Maanpuolustuskorkeakoulussa väitöskirjansa tehnyt ja infosota-asiantuntijana esiintyvä Saara Jantunen on viimeisimmässä blogissaan nostanut minutkin tikun nokkaan esimerkkinä ”suomettumisajan myöntyvyyspolitiikasta” ja siitä, miten “aina kun journalisti, tutkija tai asiantuntija käsittelee Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kriittisesti, heihin kohdistetaan varmuudella arvostelua yksipuolisuudesta jota saatetaan jopa luonnehtia ”provokaatioksi””.

Aiheen tähän on hänelle antanut Yleisradion haastattelu joitain viikkoa sitten, jossa mm. totesin sotaretoriikasta: ”Se ei tarkoita sitä, että kumpikaan osapuoli uhkaisi tai suunnittelisi sotaa. En usko tietenkään, että yksikään Nato-maa olisi lähdössä hyökkäämään Venäjälle. Enkä myöskään usko, että Venäjä suunnittelisi hyökkäyksiä Nato-maihin. Ennen kaikkea näissä Itä-Euroopan maissa on aito pelko siitä, että Venäjä voisi hyökätä. – Ja Venäjällä on myöskin aito pelko siitä, että Natolla olisi sotilaallisesti vihamielisiä tarkoituksia ja tästä syntyy tällainen kierre, jota media omalta osalta lietsoo.”

Sitä miksi ja missä tarkoituksessa Jantunen halusi lainata juuri tätä lausumaani en tiedä, sitä on kysyttävä häneltä. Toinen hänen rekisteröimänsä syntini on, että olin Sveitsin radion ohjelmassa, jossa haastateltiin (erikseen) meitä molempia, todennut vastauksena minulle esitettyyn kysymykseen että hänen ”Infosota” kirjansa ei ole tasapainoinen, kun se käsittelee vain Venäjän infosotaa Suomessa eikä mainitse mitään siitä, että länsimailla ja Baltian mailla voi olla yhtä lailla pyrkimyksiä vaikuttaa mielipiteisiin Suomessa. Jantusen kommentista selviää, ettei hän tätä yksipuolisuutta suinkaan kiistä, vaan pitää sitä kirjansa suurena ansiona, kun se on ensimmäinen ja ainoa suomenkielinen teos, jossa tätä Venäjän infosotaa käsitellään tai ”yleensäkään informaatiosotaa”.

En ole Jantusen kirjaa lukenut enkä siitä muuta lausunut kuin yllä olevan Jantusen itsensä oikeaksi vahvistaman toteamuksen, että se käsittelee vain Venäjän infosodankäyntiä. Olen kyllä lukenut kommentteja ja arvioita Jantusen kirjasta, jossa hän kirjan esittelyn mukaan ”on tehnyt myös tietoisen ratkaisun siitä, että hän ottaa nimeltä esille useita Suomen julkisuudessa toimivia henkilöitä, joiden toiminta näyttää joko tahattomalta tai tahalliselta Kremlin asialistan ajamiselta ja joskus jopa suoranaiselta suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteiden vahingoittamiselta”. Monet ovat pitäneet tätä haluna leimata Venäjän asialla oleviksi kaikki, jotka eivät hänen näkemyksiinsä yhdy.

En siis ota kantaa Jantusen kirjaan sinänsä ja olen valmis luottamaan siihen, että se mitä hän siinä dokumentoidusti esittää esimerkkeinä Venäjän infosodasta – erotuksena tulkinnoista koskien kaikkia julkisia esiintymisiä – on paikkansapitävää. Tällainen infosota on tietenkin asia, johon Suomessa täytyy olla valmius ja kyky vastata.

Tutkija voi vapaasti valita aiheensa ja näkökulmansa eikä hänellä ole velvollisuutta “esittää poliittisesti tasapainotettuja johtopäätöksiä, palvella myöntyvyyspolitiikkaa tai olla diplomaattinen”, kuten Jantunen haluaa korostaa. Muilla, niin tutkijoilla kuin poliitikoilla, on kuitenkin yhtäläinen oikeus arvioida tutkijan työtä samalla tavoin avoimesti ja kriittisesti kuin tutkija on ottanut oikeudekseen arvioida muita.

Jantusen mukaan esittämäni toteamus epätasapainosta on ”diplomaattinen tapa sanoa, että jos tutkijat arvostelevat Venäjää, niiden tulisi kohdistaa sama määrä kritiikkiä myös muihin valtiollisiin toimijoihin. Näin alkaa poliittinen kasvojenpesu: ´tasapaino” tarkoittaa sitä, että kun tosiasiat ovat poliittisesti epämieluisia, niin ne pehmennetään esittämällä kollektiivisia tuomioita. Tämän tarkoitus on pohjimmiltaan pelastaa Venäjän kasvot´.”

Tällainen on poliittinen mielipide siinä missä mikä mielipide tahansa ja sellaisena otettava vastaan, mutta tutkijana esiintyvän kirjoittajan kynästä se on käsittämätöntä roskaa. Kukaan ei tietääkseni ole, enkä minä ainakaan, edellyttänyt määrällisesti tasapainotettua kritiikkiä, vaan sitä, että kaikkia toimijoita on arvioitava samoin kriteerein.

Vielä käsittämättömämpää seuraa, kun Jantunen kysyy olisiko kukaan poliitikko voinut kasvojaan menettämättä syyttää Irakin mediaa Yhdysvaltain provosoinnista ja maitten suhteiden vahingoittamisesta vuonna 2003, tai että olisiko kukaan väittänyt, että mikään Yhdysvaltain hyökkäys historiassa olisi johtunut USA:n demonisoimisesta mediassa. Tällainen argumentaatio on Jantusen mielestä huolestuttavaa ja oireellista, jos poliitikot tällä tavoin pyrkivät ohjaamaan journalisteja, asiantuntijoita ja tutkijoita demokraattisessa yhteiskunnassa. Voi vain kysyä mistä tällainen ”tutkijanäkemys” puolestaan on oire.

Olen sitä mieltä että vaarallisinta on, jos ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastuulliset eivät pyri kaiken sen mahdollisimman laaja-alaiseen ja tasapainoiseen tarkasteluun mitä maailmassa tapahtuu ja mikä Suomen asemaan vaikuttaa.

En siis todellakaan tunne luottamusta sellaisiin tutkijoina esiintyviin ihmisiin, jotka eivät osaa tai halua perehtyä Venäjän historiaan ja ymmärtää sitä, miksi se katsoo pitkälti vain reagoineensa lännen toimiin kylmän sodan päättymisen jälkeen. Venäjällä voi olla haavekuvia Neuvostoliiton tai peräti Venäjän imperiumin rajojen palauttamisesta, mutta se ei tarkoita että sillä olisi mahdollisuutta, kykyä tai haluakaan tähän.

On arvioitava kriittisesti myös lännen, niin Nato-maiden kuin Euroopan unioninkin toimia kylmän sodan päättymisen jälkeen. Se että voidaan osoittaa myös lännen tehneen tahattomia tai tahallisen provokatorisia virheitä ei tietenkään anna minkäänlaista oikeutusta ja hyväksyntää Venäjän voimapolitiikalle ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksille. Se ei myöskään poista tarvetta varautua ja vastata Venäjän – tai minkä tahansa muun tahon – informaatiosodankäyntiin.

Lännen toimien läpikäynti on kuitenkin edellytys sille, että vastakkainasettelujen kierre voidaan katkaista ja palata rakentamaan yhteistyövaraista turvallisuutta. Sen tarve ei ole minnekään kadonnut eikä onneksi kokonaan tahto ja kyky siihen, kuten Venäjän ja Yhdysvaltojen kulissientakainen yhteistyö terroriuhan ja joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi osoittaa.

Ja vielä kerran, koska tämä näyttää olevan joillekin niin vaikea ymmärtää: tämän toteaminen ei anna minkäänlaista hyväksyntää sen enempää Putinin Venäjän sisäiselle kehitykselle kuin ulkoisille toimille. On tärkeätä että puhumme avoimesti kaikista näihin Venäjän kehitykseen ja toimiin liittyvistä ongelmista, soveltaen samoja kriteereitä kaikkien muidenkin toimiin.

Ymmärrän kuitenkin, että Jantusen reaktioissa näkyy myös se siivoton höykytys ja täysin asiaton kohtelu uhkailuineen ja herjauksineen, jonka kohteeksi hän on todellisten trollien taholta joutunut. Siihen ei kannata vastata laajentamalla loukattujen piiriä.

Truth is the first casualty also in infowars

Saara Jantunen, a researcher and infowar expert who has worked with the Finnish Defence College has in her latest blog used me as an example of “Finnish appeasement policy – Finlandization – towards Russia”, and how “[w]henever a journalist, a researcher or an expert discusses Russian foreign and security policy critically, they can be sure to draw criticism for their one-sidedness which can even be characterized as “provocations”.”

The reason for her comment is the interview I gave to the Finnish Broadcasting Company a few weeks ago where I i.a. commented war rhetoric thus: “I do not believe that any of the NATO countries are about to attack Russia. Nor do I believe that Russia would be planning attacks against NATO countries. Ultimately, it is these Eastern European countries where there is a fear that Russia may attack. […] And there is a genuine worry in Russia that NATO may have hostile military objectives and this creates a cycle, which media, for its part, is aggravating.”

Why Jantunen wanted to include this quote, I don’t know, that has to be asked her. The other sin she registered is that I had in a Swiss radio program where we both were (separately) interviewed, said in answer to the question put to me, that her book “Infowar” is unbalanced, as it only focuses on Russian infowar in Finland and does not mention that the West and the Baltic countries can equally have an interest in influencing opinions in Finland. From Jantunen’s comment I understand that she does not dispute this onesidedness but regards it as the big merit of her book as it is the first and only work in Finnish where Russian infowar and information warfare in general has been dealt with.

I have not read Jantunen’s book and have said nothing about it except for the above statement which Jantunen herself has confirmed that it is only about Russias’s infowar. I have however read comments and reviews about Jantunen’s book, where, according to a presentation of the book in a Finnish evening paper “has taken the deliberate decision to mention many people active in Finnish public life by name, who either intentionally or unintentionally seem to act in a way which looks like promoting the Kremlin’s agenda or sometimes as directly damaging the basic structures of Finnish society”. This has been seen as an attempt to label as Russian agents all those who do not agree with her views.

This I will not comment Jantunen’s book as such and I am ready trust that everything she puts forward with documentation about Russia’s infowar – as distinct from interpretations about every public statement – is accurate. Such infowar is obviously something that Finland has to be ready and able to respond to.

A researcher can freely choose her subject and standpoint and has no obligation to “present politically balanced conclusions, to serve appeasement, or to be diplomatic”, as Jantunen wants to underline. Others, researchers as well as politicians, have the corresponding right to review the researcher’s work in a similar open and critical manner as the researcher has chosen to evaluate others.

According to Jantunen my “accusation of the lack of “balance” is a diplomatic way of expressing that if researchers criticize Russia, they should attribute an equal amount of criticism to other state actors too. The political face-saving game begins: “balance” means that when facts are politically uncomfortable, you soften them up by expressing collective condemnation. Essentially this is to save Russia’s face.”

This is a political opinion as any other opinion and has to be accepted as such, but coming from the pen of a researcher it is unintelligible rubbish. No one has to my knowledge, certainly not me, called for any quantitatively balanced critique, but for all actors to be evaluated with the same criteria.

The continuation is even more unintelligible when Jantunen asks “[c]ould a politician, without losing his face, have blamed the Iraqi media for provoking the United States and harming the relations between the two countries in 2003?” or if any U.S. attacks “were, at any time during history, even partially provoked by the demonization of the United States in the media?” This kind of argument argumentation is, according to Jantunen, “not only disturbing, but symptomatic in a democratic society” if “political actors” use this “to issue political guidance not only to journalists, but also experts and researchers”. On can ask in turn, what is this “researcher’s view” symptomatic.

I think the most dangerous situations arise if those responsible for foreign and security policy do not strive to observe and evaluate everything going on in the world and which can affect Finland in the broadest and most balanced way possible.

This is why I really cannot trust people acting as researchers when they are unable or unwilling to study Russian history and to understand why it itself thinks that it has mostly only reacted to Western actions after the Cold War. Russia may entertain dreams about restoring the borders of the Soviet Union or even of the Russian Empire, but this does not mean that it has the possibility, ability or even wish to do so.

Also Western acts, those of Nato-countries as well as of the European Union after the Cold War, have to be evaluated critically. But even if we can show that the West has made unintentionally or deliberately provocative mistakes, this does not of course give whatsoever justification and approval for Russia’s power politics and breaches of international law. Neither does it remove the need to prepare for and respond to Russia’s – or anyone else’s – information warfare.

An appraisal of Western policy is still necessary for breaking the circle of confrontation and a return to constricting security based on cooperation. The need for this has not disappeared anywhere, and fortunately neither has the will and ability to do so completely disappeared, as the continuing behind-the-scenes cooperation between Russia and the US on countering terrorism and preventing the proliferation of weapons of mass destruction shows.

And, to repeat as this seems to be so difficult for some people to understand, this does not give any approval for neither the interior developments or the external acts of Putin’s Russia. It is important that we openly address all these problems and challenges which developments inside Russia and its acts pose, on the basis of the same criteria we apply to everyone else.

I do, however, understand that Jantunen is also reacting to the foul attacks and unacceptable treatment with threats and abuse she has been subjected to by real trolls. But there is no point in answering it by enlarging the circle of those offended.

31.7. 2016

Istuin kaksitoista vuotta olympiakomitean hallituksessa vuoteen 1992 saakka. Se oli näköalapaikka seurata miten korviaan myöten ”lääketieteen” keinoin Suomen urheilumenestystä rakentaneet urheilujohtajat joutuivat Martti Vainion doping-skandaalin jälkeen luopumaan aiemmista puheistaan, joissa paheksuivat tiukkaa doping-kontrollia vaatineita ”yksipuolisen aseriisunnan” ajajina. Urheilupomot ymmärsivät silloin, että huippu-urheilun tuki ja uskottavuus katoaisivat Suomesta ilman muutosta. Ei dopingia kokonaan kitketty mutta se jäi lähinnä yksittäisten urheilijoiden ja valmentajien asiaksi.

Maailmalla päättymätön kilpajuoksu yhtäällä uusien dopingmenetelmien ja niiden peittelyn ja toisaalla kontrollin kehittämisen välillä jatkuu edelleen. Valtiotkin ovat edelleen valmiita ummistamaan dopingilta silmänsä kuviteltua kansallista mainetta pönkittääkseen, tai ovat suorastaan siihen itse osallisia.

WADA:n raportti dopingin käytöstä ja peittelystä on rajua luettavaa. Siihen ovat myös kansainväliset urheilujärjestöt olleet pakotettuja reagoimaan. Kv. yleisurheiluliitto on jo päättänyt evätä venäläisurheilijoiden osallistumisen Rion olympialaisiin, minkä päätöksen urheilun kv. vetoomustuomioistuin on myös pitänyt voimassa. Venäläisten osallistuminen Rion kisoihin on nyt kokonaisuudessaan kansainvälisen olympiakomitean käsissä.

Osanoton epääminen nostaa kieltämättä tärkeitä oikeusturvakysymyksiä niiden venäläisurheilijoiden osalta jotka ovat puhtaita, sillä heitäkin varmaan on. Korvausvaateitakin tullaan epäilemättä vielä esittämään. Oikea kohde niille eivät kuitenkaan ole kansainvälisestä dopingkontrollista vastaavat järjestöt vaan heidän oman maansa järjestelmä, jonka antamiin todistuksiin urheilijoiden puhtaudesta ei voi luottaa.

Vaikka asian käsittelyyn halutaan sekoittaa myös kansainvälistä politiikkaa, ei siihen perustuville intohimoille tule tässä antaa tilaa.

Nopein, paras ja itse asiassa ainoa tapa, jolla tästä päästään eteenpäin on, että Venäjällä ryhdytään todelliseen parannukseen. Se tarkoittaa myös sitä, että kaikki nyt surkeata kohtaloaan valittavat urheilijat yhtyvät vaatimaan avointa ja uskottavaa doping-järjestelmän purkamista ja siihen osallistuneiden rankaisemista. Jos näiden joukossa on ollut FSB:n agentteja niin ei ole uskottavaa, että kyse olisi vain asianomaisten vapaa-ajan harrastuksesta. Tällaista ei voi kuitata vain toimitsija- ja kilpailukielloin silloin kun rikollisiin keinoihin perustuneen järjestelmän toimintaan on osallistunut poliittisia ja muita viranomaisia.

22.7. 2016

Pakolaisiin, maahanmuuttajiin ja muutoin erilaisuuteen kohdistettu vihapuhe on rehottanut jo pitkään keskuudessamme. Suomalaisten hiljainen enemmistö, niin suvakeiksi kuin sitä nimitellään, ei tällaista haluaisi suvaita. Vihapuhe on kuitenkin voinut jatkua ja levittäytyä, kiitos sen tuulensuojan jota hallitustasolta ja erityisesti yhdestä hallituspuolueesta sille on annettu. Vasta aivan viime aikoina viranomaisetkin ovat heränneet siihen, että Suomessa on myös lakeja, jotka asettavat rajoja sille mitä julkisuudessa voi ja saa kanssaihmisistä kirjoittaa.

Vihapuhe on saanut rinnalleen toisenlaisen yhtä huolestuttavan ilmiön: sotaretoriikan. Se ei kukoista kansalaisten syvissä riveissä, mutta sitäkin näkyvämmin osassa mediaa. Ikävä kyllä tämä koskee myös Yleisradiota.

Vaikeasti alitettavan pohjanoteerauksen tarjoaa Ylen Baltian kirjeenvaihtajan Marjo Näkin tuore kommentti Naton Varsovan huippukokouksesta. Kerrottuaan ensiksi miten Presidentti Niinistö on aivan suotta ärtynyt siitä että baltit muka ajaisivat Suomea Natoon hän päätyy tällaiseen mahtavaan analyysiin siitä, mitä Naton päätös muutaman tuhannen sotilaan sijoittamisesta Puolaan ja Baltian maihin merkitsee:

”Joukot ovat joka tapauksessa ansalanka, joka on viritetty Venäjän suuntaan. Sen toinen pää on sotilaallisesti verraten kyvykäs Suomi, ja sen tietävät sekä Nato että Suomi. Pohjoinen kansa on jälleen kyyristynyt pensaikkoon odottamaan saalistaan hiirenhiljaa. Ja se on hyvä taktiikka.”

Kun metsästäjä virittää ansan hänen toiveensa ja tarkoituksensa on, että siihen myös saalis lankeaa. Tässä tapauksessa se siis tarkoittaisi, että Natossa ja nyt myös Suomessa toivottaisiin Venäjän ryhtyvän sotilaallisiin operaatioihin Nato-maita vastaan, jotta voitaisiin aloittaa kunnon rähinä ja näyttää Putinille missä kaappi seisoo. En nyt kuitenkaan usko, että Nato-maiden johdossa sentään näin ajateltaisiin, ja tuskin edes toimittaja Näkki pienen pohdinnan jälkeen.

Printtimedian tarjonta on monitasoisempaa, mutta iltapäivälehdistä ei ainakaan toista voi avata ilman että vastaan kirkuu joku otsikko, joka lietsoo pelkoa ja uhkakuvia kertoen milloin mistäkin Venäjän varustautumisesta, uhkailuista tai kansainvälisen oikeuden rikkomuksista ja Putinin Venäjän autoritaarisen, ihmisoikeuksia loukkaavan ja demokratiaa rajoittavan politiikan ilmentymistä.

Näin luodaan ja ylläpidetään kuvaa arvaamattomasta Venäjästä, joka milloin tahansa voi hyökätä Nato-maihin, tai Lavrovin lausuman typerimmän tulkinnan mukaan, ainakin Natoon kuulumattomiin Ruotsiin ja Suomeen. Avoimeksi jätän, onko tällä kirjoittelulla jokin poliittinen tarkoitus vai onko se vain huonoa sensaatiohakuista journalismia. Niin tai näin on se saanut monet suomalaiset huolestuneina kysymään, olemmeko todella 30-luvun lopun kaltaisessa tilanteessa jossa sota on ovella?

Tällaista sotaretoriikkaa löytyy vielä enemmän monissa muissa maissa, niin Nato-maissa kuin Venäjällä, mutta onneksi myös yhä enemmän vastuullisia ääniä, jotka vaativat sotilaallisen varustelun ja uhittelun kierteen katkaisemista.

Suomen asema on kuitenkin vakaa. Suomeen ei ole kohdistettu mitään erityisiä loukkauksia tai uhkauksia. Meri- ja ilmatilamme eivät ole olleet ainoankaan poliittiseksi tai sotilaalliseksi uhaksi katsottavan loukkauksen kohteena, ellei sellaisena pidä amerikkalaisen tiedustelukoneen viimevuotista lentoa demilitarisoidun Ahvenanmaan ilmatilassa, joka minuutti- ja kilometrimääriltään ylitti sen mihin venäläiskoneet ehkä kymmenessä vuodessa yhteensä ovat Suomenlahden ilmatilan rikkomisilla yltäneet.  Ja väännetään Putinin lausuntoa miten tahansa niin Suomen rajoilla ei, toisin kuin monien Nato-maiden rajoilla, ole merkittäviä sotilaallisia keskittymiä. (Ymmärryksen ja tiedon lisäämiseksi kannattaa vaikka lukea Pekka Visurin teksti täältä (www.sgseura.fi/index.php/15-ajankohtaista/29-pekka-visuri-venajan-joukot-suomen-lahialueilla.)

Kansainvälisesti jännittynyt tilanne ja vastakkaisuudet heijastuvat silti myös Suomeen. Jos Itämeren piirissä syntyisi sotilaallinen konflikti on ainakin Naton puolella intressi saada Suomi ja Ruotsi liittoutumattominakin maina sellaiseen vedetyiksi. Sitäkin tärkeämpää on, ettemme oma-aloitteisesti ja ennakoivasti ilmoittaudu mukaan tällaiseen konfliktiin. Suomen on harjoitettava sellaista aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tärkein tavoite on konfliktien ennaltaehkäiseminen ja vastakkainasettelujen liennyttäminen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Suomi kaikissa olosuhteissa tekee selväksi sen, että sillä on kyky estää alueensa käyttö sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin mitään muuta maata vastaan.

Onkin annettava täysi tuki ja kiitos presidentti Niinistölle, joka on osaltaan tätä aktiivista vakauspolitiikkaa pyrkinyt harjoittamaan. On toivottavaa, että myös hallitus yhtenäisemmin ja näyttävämmin toimisi tässä presidentin tukena.

*            *           *

On tunnettava Venäjän historia ja ymmärrettävä miksi se katsoo pitkälti vain reagoineensa lännen toimiin kylmän sodan päättymisen jälkeen. Venäjällä voi olla haavekuvia Neuvostoliiton tai peräti Venäjän imperiumin rajojen palauttamisesta, mutta se ei tarkoita että sillä olisi mahdollisuutta, kykyä tai haluakaan tähän.

On arvioitava kriittisesti myös lännen, niin Nato-maiden kuin Euroopan unioninkin toimia kylmän sodan päättymisen jälkeen. Se että voidaan osoittaa myös lännen tehneen tahattomia tai tahallisen provokatorisia virheitä ei tietenkään anna minkäänlaista oikeutusta ja hyväksyntää Venäjän voimapolitiikalle ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksille. Lännen toimien läpikäynti on kuitenkin edellytys sille, että vastakkainasettelujen kierre voidaan katkaista ja palata rakentamaan yhteistyövaraista turvallisuutta. Sen tarve ei ole minnekään kadonnut eikä onneksi kokonaan tahto ja kyky siihen, kuten Venäjän ja Yhdysvaltojen kulissientakainen yhteistyö terroriuhan ja joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi osoittaa.

Tämän toteaminen ei anna minkäänlaista hyväksyntää sen enempää Putinin Venäjän sisäiselle kehitykselle kuin ulkoisille toimille. On tärkeätä että puhumme avoimesti kaikista näihin Venäjän kehitykseen ja toimiin liittyvistä ongelmista, soveltaen samoja kriteereitä kaikkien muidenkin toimiin. Suomella ei ole ollut aihetta kyseenalaistaa niitä Euroopan Unionin pakotteita, joista olemme itse olleet päättämässä. Ei ole tarvis hakea minkäänlaista erityisasemaa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttamisessa silloin, kun olemme aktiivisesti ja realistisesti sotaretoriikan torjuen sitä tekemässä.

10.7. 2016