Etusivu 2016 helmikuu 2016
20.2.2016

Suomi ja kansainvälinen sotilaallinen harjoitusyhteistyö

 

Suomen osallistuminen kansainväliseen sotilaallisen harjoittelutoimintaan on ollut viikon puheenaihe myös eduskunnan ulkoasiain- ja puolustusvaliokunnissa. Päällimmäisenä on ollut suuri närkästys surkeasta tiedottamisesta, joka jälleen kerran on johtanut siihen, että kansanedustajat ovat mediasta saaneet lukea asioista, joita heille olisi tullut, tarpeellista luottamuksellisuutta kunnioittaen, kertoa sen jälkeen kun linjaukset hallituksessa on tehty. Everstit, kommodorit ja ministerit – tässä järjestyksessä, sillä ministerit vaikuttavat olleen alun perin lähes yhtä tietämättömiä kuin kansanedustajatkin – ovat saaneet korvat punottaen kuulla miten tiedottamista pitäisi ja ei pitäisi hoitaa. Toivoakseni tämä sanoma on nyt mennyt perille.

Yhtä lailla kritiikkiä on herättänyt se, että lisääntyvän harjoitustoiminnan luonnetta ja sen poliittisia ulottuvuuksia ja tulkintoja ei näytä päätösten valmistelussa juurikaan arvioidun. Harjoitustoiminnan lisääntyminen sinänsä on puolustusvalmiuden kehittämisen kannalta tarpeen ja myönteistä ja valtaosa lisääntyneestä harjoitustoiminnasta liittyy EU:n, pohjoismaiden ja erityisesti Suomen ja Ruotsin kahdenväliseen puolustusyhteistyöhön.

Jännitteisessä kansainvälisessä tilanteessa on lisääntyvä varautuminen paikallaan, mutta se ei voi korvata vaikuttamista. Päinvastoin nykyisessä tilanteessa toiminta konflikiten ennaltaehkäisemiseksi ja purkamiseksi niin kehitysyhteistyön, kriisinhallinnan kuin aktiivisen vakauspolitiikan keinoin olisi erityisen tarpeen. Tässä suhteessa hallituksen ohjelma ja toimet ovat paremminkin vieneet vetäytymisen suuntaan.

Ukrainan kriisin alettua tasavallan presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan toimesta linjattiin, että muuttuneessa tilanteessa emme jättäydy pois mistään sellaisesta Naton tai Nato-maiden kanssa tapahtuvasta harjoittelusta, jossa olemme aikaisemminkin olleet ja joka tuottaa omalle puolustusosaamisellemme lisäarvoa, mutta emme myöskään mene sellaiseen harjoitteluun, joka uudessa tilanteessa on saanut uuden luonteen ja johon osallistumisemme voisi antaa väärän kuvan Suomen turvallisuuspolitiikan kestävästä peruslinjasta.

On valitettavaa, jos puolustusministeriön puolella aiemmin nähty halu suorastaan paheksua poliittisen johdon puuttumista heidän vastuullaan tapahtuvaan harjoitustoimintaan ja halua saada siitä tarvittaessa riittävän yksityiskohtaista tietoa, on taas päässyt heijastumaan tämänvuotisen harjoitteluohjelman käsittelyyn.

Harjoitusohjelman kokonaisuuden ja siihen sisältyvien yksittäisten harjoitusten arviointi jatkuu. Nyt on kuitenkin pidettävä kristallinkirkkaana se periaate, että sotilaallisesti liittoutumaton Suomi yhtäältä hoitaa itse oman puolustuksensa mutta on tarvittaessa valmis ottamaan vastaan ja myös antamaanYK:n peruskirjaa ja EU-sopimusten velvoitteita kunnioittaen harkintansa mukaan sotilaallista apua kriisitilanteissa. Yhtä lailla pitää olla kristallinkirkkaana periaatteena se, että emme missään oloissa salli kenenkään käyttää Suomen maaperää tai ilmatilaa muille maille vihamielisiksi tulkittaviin tarkoituksiin.

20.2. 2016

17.2.2016

Kehityspoliittista keskustelua

Kun pasuuna oli soinut

kaikki oli valmista maan päällä

ja Jahve jakoi maailman. Osansa saivat

Coca Cola Inc., Kaivosyhtiö Anaconda,

Ford Motor ja sen sellaiset:

The United Fruit Inc.

varasi itselleen mehevimmän,

minun maani keskirannikon,

Amerikan suloisimmat uumat.

Se risti alueensa uudelleen

Yhtyneiksi Banaanivalloiksi,

– – –

Kristiina Halkolan laulamana tämä Pablo Nerudan Canto General runo on kaivertunut oman sukupolveni kovalevylle ja kuvaa hyvin sitä miten 60-luvulla suhtauduttiin monikansallisten jättiyhtiöiden toimintaan kolmannessa maailmassa. Se oli silloin perusteltua, mutta nykymaailmassa tämä ei enää ole yhtä mustavalkoinen asia. Suuryritysten investoinnit kehitysmaihin ovat pääsääntöisesti hyvin tervetulleita ja tarpeellisia ja laajuudeltaan paljon merkittävämpiä kuin julkinen kehitysyhteistyö.

Monikansallisia yrityksiä ei enää kannata demonisoida kuten ennen. Ne ovat nyt aidommin monikansallisia ja suuryritysten joukossa on yhä enemmän brasilialaisia, intialaisia, kiinalaisia ym. yrityksiä eivätkä vanhat amerikkalaiset tai eurooppalaiset yrityksetkään enää voi laskea sen varaan, että kotimaan tykkiveneet tulisivat kiistatilanteissa heidän avukseen. Yhdelläkään brändinsä kehittämiseen panostaneella suuryrityksellä ei ole nykyisin varaa tulla liitetyksi ihmisoikeusloukkauksiin, lapsityövoiman käyttöön tai ympäristötuhoihin.

Tällaiset asiat ovat mielessä tänään, kun päivän ohjelma alkoi Finnfundin hallintoneuvoston kokouksella ja jatkuu eduskunnassa keskustelulla hallituksen kehityspoliittisesta selonteosta. Jälkimmäisessä korostuu nyt hyvin yksipuolisesti yritysten ja investointien rooli ja intressit. Yritysten demonisoinnista luopuminen ja niiden myönteisen roolin tunnustaminen kehityksen toteuttajina ei kuitenkaan saa tarkoittaa niiden sinisilmäistä idealisointia. Tarvitaan edelleen riittäviä sitovia pelisääntöjä yritysten investoinnelle ja toiminnalle ja niiden tehokasta toimeenpanoa, eikä vain kehitysmaissa – vrt. investointien säätely mahdollisessa TTIP sopimuksessa.

Investointien ja yritysten kasvava merkitys ei kuitenkaan poista sitä, että myös uudistuvaa kehitysyhteistyötä tarvitaan. Siksi on surkeaa ja häpeällistä käydä hurskastelevaa kehityspoliittista keskustelua tilanteessa, jossa hallitus on leikannut kehitysyhteistyötä 40 prosentilla. Mikään muu maa ei ole paljon vaikeammassakaan taloustilanteessa tehnyt yhtä rajuja ja epäsolidaarisia leikkauksia.

17.2. 2016

12.2.2016

Matti Vanhanen, Ulkopolitiikka. Omakustanne, 116 s., Nurmijärvi 2016

VANHANEN3

Matti Vanhasen pieni sinivalkoinen

Matti Vanhasen omakustanne on tervetullut tiivis pohdinta- ja tietopakkaus, jossa analysoidaan Suomen asemaa suhteessa Natoon, Ruotsiin ja muuttuvaan turvallisuuspoliittiseen ympäristöön sekä Venäjän kehitystä.  Erityisen ansiokkaana voi pitää sitä, miten Vanhanen – kokemuspohjanaan ensin EU:n perustuslakiluonnosta valmistelleen konventin jäsenyys ja sitten Suomen pääministerinä toimiminen– kertoo monikoukeroisesta prosessista, jolla ns. solidaarisuus- ja yhteisvastuulausekkeet Lissabonin sopimukseen muotoutuivat. Siitä käy selville miten Suomi onnistui aktiivisuudellaan tässä prosessissa estämään unionin jakaantumisen niin, että osa jäsenmaista olisi jättäytynyt lausekkeen ulkopuolelle. Tätä eivät artiklojen ”vesittämisestä” puhuvat jälkiviisastelijat halua noteerata.

Siitä mitä Vanhanen Suomen Venäjä- ja Suomen Ruotsi- suhteesta kirjoittaa voi suurimmaksi osaksi olla täysin samaa mieltä. Sama koskee myös Vanhasen Nato pohdintaa ja sitä, että Suomen aitoihin vaihtoehtoihin kuuluu edelleen myös mahdollisuus Nato-jäsenyyden hakemiseen. Se mikä tarkastelussa myös on kiitettävää on, että Vanhanen toteaa suoraan sen, ettei Nato-jäsenyyden tavoitteena voi olla ”ensi-iskun kohteeksi hakeutuminen mahdollisessa tulevaisuuden kriisissä”. Jää vain kysymään mitä muutakaan se voisi tarkoittaa.

Tämän perustavan laatuisen huomion avaaminen ja pohdinnan jatkaminen vähän pidemmälle olisi edelleen lisännyt kirjan ansioita. Suomessa Nato-jäsenyyttä kannatetaan sillä perusteella, että se toisi Suomen tehokkaan turvatakuulausekkeen piiriin. Tällaisella turvatakuulla on merkitystä vain, jos se toimii Suomeen kohdistetun hyökkäyksen ennaltaehkäisevänä pelotteena, joka estäisi Venäjää hyökkäämästä Suomeen. Vaikka osassa Suomen mediaa on käynnissä  silmiinpistävän russofobinen läntinen versio trollikampanjasta, jossa Venäjä kuvataan melko suoraan Suomeenkin hyökkäystä hautovana naapurina, niin edelleenkään ei ole uskottavaa, että Venäjä mitään tällaista suunnittelisi niin kauan kun sillä ei ole syytä epäillä että Suomen maaperää käytettäisiin sille vihamielisiin ja uhkaaviin tarkoituksiin. Siksi Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus palvelee edelleen vakautta Itämeren piirissä.

Tästä huolimatta on mahdollista, että laajempi Suomesta riippumaton sotilaallinen konflikti Itämeren piirissä vetäisi myös Suomen siihen mukaan. Näin varmuudella tapahtuu ainakin silloin, jos Suomi on Naton jäsen. Mikä olisi tällaisessa tilanteessa Natolta saatavan tuen merkitys? Naton jäsenyyden puoltajat kammoavat ajatusta, että Suomi jäisi taas yksin, kuten talvisodassa. Kuitenkaan kokemukset sen enempää vuonna 1918 kuin jatkosodan aikana vahvan Saksan suojeluun ajautumisesta eivät ole rohkaisevia. Myös talvisodan aikana Ranska ja Englanti tarjosivat Suomelle apua, mutta kuten tiedämme niin sen ensisijainen motiivi ei ollut Suomen auttaminen vaan Ruotsin malmikenttien haltuunotto eikä Suomeen liiennyt osa joukoista olisi mitenkään muuttanut talvisodan lopputulosta. Ainoa taho, jonka mahdollisen avun voisi arvioida koituvan suoraan Suomen turvaksi on Ruotsi – ja nimenomaan niin kauan kun Ruotsi on liittoutumaton eikä sen puolustus ole liitetty suurempiin strategisiin kuvioihin.

Vakavin puute Vanhasen muutoin ansiokkaassa pikkuopuksessa on se, että hänen maailmansa rajautuu yksinomaan pohjois-Amerikkaan, Venäjään ja Eurooppaan. Kaikki maailmanlaajuiset eri tavoin kestämättömään kehitykseen liittyvät turvallisuuskysymykset, jotka kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa koskettavat myös Suomea, on rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Sekin laajempaan maailmaan liittyvä viittaus, jossa Vanhanen harmittelee ettei Suomi osallistunut Libya-operaatioon, jättää kokonaan pohtimatta sitä, mikä oli operaation lopputulos, kun Libya tänään on kolmeen osaan hajonnut valtio, joka on yksi Euroopan turvallisuuden ankarimpia haasteita.

Helmikuu 2016

6.2.2016

Romila Thapar, The Past as Present. Forging Contemporary Identities Through History, Aleph Book Company. 329 s., New Delhi 2014

Romila

 

Intian historian myyttien kaataja

Intia on maailman kolmanneksi suurin englanninkielisen kirjallisuuden markkina-alue ja siellä julkaistaan tuhansittain englanninkielisiä kirjoja, jotka eivät koskaan löydä tietään Eurooppaan. Tästäkin syystä käynti intialaisessa kirjakaupassa on aina erikoinen elämys. Pieneen sokkeloiseen tilaan on ahdettu ziljoona kirjaa jokseenkin sekalaisessa järjestyksessä. Löytöretkiä tähän maailmaan on kiva tehdä, mutta jos tiedät mitä etsit on parasta kääntyä myyjän puoleen, joka taikoo etsimäsi kirjan käteesi alle aikayksikön.

Kohta 85 vuotta täyttävä Jawaharlal Nehru-yliopiston emerita professori Romila Thapar ja hänen runsas historiografinen tuotantonsa tunnetaan toki myös Euroopassa eikä hänen kirjojensa löytäminen kaupasta ole asiakkaallekaan ylivoimaista. Thapar on edelleen Intian ehkä aktiivisin historiantutkija ja -kommentoija. Hän on ollut monissa yliopistoissa vierailevana professorina, saanut lukuisia huomionosoituksia ja palkintoja ja  toiminut myös Intian suurimman historiallisen seuran Indian History Congressin puheenjohtajana.

Kaikesta historiankirjoituksesta voi olla ainesta historiasotiin, mutta harvinaisempaa on, että Thaparin erikoisala Intian muinaishistoria on myös näitä ruokkinut. Kyse on hindunationalismista, joka etsii oikeutusta aina muinaishistoriaan saakka ulottuvista myyteistä ja niiden esittämisestä historiallisina tosiasioina. Kun Thapar ja muut vakavasti otettavat historioitsijat ovat osoittaneet nämä vääriksi, ovat he saaneet kohdata solvauksia, uhkauksia ja sensurointia.

Ennen itsenäistymistään Intia muodosti hallinnollisen ja kulttuurisen kokonaisuuden nykyisen Pakistanin, Bangladeshin ja joidenkin mielestä myös Burman kanssa. Niin kauan kun itsenäisyyskamppailussa päävihollinen oli Englannin siirtomaavalta, eivät uskonnolliset ja muut jaot estäneet laajaa yhdistymistä Gandhin ja Nehrun edustaman sekulaarin siirtomaavaltaa vastustaneen nationalismin taakse. Kun sitten Intia jaettiin ja Pakistan syntyi omaksuen musliminationalistisen identiteetin jäi Intia sekulaarin nationalismin edustajaksi. Tätä voimistuva hindunationalismi ei ole hyväksynyt vaan vaatinut Pakistanin vastapainoksi että myös Intia omaksuu hindujen identiteetin. Mitä se oikeastaan tarkoittaa on epäselvää ja tulkinnanvaraista. Vuonna 1925 perustettu Mussolinin fasismia esikuvanaan pitänyt ja edelleen voimissaan oleva hindumilitanttien Rashtriya Swayamsevak Sangh-järjestö (arvioni RSS:stä kertovasta kirjasta http://tuomioja.org/kirjavinkit/2002/01/a-g-noorani-the-rss-and-the-bjp-a-division-of-labour/) katsoo ettei hinduismi ole uskonto vaan elämäntapa, mikä ei kuulosta kovin uskottavalta niiden muiden uskontojen edustajien ja uskonnottomien korvissa, jotka ovat joutuneet äärihinduistien väkivaltaisten hyökkäysten kohteeksi.

Thapar on monissa teoksissaan tehokkaasti kaivanut maata näiden hindumyyttien alta, mm. sillä seurauksella että jo aiemmin hindunationalistisen BJP puolueen ollessa hallituksessa on hänen kirjoittamiaan oppikirjoja vaadittu sensuroitavaksi. Tutkimuksiaan, puheenvuorojaan ja näistä kertyneitä kokemuksiaan hän käy läpi osin omaelämäkerrallisissa esseissään ja artikkeleissaan. Vanhimmat kirjoituksista ovat alun perin ilmestyneet jo 1980-luvulla ja tuoreimmat kirjan julkaisuvuonna, mutta kaikki kirjan tekstit on toimitettu ja päivitetty ajan tasalle. Paitsi historiankirjoitusta ja historiakiistoja Thaparin artikkelit käsittelevät myös raiskauksia ja naisten asemaa, kastilaitosta ja sekularismia, arjalaisuutta ja muita myyttejä ja näiden käsittelyä Intian populaarikulttuurissa.

Toivomme voivamme kuulla Thaparia myös toukokuisessa Historians without Borders -konferenssissamme Helsingissä.

Helmikuu 2016