Uutta venäläistä realismia

Sanotaan että todellinen Venäjä alkaa muutaman kymmenen kilometrin päässä Moskovan ja Pietarin keskustoista ja että saamme aivan väärän kuvan maasta ja sen tilasta vain näiden kahden enemmän tai vähemmän eurooppalaisen suurkaupungin tilaa ja ihmisiä seuraamalla. Tästä toisesta Venäjästä saa jokseenkin inhorealistisen kuvan Roman Sentšinin vaikuttavasta romaanista. Se kertoo nimensä mukaisesti Jeltyševin perheen rappiosta, joka alkaa siitä, kun keskisuuren kaupungin miliisikapteeni joutuu eroamaan virastaan juoppoputkassa tapahtuneen skandaalin vuoksi ja muuttamaan kirjastonhoitajana toimineen vaimonsa kanssa vaimon siperialaiseen kotikylään.

Perhekronikassa kertomus viedään uskottavuutta rikkomatta aivan äärimmäiseen loppuun. Tarina ei jätä ketään henkiin eikä nosta ketään sankareiksi. Sellainen venäläinen arjen solidaarisuus, jonka varassa kansan neuvostoaikoinakin sanotaan tulleen toimeen, ei ainakaan Jeltyševejä pidä pinnalla. Ei niin, että heidän kaupunkielämänsäkään olisi ollut arvokasta tai antoisaa, vaan jonkinasteista selviytymistä. Juopoilta varastelevan miliisikapteenin lapset ovat luusereita, joista nuorempi päätyy tappelun seurauksena viideksi vuodeksi vankilaan, mutta varsinainen kurjistumiskierre syvenevine alkoholisoitumisineen ja toistuvine tappoineen alkaa kyläpahasessa, joka ei tarjoa minkäänlaisia selviytymisen mahdollisuuksia.

Sitä ei tarjoa kirjassa yhteiskuntakaan, jossa syrjäkylissä nekin vähäiset rakenteet ovat rappeutuneet, jotka neuvostoaikoina tarjosivat tukea, työtä ja jopa jonkinlaisen moraalisen kompassin. Se selittää sen tietynlaisen rivien välistä aistittavan neuvostonostalgian, jota kirjasta voi halutessaan löytää.

Roman Sentšiniä kutsutaan uuden realismin tai peräti naturalismin edustajaksi, mitä Emil Zolaa lempikirjailijanaan pitävä Sentšin ei pane pahakseen. Nykyisin Moskovassa asuva mutta Tuvassa Siperiassa syntynyt ja pienessä kyläpahasessa varttunut Sentšin tuntee sen ympäristön josta kirjoittaa. Vaikka romaanista ei löydy mitään tahallista tai tahatonta huumoria, ei edes mustaa, on tämä lohdutonta epätoivoa kuvaava ja pursuava teos kuitenkin vetoava ja inhimillinen ja saattaa odottamaan, että Sentšiniltä saataisiin muutakin tuotantoa suomeksi käännettynä.

Kirjan ja sen tekijän hyvin taustoittava Sanna Turoman jälkikirjoitus ja Kirsti Eran käännös ovat saaneet ilmeisen ansaittua kiitosta. Onneksi näin, vaikka käännöksestä en voi itse todeta enempää kuin että se on sujuvaa ja hyvää suomea. Harvoihin todella katumiini asioihin elämässäni kuuluu se, että jätin 70-luvulla kesken kohtuullisen hyvin liikkeelle lähteneet venäjän opintoni, kun motivaationi loppui lyhytnäköiseen ja väärään arvioon siitä, mitä venäjän lukutaidolla tekisin: lukisin Pravdaa ja klassikoita.

Maaliskuu 2016

Afganistan sinä rakastettuni

Ensimmäinen eurooppalainen suursota Afganistanissa käytiin 1830-luvun lopulla. Siihen ryhdyttiin kun Intian kauppakomppaniaa välineenään käyttäneet britit uskoivat, että käynnistymässä oli suuri brittien ja venäläisten välinen valtakamppailu Keski-Aasian herruudesta, joka brittien puheparressa tunnettiin nimellä the Great Game. Estääkseen venäläisiä vahvistamasta asemiaan Afganistanissa britit kokosivat maan haltuun ottamiseksi lähes 20 000 miehen armeijan, josta 2/3 oli Itä-Intian kauppakomppanian intialaisia sepoy-palkkasotureita. Joulukuussa 1838 aloitetun sotaretken ensimmäinen vaihe päättyi elokuussa 1839, kun brittiarmeija marssi Kabuliin ja asetti palvelukseensa ryhtyneen entisen ja v. 1809 syrjäytetyn kuninkaan Shuja Shah Durranin uudelleen valtaistuimelle.

Afgaanit totesivat jo tuolloin briteille, että nyt kun olette tuoneet armeijanne Afganistaniin, niin miten aiotte saada sen ulos? Vaikka iso osa joukoista palautettiin Intiaan aika pian, oli selvää että Shuja Shahin jatkaminen vallassa vaati brittien pysyvämpää sotilaallista läsnäoloa. Suurten kaupunkien ulkopuolella ei Shuja Shahia haluttu tunnustaa maan hallitsijaksi ja kaupungeissakin klaanilojaliteetit eivät suoneet Shuja Shahille jakamatonta tunnustusta.

Miehityksen alusta alkaen kytenyt kapinaliike alkoi keväällä 1841 ajaa brittejä yhä ahtaammalle ja tavoitti marraskuussa jo Kabulin, jossa väkijoukko murhasi brittien korkean siviiliedustajan Alexander Burnesin. Tämän jälkeen britit ja Shuja Shah vetäytyivät linnoitettuihin varuskuntiinsa. Kapinallisten saarto pakotti britit seuraavan vuoden alussa vetäytymään Kabulista. Tästä vetäytymisestä tuli miehittäjille vielä suurempi katastrofi kuin Napoleonin vetäytymisestä Moskovasta 30 vuotta aiemmin. Yli 16 000:sta britistä ja heidän intialaisista joukoistaan ja avustajistaan vain muutama kymmenen selvisi takaisin Intiaan elävinä. Sodankäyntiä leimasi uskomaton raakuus ja summittaiset siviileihin kohdistuneet kostotoimet, joihin syyllistyivät niin britit kuin afgaanitkin

Kabuliin jäänyt Shuja Shah pystyi muutaman kuukauden tekemään tehokkaampaa vastarintaa kuin surkeasti johdettujen brittien suojeluksessa, mutta hänen valtansa päättyi hänen murhaamiseensa ja brittien tuella syrjäytetty Dost Mohamed Khan nousi muutaman välivuoden jälkeen uudelleen valtaan.

Vaikka Dalrymple käsittelee afgaaneja suurella ymmärryksellä ja kunnioituksella, on tämäkin teos ensi sijassa kirjoitettu brittien näkökulmasta ja esim. se miten afgaanien vastarinta järjestettiin ja johdettiin jää vähälle huomiolle, ehkä jo lähteidenkin yksipuolisuuden vuoksi. Kun Dalrymple käy läpi brittien katastrofiin johtaneita syitä tulevat brittiarmeijan johdon kaikki heikkoudet – sotilaallinen osaamattomuus, poliittinen ylimielisyys, kulttuurinen ymmärtämättömyys – huolellisesti dokumentoiduksi. Tuskin näiden korjaaminenkaan olisi tuonut toisenlaista lopputulosta, kuten kaikki Afganistaniin ennen ja jälkeen brittien valloitussodan samaa yrittäneet miehittäjät ovat kokeneet.

Skotti Dalrymple on jo yli 25 vuotta asunut pääosin Intiassa ja kuuluu maan ja alueen parhaisiin tuntijoihin ja on kirjoittanut monta tunnustusta saanutta historiantutkimusta. The Return of a King kirjan ilmestymisen jälkeen Barack Obama kutsui hänet valkoiseen taloon haluten lisätä Afganistan-tietouttaan ja ymmärrystään. Dalrymplen ja muiden historioitsijoiden asiantuntemuksen ennakoiva käyttö olisi voinut auttaa monien virheiden ja tragedioiden välttämisessä.

Maaliskuu 2016

Suomalainen fasismi

Tekijäkolmikon Silvennoinen, Tikka ja Roselius kirja suomalaisista fasisteista on kunnianhimoinen ja myös onnistunut yritys piirtää kokonaiskuva Suomen fasisteista, heidän taustoistaan ja järjestöistään ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina vuoden 1944 välirauhaan saakka, jossa Suomi sitoutui hajottamaan ”sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fasisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaoloa”.

Teos on itse asiassa ensimmäinen kokonaisvaltainen yritys kartoittaa suomalaisen fasismin kaikki ilmenemismuodot. Toki lapuanliikkeestä, sen perillisestä isänmaallisesta kansanliikkeestä ja monista pienemmistä järjestöistä ja niissä toimineista henkilöistä on julkaistu paljonkin erilaisia kirjoja, joista osa myös täyttää historiantutkimukselle asetettavat kriteerit.

Myös suomalaisen fasismin tausta oli ensimmäisen maailmansodan ja täällä erityisesti vuoden 1918 sisällissodan kokemuksissa. Rintamamiesten järjestöt muodostivat sodanjälkeisessä Italiassa ja Saksassa fasististen iskurijoukkojen ytimen, kuten myös Virossa ja monissa muissa sodan kokeneissa maissa. Tässä kirjassa suomalaisen fasismin yhdeksi keskeiseksi ydinjoukoksi identifioidaan vuonna 1929 perustettu Vapaussodan Rintamamiesveteraanien liitto. Se oli valkoista ideologiaa sen fasisminsukuisessa muodossaan edustanut läpeensä poliittinen järjestö ja sodan loppuvaiheissa viimeiseen saakka mukana yrityksissä luoda Suomeen Hitlerin Saksaan sidottua ”vastarintaliikettä”, vaikka se on myöhemmissä historiikeissa mielellään kuvattu enemmänkin veteraanihuoltoon keskittyneenä sosiaalijärjestönä.

Niiden järjestöjen määrä ja kirjo joita Suomeen syntyi pyrkimyksenään nousta Suomen fasistisen liikkeen johtoon ja siirtää Suomi epädemokraattiseen komentoon on hämmentävän laaja. Vajavaisena luettelonakin nimet Lalli-liitto, Suomen Lukko, Suomen Kansallissosialistinen Liitto, Suomen Kansan Järjestö, Isänmaallinen Kansanpuolue, Suomalainen Kansanpuolue, Suomen Kansallissosialistinen Työjärjestö, Vapaa Työväenliitto, Oikeisto-Työväen ja Talonpoikain Puolue, Suomalaisen Työn Puolue, Kansallinen Liitto, Suomalaissosialistinen Työväenpuolue, Samfundet Folkgemenskap, Svensk Botten, Siniristi, Suomen Valtakunnan Liitto jne. kertovat äärioikeiston kykenevän fraktiomuodostuksessaan vielä moninaisempiin suorituksiin kuin laitavasemmisto.

Näistä aiempi kirjallisuus on käsitellyt Yrjö Ruudun johtamaa Suomen Kansallissosialistista Liittoa sillä tavoin lempeämmin, ettei idealistisen professorin johtamaa järjestöä ole haluttu luokitella samaan natsikategoriaan vaan hänet on nähty omaperäisenä ”valtiososialistina”. Näin siksikin, että Ruutu jo vuonna 1937 lopetti järjestönsä ja siirtyi sosialidemokraatteihin ja vielä sodan jälkeen SKDL:oon.

Mikään näistä edellämainituista järjestöistä ei saavuttanut merkittävää asemaa joukkoliikkeenä ja niiden menestys vaaleissa, sikäli kun niihin ottivat osaa, jäi surkeaksi. Näiden rinnalla enimmillään yli kahdeksan prosentin kannatuksen vaaleissa ja 14 kansanedustajaa saanut Isänmaallinen Kansanliike oli aivan omassa sarjassaan. IKL saa kuitenkin kirjassa näihin marginaaliryhmiin nähden suhteettoman vähän huomiota, jopa sen nuorisojärjestö Sinimustat saa laajemman käsittelyn.

Toisen maailmansodan aikana fasismi koki Suomessa uuden nousuaallon Hitlerin Saksan alkumenestyksen myötä. Fasismista tuli joksikin aikaa salonkikelpoinen ajattelu ja keskustavasemmistolaisissa puolueissakin oli voimia jotka kokivat tarpeelliseksi sopeutua Natsi-Saksan menestykseen ja sen sanelemaan uuteen eurooppalaiseen järjestykseen. Sosialidemokraateissa tätä ajattelua edusti Raivaajat yhdistys, jota kirjassa kohtuullisen laajasti esitellään, joskin ilman että siitä vielä voi tehdä johtopäätöksiä tämän sosialidemokraattisen uusajattelun todellisesta laajuudesta.

Sen rinnalla porvarillisen puoluekentän uudelleenjärjestelyyn tähdännyt Nouseva Suomi saa vain kaksi ohimenevää mainintaa. Nouseva Suomi keräsi kannattajia sekä IKL:stä ja AKS:sta että kaikista porvarillisista puolueista, mutta järjestöllisesti se lopahti jatkosodan alkuun. Tekijät noteeraavat Nousevan Suomen yhteyden kannatustaan menettäneen ja itsensä lakkauttaneen edistyspuolueen seuraajaksi perustettuun Suomen kansanpuolueen taustavoimiin, mutta eivät mainitse v. 1949 perustettua Itsenäinen keskiluokka – puoluetta – lyhenteenä IKL – joka oli toinen kansanpuolueen perustamisen vuoksi lakkautettu entisen AKS-aktiivin Esa Kaitilan perustama pikkupuolue.

On hyvä että suomalaisesta fasismista voidaan kirjoittaa dokumentoidusti ja avoimesti oikealla nimellä, sillä kuten tekijät kirjan viimeisessä luvussa toteavat on valtaosa tätä ilmiöitä käsittelevästä kirjallisuudesta pyrkinyt häivyttämään sitä edustaneiden järjestöjen ja niiden toimihenkilöiden fasistisen luonteen ja kirjoittanut mieluummin isänmaallisista ja kommunisminvastaisista liikkeistä ja niiden harjoittamasta suorasta toiminnasta. Tämä koskee tietenkin mukana olleiden omia muistelmia, ainoana poikkeuksena IKL:n kansanedustajana toiminut aktivisti-everstiluutnantti Paavo Susitaival, joka ei kieltänyt fasistin leimaa edes sodan jälkeen.

Oma kysymyksensä on, katosiko fasismi Suomesta välirauhansopimuksen määräämien lakkautusten jälkeen ja onko sen uusi tuleminen mahdollista. Tekijät antavat tähän yhden vastauksen kirjoittaessaan  ”Miten vuodesta 1942 tuli suomalaisen fasismin toistaiseksi viimeinen kukoistuskausi” ja lainatessaan äärioikeistolaisista liikkeistä useita teoksia kirjoittaneen Jussi Niinistön luonnehdintaa pahoinpitelyjä ja murhia merkinneestä lapualaisten kyyditystoiminnasta, joka oli vain ”suoralinjaisella. diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä”.

Maaliskuu 2016