Minne Eurooppa ja Suomi ovat menossa?

Eurooppa ja Suomi ovat kriisissä. EU on toivon mukaan saanut eurokriisin jonkinlaiseen hallintaan – tosin hirvittävin kustannuksin kiitos matkalla tehtyjen virheiden – mutta Euroopan talouden ongelmat eivät suinkaan ole ohi. Suomen talous on myös ahdingossa, jota hallitus yrittää hoitaa tarjoamalla lamaa välittömästi syventäviä ja tulevaisuuden nousumahdollisuuksia leikkaavia lääkkeitä. Niiden yhteisenä nimittäjänä on eriarvoisuuden kasvattaminen ja loittoneminen kaikista niistä arvoista ja käytännöistä, joilla pohjoismainen hyvinvointivaltion malli on nostanut pohjoismaat kaikkien menestys- ja hyvinvointivertailujen kärkimaiden joukkoon.

Talous hallitsisi vielä voimakkaammin politiikkaa ellei myös viime vuonna alkanut turvapaikanhakijoiden vyöry Eurooppaan olisi nyt noussut ykköshaasteeksi. Se on luonut tilanteen, jossa seuraavat kuukaudet voivat olla ratkaisevia Euroopan Unionille. EU on tähän herännyt tuskaisen hitaasti, mutta jonkinlainen toimiva linja alkaa hahmottua, jolla pakolaiset, Schengen ja Dublin-järjestelmä voitaisiin pelastaa, ja juuri tässä järjestyksessä. Se edellyttää sitä että EU kykenee hoitamaan ulkorajavalvontansa, käsittelemään turvapaikanhakijoita yhtenäisten kriteerien mukaan ja kantamaan heidän suojelustaan vastuuta niin että kaikki EU-maat siihen osallistuvat. Lisäksi tarvitaan EU:n voimakasta panosta kriisien ja konfliktien lopettamiseksi ja suurimmassa paineessa olevien pakolaisten vastaanottaja- ja läpikulkumaiden tukemiseksi. Tämä on niin Suomen kuin koko EU:n etujen mukaista sillä paluu puhtaasti kansallisiin rajakontrolleihin olisi koko Eurooppa-projektille sellainen isku, josta se ei kovin helposti enää toivu.

Mitään varmuutta siitä, että EU tässä onnistuisi, ei ole. Tätä ja eurooppalaista yhteiskuntarauhaa uhkaa nationalismin, muukalaisvihan ja myös fasismiin taipuvaisten poliittisten voimien nousu.  Syvin syy tähän on pitkään muhinut pettymys eriarvoisuutta kasvattaneeseen elitistiseen politiikantekoon, jolle punavihreät ja vasemmistolaiset voimat eivät ole kyenneet  luomaan uskottavaa vastaliikettä, vaan ovat osin hahmottuneet saman elitistisen politiikan toteuttajiksi. Nyt turvapaikanhakijoiden tulva on vain tarjonnut käyttökelpoisen syntipukin, johon heikommassa asemassa elävät ja tulevaisuutta pelkäävät ihmiset saadaan kohdistamaan vihansa.

Jotkut Euroopan maat ovat näiden synkkien voimien vaikutuksen alla jo luisuneet vaarallisen pitkälle demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksien kunnioittamista vaarantavaan suuntaan. Unkari on jo pitkään ollut tällä tiellä ja EU:n kykenemättömyys puuttua arvojensa mitätöintiin johti päätökseen uuden mekanismin käyttöönotosta, jolla voitaisiin puuttua oikeusvaltiota ja demokratiaa heikentävään kehitykseen jäsenmaissa.

Komissio on käynnistänyt mekanismin käytön Puolan kehityksen vuoksi. On mahdollista että Kroatia ja Slovakia joutuvat kohta samanlaiseen tarkasteluun. On tärkeätä että Suomi antaa tälle menettelylle täyden tukensa.

Euroopan unionin jäsenet ovat kaikki sitoutuneet tiettyjen perusperiaatteiden kunnioittamiseen. Viimeistään Hitlerin valtaannousun jälkeen on ymmärretty, ettei pelkkä vaaleissa tavalla tai toisella hankittu voitto anna oikeutusta ryhtyä mitätöimään oikeusvaltion ja demokratian perusperiaatteita eikä kohdistamaan oikeuksien rajoittamista minkään ihmisryhmään.

Erityisesti yhden hallituspuolueen, jonka mielestä Puolan kehitykseen ei pitäisi puuttua, käyttäytyminen ja puheet Suomessa ovat huolestuttavassa määrin viemässä Suomeakin EU:n ongelmamaiden joukkoon. Huolestuttavaa on myös se hiljaisuus, jolla muut hallituspuolueet ovat tätä menoa katselleet. Mutta ehkä kyse on siitä, että hallitus jo katsoo, että perustuslain ihmisoikeuksien suoja on Suomessa mennyt liian pitkälle kun se asettaa rajoja sille mitä hallitus voi yksin enemmistöllään tehdä.

28.1. 2016

Emelie Enckell, Olof Enckells liv i centrum av en kulturepok. Schildts & Söderströms, 518 s., Helsinki 2015

Enckell

 

Kulttuuriepookin keskellä jälkiä etsimässä

Harva ainakaan suomenkielisistä muistaa v. 1989 kuollutta suomenruotsalaista kirjailijaa ja ruotsinkielisen kirjallisuuden professoria Olof Enckelliä. Enckell kuitenkin oli oman aikansa keskeinen kirjallisuuspoliittinen toimija Hufvudstadsbladetin kirjallisuuskriitikkona ja yli kaksikymmentä romaania ja kirjallisuustutkimusta julkaisseena kirjailijana. Hänen nuorempi veljensä Rabbe oli lähes neljänkymmenen romaanin, runokirjan ja esseekokoelman julkaisijana vieläkin tuotteliaampi.

Olof Enckell oli siten keskeinen toimija suomenruotsalaisissa kulttuuripiireissä, mutta kuinka laajasti hän oli myös vaikuttaja? Toisin kuin kirjan otsikko antaa odottaa ei hänen tyttärensä Emelien julkaisema viisisataasivuinen elämäkertaeepos anna siihen kovin selvää vastausta. Emelie ei, toisin kuin isä olisi toivonut, suuntautunut humanistisiin opintoihin vaan valmistui diplomi-insinööriksi. Ammatinvalinta ei tietenkään diskvalifioi ketään kirjallisuuden alalta, ajatelkaamme vaikka Antti Tuuria. Nyt tuloksena on hyvin henkilö- ja perhekeskeinen elämäkerta, jossa Enckellin sukusuhteet ja kahden avioliiton sisäiset ja ulkoiset jännitteet perataan huolellisesti. Sen sijaan poliittis-yhteiskunnallinen taustoitus ja jossain määrin myös kirjallis-esteettinenkin käsittely jättää paljon avoimia kysymyksiä ja toivomisen varaa.

Olof Enckell syntyi v. 1900 ja eli siten vuosisatansa kaikkien merkittävien tapahtumien vaikutusten alla. Maailmansota, vuoden 1918 sisällissota, kielitaistelut itsenäisessä Suomessa, fasismin nousu, talvi- ja jatkosota ja sopeutuminen toisen tasavallan uusiin asetelmiin eivät voineet olla vaikuttamatta Enckellin elämään ja elämänkatsomukseen, mutta perin vähän kaikki tämä kuitenkin tästä elämäkerrasta aukenee.

Paljonko tämä johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole halunnut tai osannut näitä ulottuvuuksia avata ja paljonko siitä, että Enckell oli joustava sopeutuja, joka itsekään ei tahtonut liiaksi sitoutua tai ottaa kantaa, jää vähän mysteeriksi. Edelliseen viittaa se, että useissa kohdin kirjoittaja tyytyy vain toteamaan, ettei enempää tietoa jostain asiasta ole. Vähäisellä vaivalla ja lähdepohjan laajentamisella olisi varmaan voinut selvittää esimerkiksi sen miksi kutsunnoissa käyneen Enckellin asevelvollisuuden suorittaminen jäi toteutumatta, ”oklart varför”. Ainakaan se ei siihen aikaan voinut johtua siitä, että ”möjligen gjorde han civiltjänst” kuten kirjoittaja kuittaa.

Enckellin suhdetta vuoden 1918 sotaan, jossa hän ainakin muodollisesti suojeluskuntaan kirjattuna oli osallinen, aukaisee hänen 10 vuotta sodan jälkeen kirjoittamansa artikkeli, jossa hän kirjoittaa: ”Veisasimme viis isänmaallisista, kansallisista tai sosiaalisista ongelmista, yhtä lailla kun merkityksettömiin kysymyksiin annetuista patenttiratkaisuista; tässä oli kyse vain ainoasta tarpeellisesta: kuinka henkilökohtaisesti selviytyä olemassaolon käsittämättömyydestä. Runous ja taide saivat ratkaista pulman.”

Enckellin poliittisista mielipiteistä tai äänestyskäyttäytymisestä ei kirjasta löydy juurikaan viitteitä. Sen voi silti suurella varmuudella otaksua mahtuneen ruotsalaisen kansanpuolueen avaraan haaviin, mutta mille laidalle jää arvattavaksi. Sellainen mielenkiintoinen tieto kirjasta kuitenkin löytyy, että Olof Enckell olisi vuoden 1983 vaaleissa äänestänyt vihreiden Maija Könkkölää, mutta sekin jätetään vain irrallisena tiedonmuruna leijumaan.

Hämmentävämpää on Enckellin leijuminen kirjallisten suuntausten ristiaallokoiden yläpuolella. Hän oli mukana Elmer Diktoniuksen radikaalin Ultra-lehden miedomman seuraajan, neljän numeron jälkeen kuolleen Quesego-lehden toimituskunnassa, mutta ei varauksetta hyväksynyt sen modernistista ohjelmaa. Hän oli vuorotellen ja myös samanaikaisesti ystävyyssuhteessa niin radikaalien modernistien Diktoniuksen ja Hagar Olssonin kanssa, kuin oikeistoradikaalien traditionalistien Bertel Gripenbergin ja Örnulf Tigerstedtin kanssa. Jatkosodan aikana Tigerstedt sai hänetkin liittymään mukaan natsi-Saksan vuonna 1941 perustamaan Euroopan kirjailijaliittoon, jonka varapuheenjohtajaksi värvättiin V.A. Koskenniemi. Tämäkin episodi sivuutetaan kirjassa sangen ohimenevästi.

Sodan jälkeen Enckell halusi ja pääsi vuonna 1950 ruotsinkielisen kirjallisuuden professoriksi Helsingin yliopistoon. Kaiken tähän ja tähän aikaan liittyvän on Emelie Enckell kuitenkin jo kirjan alussa kertonut rajaavansa työnsä ulkopuolelle. Niinpä Olof Enckellin neljä viimeistä vuosikymmentä sivuutetaan melkeinpä vain muutamalla perhemuistelulla sekä Enckellin eläkeläisenä G.H. von Wrightin kanssa solmiman kirjeenvaihto- ja ystävyyssuhteen läpikäymisellä.

Tammikuu 2016

Mitä Suomelle on tapahtumassa

Kukaan vähänkään facebookia tai muuta sosiaalista mediaa seuraava ei voi olla panematta merkille miten se alkaa yhä enemmän ja enemmän olla erilaisen mielettömän väkivaltauhon ja maahanmuuttajiin ja heitä ymmärtäviin ”suvakkeihin” kohdistetun solvaus- ja vihapuheen kyllästämää. Tältä ei välty vaikka kuuluisi  niihin, jotka poistavat tai kokonaan blokkaavat omalta facebook-sivultaan sinne tätä  vihapuhetta  laittavat seuraajat ja kaverit.

Sama koskee kaikkia median ylläpitämiä keskustelu- ja kommentointipalstoja. Jo pitkään on voinut todeta,  että olipa alkuperäinen aihe mikä tahansa, niin jo noin kahdenkymmenen ensimmäisen kommentin jälkeen ”keskustelu” on degeneroitunut  älyvapaaksi ja usein rasistiseksi panettelu- ja solvauspuheeksi, jolla ei ole enää yhteyttä alkuperäiseen aiheeseen. Vastuullinen media on onneksi ryhtynyt vihdoin itse karsimaan tätä.

Vihapuheen yleistyminen on näkynyt jo pitkään. Kaikki yllättänyt turvapaikanhakijoiden saapuminen viime kesänä Suomeen on tietysti tätä kiihdyttänyt, mutta alusta oli jo sitä ennen valmiina olemassa. Nyt on myös yhä helpompi siirtyä vihapuheesta vihatekoihin, kuten polttopulloiskut ja äärijärjestöjen katupartiointi kertovat.

Tapa jolla viranomaiset ovat tähän reagoineet ei sekään herätä varauksetonta luottamusta. Netissä rehottavaan vihapuheeseen, vihatekojen ylistämiseen ja uhkailuun ei ole puututtu ja vihatekojen selvittäminen etenee nihkeästi.  Kiitos presidentti Niinistölle, joka uuden vuoden puheessaan muistutti siitä, että polttopullojen heittely on aiemmin murhapolton nimellä tunnettu ja edelleen yhtä vakava rikos, mutta tapasin jo samana iltana puolustusministerin vastaanotolla kunnioitetun kansalaisen,  jonka mielestä tämä oli paha ylilyönti.

Suomen poliisia olen kiittänyt myös siitä asiallisuudesta, jolla se turvapaikanhakijoita on käsitellyt, mutta joukkoon mahtuu tältäkin osin maineenpilaajia. Sisäministeri Orpo on joutunut nyt oikomaan poliisiylijohdon katupartiointia puolustellutta typerää lausuntoa, kun se mitä poliisilta nyt odotetaan on, että se ei osoita pienintäkään ymmärrystä rasistisen ideologian sävyttämälle oman käden oikeuden käytölle.

Ymmärrän kyllä poliisin huolen voimavarojensa riittämättömyydestä. Tässä yksi syy siihen miksi katson, että ainakin kaikki vähintään minun tulotasollani olevat  suomalaiset voisivat maksaa sen verran enemmän veroja, ettei  tämä käy verukkeeksi oikeusvaltion murentamiselle.

En edelleenkään halua uskoa, että Suomi olisi todella muuttunut tällaiseksi väkivaltauhon ja vihapuheen täyttämäksi maaksi sen vuoksi, että suomalaiset olisivat nyt oleellisesti aikaisempaa enemmän tämän omaksuneet.  Siihen että vihapuheet ja -teot ovat näkyvästi lisääntyneet on vaikuttanut se, että niiden esittäminen ja ymmärtäminen on sosiaalisessa mediassa tullut mahdolliseksi ilman, että edes selvästi rikoksen tunnusmerkit täyttävään solvaukseen ja kiihotukseen on puututtu.

Ennen kaikkea on kyse siitä, että Suomessa mielipideilmastoa on koko ajan muokattu siihen suuntaan, että tällaisesta puheesta on nyt tullut salonkikelpoista. Väitän että suurin syy tähän on hallituspuolue Perussuomalaisten johto, joka ei ole heikkouttaan ja/tai opportunistisuuttaan uskaltanut ja/tai halunnut puuttua siihen, miten sen riveissä avoimesti osallistutaan erilaisen vihapuheen levittämiseen, samoin kuin se että muut hallituspuolueet eivät siihen ole myöskään halunneet puuttua niin kauan kun perussuomalaiset seisovat hallituksen linjausten takana.

Tiedän että puolueen johdossa väistetään kritiikki sillä, että he ovat itse asiassa hillitsemässä äärivoimien esiintymistä ja vaikutusta, joka ilman heitä olisi kolminkertainen. Toinen tapa vastata kritiikkiin on puhua kaikkien ääripäiden turmiollisuudesta, johon halpaan osa mediastakin on sortunut. Tässä väistöliikkeessä toiseksi ääripääksi kelpaavat kaikki ne, jotka vaativat Suomen lakien noudattamista ja soveltamisesta samalla tavoin kaikkeen vihapuheen käyttöön ja ymmärtämiseen tai väkivaltaan siitä riippumatta onko sellaiseen syyllistynyt maahanmuuttaja, turvapaikanhakija vai  kantasuomalainen.

Uskottavuuden palauttaminen suomalaiseen sivistys- ja oikeusvaltioon ja maamme sitoutumiseen ihmisoikeuksien kunnioittamiseen edellyttää meiltä kaikilta ryhdistäytymistä ja sitä että teemme lopun kaiken vihapuheen ja siitä kumpuavien vihatekojen julkisesta ymmärtämisestä ja vaadimme kaikkien näihin tekoihin syyllistyneiden saattamista oikeudelliseen vastuuseen.

 

What is happening to Finland?

Nobody following facebook or other social media cannot have failed to note how it is being increasingly filled with mindless violent bluster and slandering hate-speech directed at immigrants, refugees and anyone who shows any understanding for their plight. You cannot avoid seeing this even if you are among those who delete or bloc anyone trying to put hate-speech on your wall.

The same is true for all discussion and comment pages in the media. It has long been the case that irrespective of the original subject by around the twentieth comment the “discussion” will have degenerated to insane and often racist slander and libel, without any connection to the original subject. The more responsible media has finally started weeding this out.

The spread of hate-speech has been evident for a long time. Of course the unexpected surge of asylum-seekers coming to Finland last summer escalated this, but the ground had already been prepared. It has become progressively easier to move on from hate-speech to hate-violence, as the incidents with Molotov-cocktails and extremist vigilantes show.

The official reaction to this does not engender unconditional trust. No-one has tackled the hate-speech, praising of violence and threats flowing freely on the net and investigating hate-violence proceeds at a snail-pace.  Kudos to President Niinistö who in his New Years address reminded his audience that throwing Molotov cocktails, which earlier was called murder-arson in Finnish legislation, remains a serious crime. Nevertheless the same evening I met a respected citizen at the Defence Minister’s reception who thought that this remark from the President was overreacting.

I have thanked the Finnish police for the correctness it has shown I dealing with asylum-seekers, but there are also bad apples in this cart. Interior Minister Orpo has had to rectify the stupid remarks from the National Chief Constable defending vigilant street patrols, when what is now expected from the police is they do not show the slightest understanding for any kind of vigilantism tainted with racist ideology.

I do understand the concern of the police about their limited resources. This is one reason why I think everybody with at least the same level of income that I have should pay more taxes so that this cannot be used as an excuse for  undermining  the responsibility of the authorities to ensure the rule-of-law.

I continue to reject the notion that Finland has really changed into this kind of country filled with violent bluster and hate-speech because Finns today are more accommodating of this than previously. The fact that hate-speech and hate-acts are more visibly than before is clearly a result of how expressing such speech and understanding for such acts is possible today in social media without anyone intervening even in cases where the  slander and incitement are indisputably in breach of the law.

Above all this is a result of how the opinion climate in Finland has been conditioned to regard such speech as socially acceptable. I maintain that the leadership of the True Finns party (Perussuomalaiset) bears the primary responsibility for this as it has been to weak and/or opportunistic to be able and/or willing to distance and discipline the people in the party’s ranks who are openly parties in distributing and propagating hate-speech. Responsible are also the other government parties (Center and conservatives) who have not reacted to this as long as the True Finns remain supportative of the government’s other policies.

I know that the standard answer of the Party leadership is that they are channelling the discontent that without the True Finns would be at least three times more vocal. Another answer the critique is to speak about the evils of all kinds of extremism, which the media as also partly espoused. In this attempt at dodging the issues the other extremists include all those who call for Finnish legislation to be respected and implemented in all cases of hate-speech and incitement to violence irrespective of whether those guilty of it are immigrants, asylum-seekers or indigenous to Finland.

Restoring belief in Finland as a civilized country respecting the rule-of-law and committed to Human Rights calls for all of us to stand up and put an end to all forms of hate-speech and understanding for the violence it fosters and that those guilty of this are brought to justice.

5.1. 2016

Jeremy Scahill, Blackwater. The Rise of the World’s Most Powerful Mercenary Army, Serpent’s Tail. 550 s., Croydon 2008

Blackwater

 

Yksityisarmeijat nykyajan konflikteissa

Järjestyksenpidon ja vartioinnin yksityistäminen on viime vuosikymmeninä jo laajentunut myös voimankäytön ja sodankäynnin yksityistämiseen. Tiennäyttäjänä on ollut Yhdysvallat. Eräässä suhteessa tässäkin ollaan palaamassa kertaalleen jo taakse jääneeseen aikaan, sillä ennen suvereenien kansallisvaltioiden järjestelmän vakiinnuttamista 30-vuotisen sodan lopettaneessa Westfalenin rauhanteossa v. 1648 ja vielä pitkään sen jälkeen suuri osa sotaakäyvistä joukoista olivat Tillyn ja Wallensteinin kaltaisten sotaherrojen kokoamia ja rahoittamia palkkasoturien armeijoita. Myös Yhdysvaltain vapaussodassa ranskalaisen La Fayetten, preussilaisen Steubenin ja puolalaisen Kosciuszkon ja monen muun korvausta vastaan tarjoama sotilaallinen tuki brittejä vastaan taisteleville siirtokuntalaisille oli merkittävä.

Viime vuosisadan maailmansodissa palkka-armeijoita ei käytetty, mutta sen jälkeen ovat yksityisarmeijat jälleen tehneet paluuta. Kuuluisuuteen ne nousivat entisessä Belgian Kongossa, jossa Katangan separatistit nojasivat eurooppalaisiin ja etelä-afrikkalaisiin valkoisiin palkkasotureihin. Sellaisissa konflikteissa, joissa valtiot eivät suoraan ole vastakkaisia osapuolia, on melkein aina mukana myös jonkinlaisia palkkasotureita. Myös ISIS:in palvelukseen menneet vierastaistelijat ovat joukkoa, jossa uskonnollisideologisten vapaaehtoisten ohella mukana on myös paljon seikkailunhalun ja rahapalkan houkuttelemia sotureita.

Amerikkalaisen vapaan toimittajan Jeremy Scahillin kirja kertoo siitä, miten nykyajan kuuluisin yksityisarmeija Blackwater perustettiin ja kasvoi satojen miljoonien dollareiden jättibisnekseksi etupäässä Yhdysvaltain puolustusministeriön ilman kilpailutusta sille osoittamien toimeksiantojen varassa. Merkittävimmät näistä olivat sille Irakissa osoitetut amerikkalaisten diplomaattien ja muiden miehitysviranomaisten suojelutehtävät. Blackwateria ei Irakissa muistella lämmöllä. Sen neljän sotilaan kuolema vuonna 2004 raivostuneen väkijoukon käsissä Irakin vastarinnan keskuksessa Fallujahissa jonne Blackwaterin autoilla ei ollut mitään asiaa mennä johti amerikkalaisjoukkojen kosto- ja rauhoitusoperaatioon, jossa yli 1300 irakilaista siviilit, naiset ja lapset mukaan lukiensai surmansa ja  yli 2/3 kaupungin asuintaloista tuhoutui.

Scahillin kirja kertoo yhtä paljon Irakista kuin Blackwaterista, joka ei suinkaan ollut ainoa Irakissa toiminut yksityinen asejoukko. Kuuluisin se epäilyksettä on, ei vähiten Fallujahin tapausten sekä syyskuussa 2007 sattuneen välikohtauksen seurauksena, Jälkimmäisessä yhtiön panssaroidut saattueajoneuvot, joilla oli tapana arvohenkilöitä saattaessaan ja suojellessaan pysäyttää ja häätää kaikki muu liikenne tieltään, hermostuivat kun irakilainen siviiliajoneuvo ei heti hoksannut pysähtyä ja avasivat tulen jättäen jälkeensä 17 kuollutta irakilaissiviiliä. Tästä ei aluksi tahdottu saada ketään vastaamaan mm. siksi että Blackwater vetosi amerikkalaisten sille antamaan täydelliseen syytesuojaan. Kesti seitsemän vuotta ennen kuin neljä yhtiön asemiestä tuomittiin vankeuteen tästä teosta.

Scahillin kirja on julkaistu George W Bushin presidenttikauden vielä jatkuessa. Bushin ja hänen puolustusministerinsä Donald Rumsfeldin aika oli Blackwaterin kultakautta. Yhtiön omistaja ja perustaja Erik Prince kuului republikaanien kristillisfundamentalistisen oikeiston kantaviin voimiin ja puolueen ehdokkaiden avokätisiin rahoittajiin. Kun Prince peri isänsä perustaman miljardin dollarin arvoisen autoteollisuuden alihankintayrityksen hän möi sen jo seuraavana vuonna ja käytti rahat Blackwaterin perustamiseen v. 1997. Vuoteen 2010 mennessä yhtiö oli tehnyt jo kahden miljardin dollarin edestä tilaustöitä Yhdysvaltain hallitukselle.

Republikaanien hävittyä vuoden 2008 presidentinvaalit Blackwater sai edelleen myös Obaman aikana toimeksiantoja hallitukselta, mutta koko ajan vähenevässä määrin. Sen rasitteena olivat yhtiön oikeistomessiaaninen poliittisuus ja assosioituminen moniin kiusallisiin ylilyönteihin. Yhtiö muutti nimensä v 2009 ensin Xi services-nimiseksi ja seuraavana vuonna Academi-nimiseksi. Tänään se tunnetaan osana Constellis holdings -konsernia. Princellä ei myöskään ole enää aktiivista tai näkyvää roolia yhtiössä.

Vaikka Blackwater oli aikanaan tunnetuin ja maineeltaan kyseenalaisin näistä ”turvallisuuspalveluja” myyvistä palkkasotilasfirmoista ei se suinkaan ole ainoa. Alan suurimmat toimijat ovat edelleen lähes yksinomaan amerikkalaisia, mutta rekrytoivat tehtäviinsä asiantuntijoita mm. sellaisista maista kuin Chile ja Etelä-Afrikka joissa Pinochetin ja apartheidin kaaduttua jäi paljon alan ammattilaisia työttömiksi. Kyse on miljardiluokan kasvavasta teollisuudenalasta, jonka firmat ovat järjestäytyneet orwellilaisesti nimetyksi International Peace Operations Association nimiseksi lobbaus- ja toimialajärjestöksi, joka nyttemmin kulkee nimellä International Stability Operations Association. Se kertoo jotain Princen ja muiden alan ihmisten aikanaan elättämistä ambitioista siirtää tehottomaksi, byrokraattiseksi ja toimintakyvyttömäksi leimatut YK:n rauhanturvaoperaatiot alan yksityisten ammattilaisten hoidettavaksi.

YK:n moittiminen tehottomuudesta ei toki olen ihan aiheetonta. Yksi ala jossa YK:n toivoisi olevan tehokkaampi on yksityisten turvallisuuspalvelujen käyttöä ja toimintaa koskevan kansainvälisen oikeuden aukkojen paikkaaminen.

Tammikuu 2016