Daniel Suhonen, Partiledaren som klev in i kylan. Berättelsen om Juholts fall och den nya politiken, Leopard, 542 s., Falun 2014

Suhonen

Mies joka työnnettiin kylmään

Jos joku on halunnut nähdä saippuaoopperan piirteitä Suomen sosialidemokraattisen puolueen johtamista koskevassa keskustelussa, on tämä kuitenkin pientä ja harmitonta siihen nähden, millaista on ollut pitkään meno naapurimaan Ruotsin sosialidemokraattien piirissä. Vuoden 2010 porvariallianssin johtoaseman säilyttäneet vaalit olivat sielläkin demareille pettymys. Tyytymättömyys purkautui puoluetta johtaneeseen Mona Sahliniin sekä  hänen itsevaltaiseksi miellettyyn johtamistapaansa ja monien mielestä liian oikeistolaisiin linjauksiinsa. Muistiin palautuivat myös hänet jo kerran yli kymmenen vuotta aikaisemmin puoluejohtokilpailusta pudottaneet pikkuskandaalit Toblerone-luottokorttilaskuineen. Lopulta Sahlinin oli kaksi kuukautta vaalien jälkeen itse tehtävä johtopäätös ja ilmoitettava erostaan.

Ero käynnisti uuden puoluejohtajan etsinnän. Ruotsissa perinteisiin ei kuulu avoin kilpailu johtopaikoista vaan puheenjohtajan etsintä annettiin erityisen vaalivalmisteluvaliokunnan tehtäväksi, joka päätyi lopulta aika yllätykselliseen ehdokkaaseen, puolueen puolustuspoliittisena puhemiehenä toimineéseen smoolantilaiseen valtiopäivämieheen Håkan Juholtiin. Puoluekokous taputti hänet yksimielisesti tehtävään maaliskuussa 2011.

Tavallisesti uudet poliittiset johtajat voivat nauttia muutaman kuukauden pituisesta  kuherruskuukaudesta, jolloin heitä käsitellään ja arvioidaan kohtuullisen ystävällismielisesti tai ainakin odottavasti niin median, omien kuin vieraiden toimesta. Juholtille ei tällaista rauhoituskautta suotu. Näennäisestä yksimielisyydestään huolimatta Sahlinin lähipiirissä olleet, itseään luonnollisina perintöprinsseinä  pitäneet vahvat miehet ja piirit, kuten Thomas Östroos ja Mikael Damberg sekä SSU:n oikeistolaisena pidetty johto ja Tukholman läänin demarit, eivät missään vaiheessa tyytyneet tulokseen ja harjoittivat alusta alkaen tietynlaista selkäänpuukotusta. Kysymys  oli myös poliittiseen linjaan liittyvistä syistä, sillä oikeisto oli ärtynyt Juholtin jo puoluekokouksessa ottamasta  selkeästä kannasta  julkisten palvelujen yksityistämistä ja siihen liittyvän voitontavoittelun sallimista vastaan.

Kokemattoman puoluejohtajan ehkä vähän varomattomat lausunnot joistain asioista herättivät jo kevääällä ja kesällä arvostelua ja levottomuutta, mutta vakavaksi tilanne muuttui, kun media löysi syksyllä Juholtin toimista väitettyjä väärinkäytöksiä. Juholtin huomattiin nostaneen valtiopäiviltä oikeudettomasti täyden vuokrakorvauksen Tukhoman asunnostaan, kun hänen avopuolisonsa asuminen samassa asunnossa olisi oikeuttanut vain puolittaiseen vuokrakorvaukseen. Se että kyse oli tulkinnanvaraisesta ja epäselvästä säädöksestä, josta valtiopäivien tilitoimisto ei ollut kysyttäessä osannut antaa yksiselitteistä ohjetta, tai se että Juholt oli asianmukaisesti ilmoittanut hakemuksessaan myös puolisonsa asuvan samassa asunnossa ilman että siihen oli reagoitu, ja että Juholt oma-aloitteisesti ja ilman että valtiopäivät sitä karhusi  maksoi takaisin hänelle myönnetyn liiallisen vuokratuen (toisin kun muutamat muut samaan tahattomaan rikkeeseen syyllistyneet kansanedustajat), ei auttanut enää siihen, että media oli peruuttamattomasti ja häikäilemättömästi leimannut hänet omaa etuaan tavoitelleeksi väärinkäyttäjäksi.

Erityisesti tässä ajoajahdissa kunnostautui Aftonbladet, Ruotsin televisio hyvänä kakkosena. Vaikka oikea tieto löysi tiensä julkisuuteen, eivät ajojahtia harjoittaneet tiedotusvälineet koskaan esittäneet minkäänlaista peruutusta saatikka anteeksipyyntöä. Juholtia kohtaan tunnettu luottamus vajosi mielipidetiedusteluissa pohjalukemiin tavalla, joka leikkasi myös puolueen kannatusta. Luottamus puoluejohtajaa kohtaan alkoi horjua omienkin keskuudessa lopulta niin, että tammikuussa puoluehallitus totesi sen ehtyneen siinä määrin, että Juholtin oli itse ilmoitettava erostaan. Vaihtoehto olisi olut erotetuksi tuleminen.

Juholtin eron jälkeen hänelle valittiin nopeasti seuraajaksi Stefan Löfven, jota toisin kuin monia joita ei nytkään kysytty, täytyi taivutulla ottamaan tehtävä vastaan. Löfven ei myöskään ollut istuva kansanedustaja, mutta hän oli oli kuitenkin mukana puoluehalituksessa Ruotsin metalliliiton puheenjohtajana. Hänkään ei ollut Sahlinin piirin toive-ehdokas, mutta on pääministeriksi tultuaan ilmeisen hyvin vakiinnuttanut asemansa. Vaalit eivät tosin menneet demareille kovin hyvin, mutta porvarialliansin vielä huonompi menestys palautti puolueen hallitukseen.

Daniel Suhonen käy läpi kaikki nämä Juholt-draaman vaiheet yksityiskohtaisesti kymmeniin haastatteluihin ja kaikkeen saatavissa olleeseen pöytäkirja- ym aineistoon pohjautuen. Välillä kirjaa lukee kuin salapoliisiromaania. Luonnemurhan kohteeksi joutunut uhri oli Juholt, mutta murhaan ylyttäneiden ja siihen osallisten lista on pitkä, eikä se rajoitu vain poliittisiin vastustajiin muissa puolueissa ja mediaan. Suhonen osoittaa varsin vahvoilta tuntuvin perustein – ilman kuitenkaan oikeudessä riittävää savuavaa asetta tai tunnustusta – että ajojahdin käynnistäjiä ja ruokkijoita löytyi myös Ruotsin demareiden johdosta,  puoluetoimistosta ja Juholtin Sahlinilta perimästä avustajakunnasta.

Motiiviksi Suhonen myös identifioi, paitsi suoran kilpailun johtopaikoista, myös sen miten Juholtin kanta yksityisten koulutus- ja sosiaalipalveluja tarjoavien yritysten voittojen rajoittamisesta laittoi asialle lobbarit, joilla oli myös hämmästyttävän paljon henkilöyhteyksiä sosialidemokraatteihin PR- ja mainostoimistoihin siirtyneiden demarilobbareiden välityksellä. Kirja on siten, paitsi henkilötragedian ja puoluetoiminnan raadollinen kuvaus, myös varteenotettava kommentti Ruotsissa kasvaneen poliittisen lobbaamisen demokratiaa kalvavasta epäterveestä vaikutuksesta.

Mikään puolueeton tarkkailija Suhonen ei kuitenkaan ole, vaan kirjassa myös kerrotaan se, miten hänestä tuli hänelle  aikaisemmin tuntemattoman Juholtin lyhyenä puheenjohtajakautena, demareiden aatepoliittisen Tiden -lehden päätoimittajantehtävän ohella,  puoluejohtajan sivutoiminen puheenkirjoittaja ja epävirallinen media-avustaja. Kirjoittajan myötätunto on siis sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti Juholtin puolella, mikä ei kuitenkaan estä häntä käsittelemästä avoimen kriittisesti myös syrjäyttämiseen myötävaikuttaneita Juholtin heikkouksia.

Toukokuu 2015

SDP pohtii ja puntaroi

Sosialidemokraattien puolue-elimet kokoontuvat tänään puimaan kysymystä, osallistuisimmeko hallitusneuvotteluihin, jos niihin sattuisi Sipilältä kutsu tulemaan. Minusta tällaisiin neuvotteluihin on maan aseman ja sen talouden vakavan tilanteen huomioon ottaen osallistuttava. Elämme niin vaikeita aikoja, ettei mitään kivaa hallituksessa ole jaettavissa eikä sellainen tietenkään houkuttele demareita. Asian toinen puoli on, kuinka paljon korvaamatonta vahinkoa voi aikaansaada sellainen keskusta-oikeistohallitus, jossa emme ole mukana. Kaiken lisäksi senkin synneistä saisi demarioppositio herkästi kantaa vastuuta.

Varmuutta siitä, että neuvotteluissa päädyttäisiin sosialidemokraattien kannalta riittävään yhteisymmärrykseen hallitusohjelmasta ei tietenkään ole, eikä hallitukseen osallistuminen vielä tämän päivän kokouksissa ratkea. Itse jättäisin viimeisen sanan puolueen jäsenille, jotka ottaisivat kantaa hallitusohjelman hyväksyttävyyteen jäsenäänestyksessä.

Yritys aikaansaada ns. yhteiskuntasopimus on tavoitteiltaan oikea, mutta ei sitä edes pitäisi yrittää synnyttää tällaisella pakkoaikataululla. Meillä on kertynyt jo ihan riittävästi huonoja kokemuksia siitä, miten hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta koskevat miljardiluokan ratkaisut yritetään ajaa läpi puutteellisen valmistelun ja tiedon pohjalta pitkissä yliyön neuvottelutilanteissa, joiden ajattelemattomia seurauksia joudutaan selvittämään ja korjaamaan vielä pitkään.

En tiedä mitä kaikkea yhteiskuntasopimusneuvotteluissa on ollut esillä, mutta ulospäin ne näyttävät kariutuneen työajan pidentämisvaatimukseen. Se ei millään tavoin liity yhteiskuntasopimuksen suureen ja täysin oikeaan tavoitteeseen tuottavuuden viiden prosentin nostamisesta. Työajan lyhentäminen on aina ollut se, jolla työn tuottavuutta suhteessa työpanokseen on nostettu, työajan pidentäminen ei sitä ainakaan kasvata. Työajan pidentäminen ei välttämättä lainkaan lisää tehtyä työtä vaan työttömyyttä, jos mistään ei tule lisää kysyntää. Sitähän valtiovarainministeriön sopeutussuunnitelmat päinvastoin edelleen leikkaisivat.

Tuottavuutta ei myöskään nosteta keskittymällä vain hintakilpailukykyyn vaan sen avaintekijöitä ovat osaaminen tietotaito ja innovaatiot ja huolenpito kaikkien ihmisten terveydestä ja työkyvystä.

7.5.2015

Jussi Pekkarinen, Kohtu 4. Suomen Tallinnan lähetystön historia, SKS, 252 s., Porvoo 2015

Kohtu4

Lähetystötalon ovesta avautuvat laajemmat perspektiivit

Suomen ulkomaanedustuksen lähetystöistä on viime vuosina julkaistu kirjoja Berliinistä, Budapestista, Lontoosta, Oslosta, Moskovasta, Tukholmasta ja Varsovasta . Kirjojen laajuus, luonne ja taso vaihtelevat. Jotkut ovat keskittyneet itse lähestystörakennuksen esittelyyn, toiset kuvanneet laajemmin myös rakennuksessa tapahtuneita toimintoja. Jotkut ovat olleet historiikinomaisia, toiset pyrkineet myös kattavampaan kahdenvälisten suhteiden läpikäyntiin. Kaikki ovat omalla tavallaan hyödyllisiä, mutta niiden kärkeen nousee nyt suomeksi ja viroksi ilmentynyt Tallinnan suurlähetystön historia, joka on talon osoitteen mukaan saanut nimekseen Kohtu 4.

Tallinnan historiallisessa vanhassa kaupungissa Toompealla sijaitsevan lähetystörakennukssen vanhimmat osat ovat peräisin jo 1770-luvulta, mutta talon peruskorjauksen yhteydessä sen alta löytyi myös paljon vanhempia arkeologisia kaupunkikulttuurista kertovia esineitä ja rakenteita, jotka on jätetty näkyville. Nykyisen ulkoasunsa rakennus sai 1950-luvulla jolloin se kunnostettiin Baltian saksalaisaateliin kuuluneiden von Uexküllien kaupunkiasunnoksi. Itsenäisen Viron maareformi  kavensi balttiaatelin tiluksia ja leikkasi heidän vaurauttaan ja Uexküllitkin möivät rakennuksensa vuonna 1922.

Rakennuksen osti tuolloin Konstantin Päts,  joka tarjosi osia rakennuksesta Suomelle vuokralle kohta sen omistajaksi tultuaan.  Lähetystö ja lähettiläs itse olivat Pätsin vuokralaisia muutaman vuoden kunnes Viron moninkertainen riigivanem ja viimeinen presidentti ennen neuvostomiehitystä möi rakennuksensa Suomen valtiolle vuonna 1926. Päts jäi itse vielä osaan sitä vuokralaiseksi, itse itselleen hyvin edulliseksi määrittelemää vuokraa vasten. Kauppa ei ollut läpihuutojuttu kummassakaan maassa. Eduskunnassa ei ulkoasiainhallinnon tarpeille ollut laajaa ymmärrystä ja osto hyväksyttiin vasta pitkän prosessin jälkeen. Myös Virossa kaupasta tuli sinänsä Suomeen liittymättömän, Pätsin liiketoimiin kohdistuneen arvostelun kohde.

Lähetystön toiminta lakkasi 1940 kun Viro liitettiin Neuvostoliittoon. Kohtu 4 -rakennus otettiin vuosikymmeniksi sekalaiseen käyttöön. Saksalaismiehityksen aikana SS piti sitä hallussaan, puna-armeijan palattua Tallinnaan se oli monenlaisessa käytössä mm. Teknisen yliopiston opetustiloina ja oppilasasuntolana sekä kansalliskirjaston musiikkiosaston kotina. Kun perestroika ja glasnost nostivat Viron itsenäisyyden palautumisen taas mahdolliseksi avattiin Tallinnaan Leningradin konsulaatin sivupiste, joka oli ennen kaikkea viisumitehdas, jonka surkeat ja vaihtelevat toimitilat ja niiden edessä pitkät viisumihakijoiden jonot eivät olleet hyvää mainosta Suomelle.

Suomen lähetystön uudelleenperustamiseen ryhdyttiin varautumaan jo ennen itsenäisyyden palautumista. Molemmissa maissa oltiin kiinnostuneita entisten lähetystörakennusten käyttöönotosta, mikä Suomen puolella oli vaikeampaa, kun entinen Viron lähetystötalo oli vaiheiden jälkeen siirtynyt Bulgarian käyttöön. Lopulta Viron vastavuoroinen rakennusjärjestely toteutui, kiitos erityisesti ulkoministereiden Lennart Meren ja Trivimi Vellisten panoksen.

Kohtu 4:n vaiheet ovat jo rakennuksenkin osalta mielenkiintoisia, mutta Pekkarisen kirja käsittelee paljon laajemmin lähetystötalossa tapahtuneita toimintoja ja Suomen ja Viron suhteita. Kuvaukset ensimmäisistä Suomen lähettiläistä – Erkki Reijosesta, Rudolf Holstista, Aarne Wuorimaasta ja P.J. Hynnisestä – ovat värikkäitä. Heidän rinnallaan Viron uudemman itsenäisyysajan suomalaiset edustustonpäälliköt vaikuttavat harmaammilta, mutta tämä ehkä korjaantuu, jos aiheesta 50 vuoden päästä tehdään uusi kirja.

Suomen ja Viron suhteissa on ajoittain ollut pientä pintakuohua, joskus myös ongelmallista isoveli-pikkuveli asetelmaa, mutta Pekkarisen kirjasta käy kuitenkin hyvin selville miten vakaalla ja tasapainoisella pohjalla suhteet ovat. Pekkarinen lainaa myös Heikki Rausmaan väitöskirjan lopputulemaa siitä, että ”julkisuuteen jäänyt kuva Suomen viileästä suhtautumisesta Viron itsenäisyyspyrkimyksiin ei pidä paikkaansa”, vaikka ulkoministeriö ajoittain joutui tällaista julkista pidättyvyyttä markkeeraamaankin.

Toukokuu 2015

Mietteitä vappuna 2015

Joudumme nyt käymään hallitusneuvotteluja, jos Juha Sipilä meidät hallituspohjaansa ylipäätään haluaa, tilanteessa jossa merkittävä osa sosialidemokraattien kenttäväestä on reagoinut surkeaan vaalitulokseemme vaatimalla puoluetta jäämään oppositioon.

Vaikka ymmärrän erinomaisesti nämä reaktiot, on sellainen ajattelu, että vain oppositiossa olo kasvattaisi kannatusta ja hallituksessa olo sitä leikkaisi, näköalatonta ja historiatonta – viimeksi neljä vuotta sitten hävisimme oppositiossa kolme paikkaa. Maan asema ja sen talouden ja hyvinvointivaltion tulevaisuus ovat nyt niin herkässä tilassa, että olisi jopa kohtalokasta jättää asioiden hoito suosiolla vanhoillisille ja uusliberaaleille oikeistovoimille edes katsomatta, voitaisiinko punamultapohjaisessa hallituksessa löytää riittävä yhteisymmärrys maamme tulevaisuuden turvaamisesta.

Helppoa se ei tule olemaan. Joudumme mm. haastamaan valtamedian pitkään rummuttaman mantran ns. kestävyysvajeesta. Suomen velkaantuminen ei ole millään sellaisella rajalla eikä uralla, joka perustelisi pelottelupuheita Kreikan tiestä. Enemmän kuin EU:n velka-aste- ja alijäämärajojen rikkomista on meidän pelättävä näiden sääntöjen kirjaimellista tulkintaa, joka todella voisi johtaa meidätkin valtaisiin säästö- ja leikkausohjelmiin ja yhtä surkeaan ja heikommassa asemassa olevia ihmisiä kurittavaan yhteiskuntakehitykseen kuin Kreikassa.

Hallitusneuvottelujen käyminen ja kenties hallitukseen päätyminen eivät poista tarvetta perinpohjaiselle avoimelle itsetutkinnalle ja uudistumisprosessille, joka on puolueen nykyisestä alhosta nousun ehdoton edellytys. Meidän ei tule tehdä vaalianalyysia ja puolueen tilan selvittelyä vain sitä tarkastellen, mikä meni pieleen viimeisinä päivinä ennen vaalipäivää. Ennakkoäänestyksessäkin SDP:n kannatus oli pari prosenttia alle edellisten vaalien osuuden, joka sekin oli 90-luvun lopulta alkaen vaali vaalilta supistunut

Analyysi ja tutkinta sosialidemokratian kutistumisesta tulee siten ulottaa ainakin kahdenkymmenen vuoden ajanjaksolle, jolloin voi myös toivoa, että trendin kääntämiselle voi löytyä oikeat lääkkeet. Tähän pohdintaan on varattava kunnolla aikaa ja resursseja. Siihen on liitettävä sekä järjestöllinen, yhteiskunnallinen että ohjelmallinen tarkastelu.

Iso kuva SDP:n asemasta ja kehityksestä on, että nousukautemme alussa vuonna 1966 köyhyysrajan alle jäi 20 prosenttia suomalaisista; hyvinvointivaltion tiiviin rakentamiskauden päättyessä vuonna 1991 tämä osuus oli pudonnut alle 6 prosentin. Sosialidemokratian laskukausi tuon jälkeen on merkinnyt, että köyhyysasteen alle pudonneiden suomalaisten osuus on jälleen noussut 13 prosenttiin.

Emme ole siis vielä palanneet siihen, mistä lähdimme liikkeelle, mutta viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat taas merkinneet eriarvoisuuden kasvua ja luokkayhteiskunnan paluuta. Se ei ole sosialidemokratian tahdon mukaista, mutta meidät jättäneet entiset kannattajamme katsovat sen kuitenkin meidän syyksemme.

SDP:n ongelmana ei enää pitkään aikaan ole ollut hyvien tavoitteiden tai niistä kertovien ohjelmien puute, vaan uskottavuutemme tilanteessa, jossa kaikki puolueet nykyisin puhuvat ja tarjoavat vaalilauseissaan samoja asioita: hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista ja vahvistamista, vastuullista talouspolitiikkaa, turvallisuutta ja työllisyyttä.

Paluu vuoden 1903 Forssan ohjelmaan, vaikka sitä edelleen on syytä arvostaa ja sen sanomasta pitää kiinni, ei sekään ole sosialidemokratian pelastus. Ei voi sivuuttaa sitä millaiseksi megahaasteeksi, Forssan kokouksen aikaan vielä tuntemattomaksi, ekologia ja ympäristö ovat nousseet.

Tänään ymmärrämme, että tapa jolla ihminen on varsinkin teollisen vallankumouksen yli 200 vuotta sitten käynnistyttyä ammentanut  luonnosta luonnonvaroja, muokannut niitä mieleisikseen tuotteiksi ja niin tehdessään päästänyt ympäristöön kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä, on osoittaunut monessa suhteessa kestämättömäksi.

Kestämättömyyttä korostaa väestönkasvu, joka yksin toisen maailmansodan päätyttyä on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun 2,3 mrdsta nykyiseen 7,3 mrdiin. Mahdollisuutemme jättää maailma jälkeläisillemme elinkelpoisessa kunnossa on uhattuna. Meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Emme edes voi varmuudella tietää, onko tämä ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vähenemisen vääjäämättömästi edetessä enää mahdollista. Uskon kuitenkin, että parhaat mahdollisuudet tämän saavuttamiseksi ovat olemassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin  globaalin soveltamisen pohjalta.

Siksi vastaukseni kysymykseen, kuka toteuttaa kestävän kehityksen ja rakentaa turvallisen maailman, on sosialidemokratia. Ei tietenkään yksin, mutta ilman meitä se tuskin onnistuu. Voi väittää, että kaikista aatesuunnista juuri sosialidemokratia sekä aatehistoriansa että konkreettisten näyttöjensä puolesta on se, joka parhaiten pystyy rakentamaan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää yhteiskuntaa ja maailmaa.

(Lyhennelmä vappupuheesta Turussa ja Perniössä 1.5. 2015)

Vaalien jälkeen ja ennen hallitusneuvotteluja

Suurkiitos kaikille vaaleissa äänensä minulle antaneille ja vaalityöhön osallistuneille!  Sain enemmän ääniä kuin missään aikaisemmissa eduskuntavaaleissa, mutta se onkin ainoa asia josta näissä vaaleissa voi iloita. Tästäkin iloitsisin tietysti vielä enemmän, jos kaikki ne, jotka turuilla ja toreilla tulivat vastaan ja sanoivat ”hyvä mies mutta väärä puolue” olisivat voineet minua tukea.

Iso osa näin sanoneista  saattoi suhtautua sosialidemokratiaan sinänsä suopeasti, mutta kyseenalaisti sen, edustaako SDP sitä enää uskottavalla tavalla. Käsitykseni on, että suomalaisten enemmistössä asuu edelleen pieni demari, vaikka kaikki eivät sitä ole tunnistaneet. Puolueen kannatuspotentiaali on edelleenkin vähintään 30 prosentin luokkaa ja vielä suurempi osa haluaisi sosialidemokraatit hallitukseen.

Tästä syystä vaalianalyysia ei pidä aloittaa vain siitä, mikä meni pieleen viimeisinä päivinä ennen vaalipäivää. Ennakkoäänestyksessäkin SDP:n kannatus oli pari prosenttia alle edellisten vaalien osuuden, joka sekin oli 90-luvun lopulta alkaen vaali vaalilta supistunut. Analyysi ja tutkinta sosialidemokratian kutistumisesta tulee siten ulottaa ainakin kahdenkymmenen vuoden ajanjaksolle, jolloin voi myös toivoa, että trendin kääntämiselle voi löytyä oikeat lääkkeet.

Tähän pohdintaan on varattava kunnolla aikaa ja resursseja. Välittömästi on kuitenkin ratkaistava kysymys suhtautumisesta hallitusneuvotteluihin. Vaikka ymmärrän erinomaisesti niiden ihmisten reaktiot, jotka heti vaalien jälkeen ovat kuuluttaneet SDP:n paikan olevan oppositiossa, en niihin yhdy. Sellainen ajattelu, että vain oppositiossa olo kasvattaisi kannatusta ja hallituksessa olo sitä leikkaisi, on näköalatonta ja historiatonta – viimeksi neljä vuotta sitten hävisimme oppositiossa kolme paikkaa. Maan asema ja sen talouden ja hyvinvointivaltion tulevaisuus ovat nyt niin herkässä tilassa, että olisi jopa kohtalokasta jättää asioiden hoito suosiolla konservatiivisille ja uusliberaaleille oikeistovoimille edes katsomatta, voitaisiinko punamultapohjaisessa hallituksessa löytää riittävä yhteisymmärrys maamme tulevaisuuden turvaamisesta.

23.4. 2015