selvittämisessä Sandsilla on ollut Frankin vuonna 1939 syntynyt poika Niklas, joka natsijohtajien jälkeläisistä on se, joka yksiselitteisimmin on tuominnut isänsä toiminnan ja teot ja julkaissut hänestä säälimättömän avomielisen kirjan.

Bucholzilla ei ollut osuutta Nürnbergin oikeudenkäynnissä, mutta muut kolme olivat siellä keskeisessä roolissa. Frank syytettyjen joukossa, Lemkin amerikkalaisen ja Lauterpacht englantilaisen pääsyyttäjän avustajana. Vaikka Nürnbergin tuomiossa ei suoraan kansanmurhaan (genocide) viitattu onnistui Lemkinin kuitenkin saada käsite ujutettua niin ranskalaisten kuin amerikkalaisen syyttäjän argumentointiin. Kaksi vuotta myöhemmin se kodifioitiin kansainväliseen oikeuteen YK:n kansanmurhaa koskevassa konventiossa.

Nürnbergissä natsijohtajien rikoksiksi määriteltiin syytteissä ja tuomioissa rikokset ihmisyyttä vastaan, suurelta osin juuri Lauterpachtin töihin perustuen. Lauterpacht ja Lemkin eivät kuitenkaan olleet ystäviä vaan paremminkin suhdetta leimasi etäisyys ja epäluulo. Yksi syy siihen oli, että Lauterpacht ei kannattanut kansanmurhan sisällyttämistä rikosnimikkeisiin. Hän katsoi että muut nimikkeet olivat aivan riittäviä tuomioihin ja että kansanmurhan käsite olisi murhatuksi tullutta yksilöä ja uhrin asemaa väheksyvä ja että ylipäätään ryhmän identifioiminen kohteeksi korostaisi ryhmien vastakkaisuuksia kielteisellä tavalla.

Sandsin kirja on vangitseva henkilökohtainen sukuhistoria yhtä lailla kuin tutkimus siitä miten toisen maailmansodan jälkiselvittelyt kehittivät ja muuttivat kansainvälistä oikeutta pysyvällä tavalla.  Valitettavasti monet meneillään olevat rikokset ihmisyyttä vastaan, täyttivät ne kansanmurhan tunnusmerkit tai eivät, kertovat ettei kansainvälisen oikeuden kirjaus oli vielä näitä mihinkään lopettanut ja että myös syyllisten saattaminen oikeuteen vastaamaan teoistaan on vielä kaukana toteutumisestaan.

Lokakuu 2016

3.10.2016

Historian syklit ja edistysusko

Historiassa on osattava erottaa isot ja pysyviä muutoksia tuovat pitkät syklit lyhytaikaisemmista vaihteluista. Vain tällä tavoin voi syntyä ymmärrys ympäristöämme ja meitä ihmisinä muokkaavista suurista talouden ja yhteiskunnan kehityskaarista.

Isoja paradigmamuutoksia oli se miten teollinen vallankumous muutti maailmaa ja vapautti väestönkasvun siihen asti sitä hillinneestä syntyvyyden ja kuolleisuuden keskinäissuhteesta. Siitä alkoi myös maailmanlaajuinen siirtyminen siihen keskinäisriippuvuuteen, joka nyt sitoo kaikkia maailman maita yhteen.

Väestönkasvu on megatrendi ylitse muiden. Se on toisen maailmansodan päättymisen jälkeen enemmän kuin kolminkertaistanut silloisen 2,3 miljardin ihmisen määrän nykyiseen 7.3 miljardiin.

Nyt meillä on parhaassakin tapauksessa enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Westfalenin rauhassa 1648 määritelty suvereenien valtioiden järjestelmä on nykyisessä keskinäisriippuvuuden maailmassa jo fiktio. Keskinäinen riippuvuus on tosiasia sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei.

Se on myös syy siihen, ettei voimapolitiikka, vaikka se näyttää nyt tehneen näyttävän paluun Euroopassakin, enää joukkotuhoaseiden ja kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa voi tuottaa kenellekään kestäviä etuja.

Vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen pysyvä sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti.

Tämä tarkoittaa muun ohella myös sitä, että maailmaa on aikaisempaa vaikeampaa ja myös harhaanjohtavampaa tarkastella sen dikotomian puitteissa, jossa yhtäällä ovat rikkaat teollisuusmaat ja siirtomaavallat ja toisaalla köyhät kehitysmaat ja entiset siirtomaat.

Jako oli vallitseva 50 vuotta sitten ja minäkin kuulun sukupolveen, joka omaksui tämän ehkä jo silloin yksinkertaistetun jaottelun, kun  50 vuotta sitten kirjoitin Ryhmä 66-antologiaan maailmanpoliittiseen esseen otsikolla ”On aika huomata kolmas maailma”. Vuonna 2012 UM:n julkaisemassa Theses on Development-kirjasessani  oli yhden luvun otsikkona ”There is no Third World any more”.

Vastakkaisuudet jotka vanhaan jakoon liittyivät eivät tietenkään ole kokonaan hävinneet, mutta ne ovat voineet muuttaa muotoaan, ja vaikka tietyt vastakkaisuudet ja erityisesti eriarvoistumisen haasteet ovat voineet jopa kärjistyä, eivät ne enää ole yhtä helposti kartalle piirrettävissä kuin aiemmin.

Kun Gunnar Myrdal julkaisi vuonna 1968 kehityspoliittisen jättiteoksensa Asian Drama saattoi hän kirjoittaa, että koko Intian niemimaa voisi vajota satoine miljoonine ihmisineen mereen ilman, että se juurikaan kauppapoliittisesti ja ylipäätään taloudellisesti heilauttaisi teollisuusmaiden tilannetta suuntaan tai toiseen. Elettiin aikaa jolloin Intia oli absoluuttisen köyhyyden esimerkkimaa ja Suomessakin hyvää tarkoittavien silmälasikeräysten kohde.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Intia naapurivaltoineen alkoi huolestuttaa kilpailijana teollisuusmaita, jotka näkivät tekstiiliteollisuutensa ja yksinkertaisten kokoonpanotehtaidensa siirtymisen köyhempiin maihin uhkaavan niiden työpaikkoja ja hyvinvointia. Näitä maita vastaan vaadittiin protektionistisia toimia, jotka saatettiin naamioida taas hyvää tarkoittavilla lapsityövoiman käytön ja muun sosiaalisen polkumyynnin estämisen vaateilla.

Jälleen pari vuosikymmentä myöhemmin havahduttiin yht’äkkiä  siihen, että nämä uudet kilpailijat ja niiden vaurastumisen seurauksena myös meidän vientiimme kohdistuva kasvava kysyntä oli hyvinvoinnillemme välttämätöntä, ja huolen aiheeksi nousi se miten Aasian taloudet mahdollisimman nopeasti saataisiin toipumaan niitä kohdanneesta finanssikriisistä.

Olemme siten jo pitkään eläneet kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa jossa kaikki, myös Suomi, ovat sekä kasvavassa määrin taloudellisesti sidoksissa toisiinsa että yhtä lailla alttiita globaaleille ja muille ei-valtiollisille uhkille.  Suomessa etsitään vastauksia siihen, miten pystymme säilyttämään menestyksekkään hyvinvointiyhteiskunnan mallin. Vahvuutenamme on muiden pohjoismaiden tavoin pitkälle kehitetty, hyvään ja korruptiosta vapaaseen hallintoon, avoimeen demokratiaan ja kaikkien ihmisten tasa-arvoiseen kohteluun perustuva pohjoismainen hyvinvointivaltio, jonka vaaliminen ja edelleen kehittäminen on myös jatkossa menestyksemme perusedellytys.

Jos meillä tällainen onni ja aarre edelleen on, niin sitä ei kuitenkaan varjella sitä kätkemällä, vaan päinvastoin jakamalla avoimesti kaikkia suhteellisen menestyksemme taustalla olevia kokemuksiamme ja tietojamme myös muiden käyttöön.

Talouden kestävyys ei voi tarkoittaa unelmaa jatkuvasta taloudellisesta kasvusta, mutta ei myöskään nolla- tai miinuskasvun tavoittelua. Ihmisen tietojen ja taitojen lisääntymiselle ei ole rajaa, mutta tätä kasvua ei enää tarvitse eikä voi mitata ulos luonnonvarojen lisääntyvänä kulutuksena.

Talouden kestävyyden rinnalla sosiaalinen kestävyys ei ole saanut läheskään yhtä paljoa huomiota. Maailmassa tulot ja varallisuus keskittyvät niin, että yksi prosentti ihmisistä omistaa puolet kaikesta maailman varallisuudesta, ja vieläpä niin että 62 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhdessä yhtä paljon varallisuutta kuin 3,7 miljardia ihmistä eli köyhin puolisko muista ihmisistä.

Tähän ovat johtaneet niin siirtyminen teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan ja uuden informaatioteknologian vaikutus työn järjestämiseen ja sisältöön, globalisaation markkinavapauksia lisäävä talouksien yhdentyminen ja kansallisen politiikan vaikutusalan supistuminen kuin ideologinen tekijä, eli anglosaksisissa maissa ensimmäiseksi valtaan päässyt uusliberalismi. Ja nyt olemme taas todistamassa  luokkayhteiskunnan paluuta.

Menestyksekkäin pyrkimys luokkayhteiskunnan hävittämiseksi on ollut Pohjoismainen hyvinvointivaltion malli, joka on pitänyt jatkuvasti kaikki pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai lähellä sitä.  Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa, ei voi ottaa annettuna.

Yhteiskunnassamme on monia jakoja ja tapoja tarkastella niitä. Kasvavan suosion ovat saaneet sukupolvien erotteluun perustuvat jaot. Selitysvoimaisimmalta näyttää sukupolvien erottelu kahteen ryhmään: nousu- ja laskukauden lapsiin. Nousukaudella aikuistuneilla ajan henki on optimistinen, arvot ovat pehmeitä; he ovat luottavaisia ja vaativia, asettavat odotuksia yhteiskunnalle ja työnantajalle.

Laskukauden aikana aikuistuneilla ajan henki on masentava/melankolinen ja arvot kovia; he ovat pakosta pärjääviä ja putoamista pelkääviä, eivätkä luota yhteiskuntaan tai työnantajiin.

Jos historioitsijana yrittää selittää mitä on meneillään niin tässä on kertomus edistysuskon noususta ja hiipumisesta. Edistysusko, käsitys siitä että historian kulku etenee vääjäämättömästi kohti parempia aikoja, alkoi korvata staattisen tai syklisen aikakäsityksen ns. uuden ajan alussa ja yhdistyy erityisesti 1700-luvun valistusfilosofian läpimurtoon. Edistysusko yhdisti niin Adam Smithin ja Karl Marxin kuin kapitalistin ja kommunistin, vaikka näkemykset siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan saattoivat poiketa hyvin jyrkästi.

Edistysuskon hiipumisella ei ole suoraa yhteyttä siihen miten maailma on kehittynyt, eikä sitä selitä käsitys, että maailma olisi muuttunut huonommaksi tai vaarallisemmaksi – mitä se ei esimerkiksi lapsikuolleisuuden, elinikäodotteen tai nälänhädän todennäköisyyden suhteen ainakaan ole tehnyt – vaan ennen muuta tulevaisuuteen kohdistuvien odotusten epävarmuus.

Edistysuskottomuus on siis sekin moniulotteista. Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia.

Meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa siitä meneekö maailma parempaan vai huonompaan suuntaan vai onko se peräti tuhoutumassa. Tällaisessa epävarmuuden maailmassa eläminen ei ole helppoa. Sen ei kuitenkaan tarvitse eikä se saa merkitä antautumista näköalattomuudelle ja toivottomuudelle.

3.10. 2016

(perustuu Kehitysmaatutkimuksen opiskelijoiden 25-vuotisjuhlassa 1.10. pidettyyn puheeseen)