Etusivu 2014
11.1.2014

Alan Brinkley. The Publisher. Henry Luce and His American Century, Vintage Books, 534 s., New York 2011

 1389461805_Brinkley.jpg

Aika ja elämä – Yhdysvaltain vuosisata

Kun joskus viidentoista vuoden iässä aloin aktiivisemmin seurata kansainvälisiä uutistapahtumia, oli yksi keskeinen lähteeni kotiimme tilattu amerikkalainen Time-lehti, jonka yleensä luin kannesta kanteen. Imin siitä tietoja ja kielikuvia, mutta en samastunut sen aika oikeistolaiseen maailmankuvaan. Vuonna 1923 ilmestymisensä aloittanut lehti oli kahden silloin 25-vuotiaan nuoren toimittajan Henry R. Lucen ja Briton Haddenin luomus, joka ensimmäisenä maailmassa toteutti sittemmin yleistyneen ”news magazine”-viikkolehden kaavaa.

Time vakiinnutti asemansa nopeasti ja ylsi jo seuraavana vuonna 70 000 kappaleen levikkiin ja voitolliseen tulokseen. Kun Lucen kumppani Hadden vuonna 1929 kuoli, Lucesta tuli käytännössä lehden yksinomistaja. Hän laajensi konsernia perustamalla liike-elämään keskittyvän Fortune lehden vuonna 1930 ja kuvalehti Lifen vuonna 1934. Nämä olivat kaikki oman lajinsa journalismin uranuurtajia ja menestys oli huikea. Timen levikki ylitti miljoonan 40-luvun alussa ja Life ylitti saman rajan jo neljä kuukautta ensinumeron ilmestymisen jälkeen. USAn liityttyä toiseen maailmansotaan Lifen levikki oli jo yli neljä miljoonaa. Enimmillään myös Time ylitti neljän ja Life kahdeksan miljoonan levikin rajan.

Henry R. Luce pyrki pitämään imperiuminsa ohjat tiukasti käsissään aina vuoteen 1964 asti, jolloin hän kolme vuotta ennen kuolemaansa jättäytyi sen aktiivisesta johtamisesta sivuun. Lucen aikana kustannusyhtiön julkaisut heijastivat julkaisija-omistajansa lehtiensä toimitukselliselle johdolle lähettämissä paimenkirjeissä saneltua maailmankuvaa ja poliittisia pyrkimyksiä.

20-luvulla Lucen poliittiset näkemykset eivät vielä olleet kovin kiteytyneitä. Hän äänesti demokraattien presidenttiehdokasta vuonna 1928, mutta jo seuraavissa vaaleissa Franklin Rooseveltille hävinnyttä Herbert Hooveria. Ajan myötä Lucen suhtautuminen Rooseveltiin kehittyi jo liki patologiseksi vihaksi, ja vuoden 1940 vaaleissa Lucen innostunut tuki Wendell Willkielle nosti tämän republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Willkiellä ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia Rooseveltia vastaan.

Luce suhtautui antagonistisesti myös Rooseveltin seuraajaan Harry Trumaniin. Vasta Eisenhowerissa Luce sai  mieleisensä presidentin, joka osasi myös imarrella vaikutusvaltaista mediakeisaria kirjelapuillaan ja kutsuillaan valkoiseen taloon, antamatta tälle kuitenkaan todellisia poliittisia vaikutusmahdollisuuksia.

Luce ei koskaan ymmärtänyt republikaanien isolationismiin taipuvaista oikeistoa, ja vaikka hän oli jonkinasteinen kaveri myös Richard Nixonin kanssa hän ihaili John Kennedyä. Hänen lehtensä suhtautuivat aikakauden kriteerein arvioituina asiallisesti ja ymmärtävästi mustan väestön pyrkimyksiin. Lucen luottamusta nauttinut anti-kommunististen noitavainojen tähtitodistaja, ex-kommunisti Whittaker Chambers oli jonkin aikaa Timen ulkomaanosaston johdossa, mutta senaattori McCarthyn kampanjointiin Luce ja konserni suhtautuivat samalla hyvin kriittisesti.

Luce edusti sitä sodanjälkeisen aikakauden liberaaliksi internationalismiksi kutsuttua suuntausta, jolle kylmän sodan aikainen kommunismin vastustaminen oli loogista jatkoa fasistisen totalitarismin vastustamiselle toisessa maailmansodassa. Tunnetuin – ja melkein ainoa tunnettu – Lucen omasta kynästä lähtenyt kirjoitus on vuoden 1941 alussa julkaistu essee ”The American Century”. Siinä hän otti etäisyyttä isolationismiin ja kehotti Yhdysvaltoja ottamaan johtoroolin maailman ”laupiaana samarialaisena ja demokratian levittäjänä”. Se hegemoninen johtorooli,  jonka hän näin katsoi Yhdysvalloille kuuluvaksi, oli kriitikkojen mielestä vain yleviin iskulauseisiin naamioitua imperialismia.

Lapsena Kiinassa asuneena lähetyssaarnaajaisän poikana Luce oli vaikutusvaltaisin Tshiang Kai-Shekin Kuomintang hallitusta viimeiseen asti tukeneen amerikkalaisen ns. Kiina-lobbyn edustaja. Sen kanssa oli johdonmukaista, että hän käskytti lehtiään myös tukemaan amerikkalaisten tappioon päättyviä ponnistuksia Vietnamin sodassa.

                                           *                *              *

Niille joita tällaiset asiat kiinnostavat löytyy kirjasta myös tietoja Lucen naissuhteista ja hänen naistensa miessuhteista. Lucen ensimmäisen vaimon Lila Holzin osalta ei tällaisia tietoja ole, mutta  tämä hänen ensimmäinen avioliittonsa oli jo kaatumassa, kun Luce tapasi vuonna 1934 Clare Boothin, jonka kanssa seuraavana vuonna avioitui erottuaan Lilasta.

Clare Booth Lucen ura kirjailijana päättyi jo 30-luvulla ja samoihin aikoihin päättyi myös puolisoiden aviollinen kiintymys. Clare ryhtyi rakentamaan poliittista uraa republikaanien oikeistosiivellä. Hänet valittiin kahdeksi kaudeksi kongressin edustajainhuoneeseen ja myöhemmin Eisenhower nimitti hänet presidenttikautensa aluksi lähettilääksi Roomaan, mikä myös muodollisesti lähensi puolisoita, kun myös Henry oleili pitkiä aikoja Roomassa.

Clare Booth oli ollut aiemmin tekstiilimiljonäärin George Tuttle Brokawin kanssa naimisissa. Henryn ja Calren liiton intensiivisin vaihe päättyi jo parissa vuodessa. Molemmilla oli useita lyhyt- ja pitkäaikaisempia suhteita, Clarella mm. kenraali Charles Willoughbyn ja brittikirjailija Roald Dahlin kanssa. Henryn vakavin suhde oli teatteriohjaaja Jean Dalrymblen kanssa, jonka kanssa olisi halunnut avioituakin, jos katoliseksi kääntynyt Clare olisi eroon suostunut.

Viimeinen (?) nainen Lucen elämässä oli englantilais-kanadalaisen lehtilordin Beaverbrookin pojantytär Jeannie Campbell, jonka kanssa häntä 30 vuotta vanhempi Luce olisi halunnut avioitua. Campbell solmi sittemmin lyhytaikaisen liiton kirjailija Norman Mailerin kanssa. Hänellä väitetään olleen myös suhde John F Kennedyn kanssa.

On kuitenkin todettava, ettei Alan Brinkley arvostettuna historiantutkijana näillä avio- ja ei-aviollisilla suhteilla tai muilla iltapäivälehtiaineksilla sen enempää herkuttele ja hän käsittelee niitä vain sen verran kuin uskottavassa elämäkerrassa on tarpeen ja kohtuullista. Sellainenkin tieto kirjasta löytyy, että Henry ja Clare kokeilivat LSD:tä 60-luvun alussa ennen kuin se kiellettiin. Clare piti kokemusta positiivisena ja avartavana, Henry ”mielenkiintoisena”.

Tammikuu 2014

10.1.2014

Puhe Euroopan takapihat nuorten filosofiatapahtumassa, Paasitorni, 10.1.2014

 

Oman eurosentrisen maailmankuvamme muokkaaminen alkaa jo kouluissa käytetyistä kartastoista ja siitä historianopetuksesta, jota meillä kouluissa vielä on jäljellä. Sen seurauksena useimmat meistä eivät tule ajatelleeksi, että oli aika, jolloin oma maanosamme oli paremminkin hallitsevien keskusten takapihaa. Näin oli ennen Euroopan nousua ns. löytöretkien aikaan muutamaksi sadaksi vuodeksi maailman johtavaksi alueeksi.

Sitä ennen Eurooppa oli, ainakin sivistyksellisesti ja teknologisesti, alikehittynyttä takapihaa verrattuna esim. Kiinaan. Kiina pitikin itseään keskuksen valtakuntana, mitä se monessa mielessä silloin olikin ja monen mielestä taas kohta uudelleen on.

Kun Eurooppa alkoi nousta johtavaksi maanosaksi, siihen liittyi myös voimakas ekspansionismi muihin maanosiin ja niiden kansojen alistaminen. Alistamisella haettiin tietenkin taloudellisia etuja, mutta sitä perusteltiin myös miltei poikkeuksetta avoimen rasistisilla näkemyksillä alistettujen kansojen alimittaisuudesta ja/tai kypsymättömyydestä. Kovimmat rasistit eivät jättäneet ali-ihmisille muuta tehtävää kuin ylempi-arvoisten palvelemisen, lievempi näki että kyseessä oli ”valkoisen miehen taakka”, jota kannettiin jotta alempiarvoiset kansat voisivat joskus kypsyä jonkinlaiseen valvottuun itsehallintoon.

Tämä ei johtunut suinkaan siitä, että vapauden liberaalit aatteet, joidenka juhlana Yhdysvaltain itsenäisyyskamppailua ja Ranskan suurta vallankumousta pidämme, eivät aluksi olleet tarpeeksi voimakkaita murtamaan feodalismin, absolutismin ja taantumuksen valtaa. Se johtui myös siitä, että tämän liberaalin vallankumouksen eturivin ajattelijat ja filosofit – kuten Thomas Jefferson, Edmund Burke, Alexis de Tocqueville, John Stuart Mill, Jeremy Bentham tai John Locke – eivät suinkaan yksiselitteisesti edustaneet koko ihmiskuntaa kattanutta kaikkiin ihmisiin rotuun, syntyperään tai luokka-asemaan katsomatta vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa.

Räikeimmillään tämä ilmeni suhtautumisessa orjuuteen, johon mustat ja muut ei-valkoiset kansat alistettiin ja joka oli Yhdysvalloissa perustuslain suojelema tosiasia aina 1860-luvulle saakka. Sen jälkeenkin Yhdysvallat oli maa, jossa lyhyttä etelän jälleenrakentamiskautta lukuun ottamatta, etelän entiset orjavaltiot jatkoivat aina 1960-luvulle saakka mustan väestön alistamista, väkivaltaista kohtelua ja oikeuksien riistämistä.

Valistushenkisten liberaalien ylevien, siirtokuntien vapausoikeuksia korostavien julistusten taustalta löytyy siirtokuntien valtaapitävän eliitin vaatimus, jonka mukaan he eivät halunneet hyväksyä sitä että emomaa kohteli heitä kuin neekereitä. Englannin monarkia ja aatelisvalta oli 1700-luvulla kaukana vapauden ja demokratian mallivaltiosta, mutta orjuutta se ei kotimaassa sallinut ja orjakaupankin se lopetti 30 vuotta ennen kuin orjuus Yhdysvalloissa lakkasi. Siirtokuntien orjanomistajat eivät pitäneet siitä, että emovaltio pyrki millään tavoin säätelemään orjien kauppaa ja kohtelua eli sitä, miten siirtokuntien vapaat kansalaiset omaisuuttaan käyttivät.

Tosin tuota vapautta rajoitettiin Yhdysvalloissakin, kun lait kielsivät isänniltä esim. orjien opettamisen ja sukupuolissuhteet mustien kanssa ja myös orjattomissa osavaltioissa karanneiden orjien avustamisen. Kongressi kielsi orjuuden poistamiseen tähtäävien aloitteiden tekemisen ja postin käytön puoltavan materiaalin lähettämiseen. Tämä kaikki on sinänsä yleisesti tunnettua, mutta vähemmän tunnettua on se miten yllämainitut liberaalien aatteiden tunnetuimmat edusmiehet suoraan orjuutta puolustivat tai esittivät perusteita sille, miksi siihen ei kuitenkaan voinut puuttua.

Kaikilta äsken mainitsemiltani liberalismin aatteellisilta suunnannäyttäjiltä löytyy runsaasti dokumentoitua aineistoa siitä, että he eivät ainoastaan hyväksyneet tai vähintään sietäneet vain mustan väestön orjuuttamista, vaan myös sen kansanmurhan joka kohdistui Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöön sekä sen, miten alkava siirtomaavalta 1800-luvulla alisti ja tuhosi haltuunsa ottamien siirtomaiden ja puolisiirtomaiden väestöä.

Eikä kyse ollut vain värillisiin kansoihin kohdistuvasta rasismista. Irlantilaisten kohtelu Englannin hallitsemalla saarella oli aivan samankaltaista, kuten oli usein myös Englannin ja Yhdysvaltain köyhän ja eri tavoin irtolaisina ja työttöminä pakkotyölaitoksiin tai puoliorjuutettuun oikeudettomaan asemaan alistetun väestön kohtelu. Siihenkään ei näillä liberaaleilla yleensä ollut huomauttamista, vaan he päinvastoin usein esittivät huikeita perusteluja sille, miksi tällainen menettely oli välttämätöntä, hyväksyttävää tai suorastaan luonnon lakien mukaista.

Kuten John Stuart Mill kauhistuttavia työlaitoksia puolustaessaan asian ilmaisi: ”Myöskään työläisellä, joka menettää työpaikkansa laiskuutensa ja huolimattomuutensa takia ei ole mitään pahempaa pelättävänään, kaikkein pahimmassakaan tapauksessa, kuin työlaitoksen kuri.”

Kyse oli siis laitoksista, jotka hyvinkin vertautuvat seuraavan vuosisadan keskistysleirien kanssa. Ylipäätään on hyvä muistaa, että 1900-luvun holokaustin ja totalitarismin kauheuksien juuret eivät löydy vain saksalaisesta maaperästä ja ideologiasta. Ne ovat yhtä lailla osa länsimaiden ja Euroopan yhteistä perintöä, ja jatkoa niiden herrenvolk-demokratialle, mitä käsitettä on myös angloamerikkalaisista maista käytetty.

Syy siihen että aloitan puheenvuoroni tällaisella taustoituksella on se, että meidän tulee tuntea historiamme. Meidän tulee tunnustaa se seikka, että Eurooppa, joka tänään niin mielellään saarnaa muulle maailmalle eurooppalaisista arvoista ja vaatii ihmisoikeuksien, demokratian, tasa-arvon ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioittamista, ei ole pitkässä katsannossa yhtään sen hyveellisempi kuin muutkaan maanosat ja kansat.

Hyvä esimerkki on myös sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kunnioittaminen. Asia on tärkeä ja olen itsekin käynyt homoseksuaaleihin kohdistetusta diskriminoinnista keskusteluja niin eurooppalaisten kuin monien muiden kollegoiden kanssa osana käymäämme ihmisoikeusdialogia. Samalla on hyvä muistaa, että myös Suomessa homoseksuaaliset suhteet olivat kriminalisoituja vuoteen 1971 saakka ja ns. kehottamiskielto oli laissa vielä vuoteen 1981. Sukupuolineutraalia avioliittoa koskevaa lakia ei vieläkään ole Suomessa saatu aikaiseksi.

Väestönkasvu on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun toisen maailmansodan jälkeen nykyiseen 7,2 miljardiin. Elämme sellaisessa kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa, jollaista ei aikaisemmin ole ollut olemassa. Se miten kansakunnat ja valtiot järjestivät keskinäiset suhteensa perustui aikanaan Westfalenin rauhassa vahvistettuun suvereenisuuden oppiin. Siihen vedotaan edelleen, mutta globalisoituneessa maailmassa se alkaa yhä suuremmassa määrin olla enää vain ontto käsite.

Toki maailma edelleen jakaantuu erilaisiin valtioihin ja alueisiin, joiden erot esim. bkt/per capita kriteerillä arvioituna ulottuvat Qatarin 100 000 dollarista Kongon demokraattisen tasavallan 400 dollariin. Mutta se yksiselittein jako kehittyneisiin pohjoisiin maihin ja alikehittyneisiin etelän tai nk. kolmannen maailman maihin, joka vielä muutama vuosikymmen sitten hallitsi maailmankuvaamme, on siirtynyt historiaan. Kiina, Intia, Etelä-Afrikka tai Brasilia eivät enää käy kurjuuden esimerkkivaltioista, vaan nämä uudet nousevat maat koetaan jo vahvoina vanhojen teollisuusmaiden haastajina, joiden pitkään jatkunutta nopeaa talouden kasva Euroopan maat voivat vain seurata kateellisina pohtiessaan, miten pääsisimme osallisiksi niiden dynamiikasta.

Myöskään arvojen ja ihmisoikeuksien suhteen maailma ei jakaannu kahtia tai helposti erottautuviin ryhmiin. On toki helppo erottaa ihmisoikeusloukkaajien ääripäät, mutta kun niitä tarkastellaan lähemmin, jää pohtimaan miten eri tavoin eri puolilla voidaan suhtautua vaikkapa yhtäältä Israeliin ja toisaalta Iraniin taikka yhtäältä Saudi-Arabiaan ja toisaalta Kuubaan. Sama koskee ihmisoikeushyviksiä sillä kaikilla on omat ongelmansa ja puutteensa ja jokaisella on parantamisen varaa.

Siksi kansainvälistä ihmisoikeusarviointijärjestelmää on koko ajan pyritty kehittämään vertaisarvioinnin pohjalta siten, että kaikki maat ovat tilivelvollisia muille ja asettautuvat vuorollaan muiden arvioinnin kohteeksi. On myös tärkeää, että ihmisoikeuksia arvioidaan mahdollisimman universaalilla pohjalla antamatta periksi niille, jotka puolustavat ihmisoikeussopimusten vastaisia käytäntöjä vaikkapa naisten asemasta, kuolemanrangaistuksesta tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksista vedoten kansallisiin, uskonnollisiin tai muihin erityisiin perinteisiin. Eikä tarkastelu voi rajoittua vain ns. vapausoikeuksiin, vaan sen on ulotuttava myös TSS- eli taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin, joidenka vastakkainasettelua toistensa kanssa ei tule hyväksyä.

Hyvät kuulijat,

Euroopan maat sijoittuvat hyvin erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa. Index of Failed States arvioi 177 maan tilaa epäonnistumisen – oikeammin ehkä haurauden – perusteella, ja sen mukaan Suomi on maailman vähiten epäonnistunut valtio. Kaikki pohjoismaat ovat kahdeksan vähiten epäonnistuneen valtion joukossa ja heikonkin EU maa löytyy sijalta 130. Hyvä näin, mutta siitä myös seuraa että kaikilla Euroopan mailla on myös erityinen vastuu toimia arvioinnissa hyviksi nähtyjen kykyjensä mukaan kaikenlaista syrjintää, syrjäytymistä, väkivaltaa ja ihmisoikeusloukkauksia vastaan.

Vähitenkin epäonnistuneilla on myös aina parantamisen varaa. Finanssikriisi on koetellut erityisesti eniten velkaantuneita Etelä-Euroopan maita ja niiden asukkaiden ihmisoikeuksien toteutumista erityisesti TSS-oikeuksien osalta, eikä voi varmuudella väittää etteivätkö Unionin pakottamat olisi olleet myös pahentamassa tilannetta.

Taloudellisesti vaikeina aikoina työttömyyden ja turvattomuuden kasvun myötä alkavat myös mentaaliset takapihat rehottaa Euroopassakin. Tällä viittaan kasvaviin rasismin, muukalaisvihamielisyyden ja äärimmäisen nationalismin ilmentymiin, jotka näkyvät niin natsimielisten ja rasististen puolueiden kannatuksen kasvuna kuin jyrkentyvinä asenteina ja myös väkivaltaisina tekoina maahanmuuttajia ja vähemmistöjä kohtaan.

Tällaista näemme myös Suomessa. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi verrattuna viiden vuoden takaiseen tilaan rasismi ja maahanmuuttajavihamielisyys tai poikkeaviin vähemmistöihin kohdistuva vieroksunta olisivat mitenkään oleellisesti lisääntyneet. Suurin muutos on siinä, että se mikä aikaisemmin oli enemmänkin hävettävää ja piiloteltavaa on muuttunut jopa salonkikelpoiseksi. Siksi on tärkeää, että puutumme aina jokaiseen havaitsemaamme rasistiseen ilmaukseen ja teemme selväksi, ettei tällainen ole hyväksyttävää.

Syitä tällaiseen kielteiseen kehitykseen on useita, mutta niihin kuuluu myös netin alamaailma joka on luonut uusia kontrolloimattomia foorumeita vihapuheelle. Vihapuheesta on vain lyhyt askel vihatekoihin, ja siksi myös siihen puuttuminen on tärkeää.

Jokaisella EU-maalla on yhdessä ja erikseen tässä suhteessa parantamista. Meidän täytyy olla tietoisia ja reagoitava kaikkiin mentaalisten takapihojen päästöihin. Vain siten voi toiminta niiden arvojen – suvaitsevaisuuden, demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen – puolesta olla Euroopan ulkosuhteissa uskottavaa.

En pidä oikeana tapana tarkastella EU:n naapurimaita Euroopan takapihoina. Ylipäätään nykyisessä maailmassa ei voi enää jakaa maailmaa, saatikka hallita kestävällä tavalla nimeämällä maita ja alueita eri toimijoiden etupiireiksi tai takapihoiksi. Euroopan unioni ei tällaisia tavoittele, eikä se myöskään enää kykenisi sellaisia hankkimaan ja hallitsemaan.

EU ei tavoittele supervalta-asemaa, eikä sen menestys enää voi koskaan perustua sotilaalliseen voimaan. Sama kuitenkin koskee myös muita, paremmin sotilaallisesti varustautuneita toimijoita, jotka edelleen harhaisesti voivat uskoa voimapolitiikan tuomiin etuihin. Sellaisia ei enää joukkotuhoaseiden ja kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa ole kestävästi saatavissa.

Se mitä EU:lta, varmaan onneksikin, puuttuu, on hard power eli sotilaallisen voiman välineistö. Sillä kuitenkin on soft power eli vaikuttaminen muilla kuin voimapolitiikan keinoilla Näihin soft power -instrumentteihin kuuluvat esimerkiksi niin pääsyn EU:n markkinoille avaavat kauppasopimukset, kehitysyhteistyö, investoinnit, talousapu kuin siviilikriisinhallinnan välineistö.

Kaikista tehokkain ”ase” EU:n työkalupakissa on kuitenkin ns. eurooppalainen perspektiivi, eli mahdollisuus tarjota liittymistä Unionin jäseneksi niille eurooppalaisille maille, joiden kansalaiset sitä haluavat ja jotka ovat valmiita täyttämään kaikki sen edellytyksenä olevat kriteerit.

Se on ollut ratkaisevaa sille, miten sotien ja väkivallan riivaama Länsi-Balkan on rauhoittunut. Tästä viimeisenä esimerkkinä ovat EU:n fasilitoimassa Belgradin ja Pristiinan välisessä dialogissa saavutetut tulokset, joiden taustalla on kummankin osapuolen halu lähestyä EU:ta. Tämä on viimeksi johtanut siihen, että jäsenyysneuvottelut voidaan aloittaa myös Serbian kanssa.

Tunnettua on, että EU:n vaikutusmahdollisuudet ovat suurimmillaan juuri niiden valtioiden osalta, jotka käyvät neuvotteluja unioniin liittymisestä. Niiden on myös voitava luottaa siihen, että jäsenyyden toteutuminen perustuu objektiivisiin kriteereihin ja että niiden tinkimätön täyttäminen myös johtaa jäsenyyteen. Luottamuksen puute tähän on syy siihen, ettei Turkin kehitys ole edennyt kaikilta osin toivotulla tavalla, mistä EU voi myös syyttää itseään kun ei ole suhtautunut Turkin jäsenyysmahdollisuuteen kaikilta osin reilusti ja uskottavasti.

Kokemukset laajentumisesta ovat myös osoittaneet, että demokratia-, ihmisoikeus- ja oikeusvaltiokriteereiden suhteen en voi vähäisimmässäkään määrin lipsua eikä kandidaattimaiden jäsenyyttä tulee poliittisista syistä näiden kustannuksella kiirehtiä, kuten viimeksi Bulgarian ja Romanian kohdalla tehtiin.

Toinen johtopäätös on, että Unioni tarvitsee myös vahvennettuja mekanismeja, tarvittaessa myös sanktiointimahdollisuuksia, joilla voidaan puuttua demokratian, ihmisoikeuksien tai oikeusvaltion kannalta arveluttavaan kehitykseen jäsenmaissa. Tässä Suomi on osaltaan ollut aloitteellinen, ja haluaa komission valmistelevan tätä mahdollisuutta vahvistavia esityksiä.

5.1.2014

Gunnar Wetterberg, Wallenberg. Ett familjeimperium, Albert Bonniers Förlag, 314 s., Falun 2013

1388952466_Wallenberg.jpg

Perheimperiumista ymmärtävästi

Wallenbergien talousdynastian kantaisä on A.O. Wallenberg, joka vuonna 1856 perusti Stockholms Enskilda Bankenin. Ihan tyhjästä hänkään ei Linköpingin piispan poikana aloittanut. Kaksi hänen kaikkiaan 21 lapsestaan nousi imperiumin merkittävimmiksi rakentajiksi, Knut ja Marcus. Knut keskittyi enemmän pankkimaailmaan ja sementoi Wallenbergien omistuksen SEBssa ja hän ehti toimimaan myös valtiopäivämiehenä ja Ruotsin ulkoministerinä 1914–17.
 
Marcus ulotti perheen toiminnot teollisuuden monille aloille. Enimmillään on Wallenberg-suvun Ruotsissa arvioitu sodanjälkeisinä vuosikymmeninä käytännössä kontrolloineen neljättä osaa Ruotsin finanssivallasta ja teollisesta tuotannosta keskuksenaan Stockholms Enskilda Banken sekä perheen omistama holdingyhtiö Investor ja vaikutuksensa alaisina sellaiset teollisuusyritykset kuin nykyiset ABB, ASEA, Astra, Atlas Copco, LM Ericsson. Electrolux, Saab ja StoraEnso.
 
Knut kuoli 1938 ja Marcus viisi vuotta myöhemmin. Perheen intressejä valvoivat ja imperiumia johtivat sen jälkeen Marcuksen pojat Jacob ja Marcus nuorempi (lempinimeltään Dodde).  Molemmat kuolivat 80-luvun alussa, mihin Gunnar Wetterberg myös varsinaisen kertomuksensa ja analyysinsä päättää. Tuolloin nuoremman Marcuksen poika Peter nousi suvun tärkeimmäksi edusmieheksi. Hänen rinnallaan olisi toisena seuraavan polven Wallenberginä ollut keskeisesti vanhempi veli ja isäänsä SEB:n johdossa seurannut Marc, joka kuitenkin oli pankinjohtajana kokemiensa paineiden ja veljeksien Jacob ja Marcus erimielisyyksien murtamana tehnyt itsemurhan jo vuonna 1971.  Vaikka perheen sisäisiä erimielisyyksiä ei koskaan haluttu tuoda julkisuuteen, niin niitä kuitenkin oli. Jacobin ja Marcuksen erimielisyys huipentui vuonna 1972 toteutettuun Stockholms Enskilda Benkenin fuusioon Skandinaviska Bankenin kanssa, jonka Marcus ajoi läpi veljensä vastustuksesta huolimatta.

Gunnar Wetterbergin kirja kertaa perheen ja sen ”piiriin” lukeutuvien yritysten tärkeimmät vaiheet, mutta mikään perhe- tai yrityshistoria se ei ole ja perustuu muutoinkin pääasiassa jo julkaistuun kirjallisuuteen. Tällaisena se kuiitenkin toimii hyvin eräänlaisena Wallenbergien toimia ja asemaa eri näkökulmista käsitelevä esseekokoelma.

Keskeisenä näkökulmana on Wallenbergien merkitys Ruotsin talouden ja yhteiskunnan kehitykselle, jonka suhteen Wetterbergin näkemys on hyvinkin kiittävä ja ymmärtävä. Ruotsissa Wallenbergit toteuttivat eräänlaista historiallista kompromissia suvun edustaman pääoman ja sosialidemokratian välillä. Kansankodin harmoniaa ei tule liioitella, mutta tyytyväisyys oli molemmanpuolista niin kauan kuin sen koettiin toimineen koko Ruotsin kansankokonaisuuden hyväksi. Näin voi todeta, sillä Wallenbergit eivät edustaneet mitään isänmaatonta pääomaa, vaan heidän sidonnaisuutensa Ruotsiin sen korkeine veroineen kaikkineen oli aitoa ja pitkäjänteistä.

Vaikka kirja ei siis varsinaisesti uutta tutkimusta edusta, on siinä silti tällaiselle Wallenbergien toimia etäisemmin seuranneelle suomalaislukijalle myös mielenkiintoisia uusista käyviä tietoja. Tällaisia ovat esim. tiedot Jacobin ja Marcus nuoremman toimista toisen maailmansodan aikana. Wallenbergeja syytettiin sodan jälkeen saksalaisen Bosch-yhtiön bulvaanina toimimisesta Yhdysvalloissa ja siihen liittyvien tietojen pimittämisestä, ja he olivat hetken aikaa vaarassa joutua amerikkalaisten mustalle listalle. Toisaalta heillä ei ollut jo ennen Hitlerin valtaannousua mitään harhakuvitelmia natsien politiikasta ja juutalaisten vainosta, ja heillä oli myös kontakteja Hitlerin salamurhaa yrittäneisiin saksan vastarintaliikkeen edustajiin, jotka myös attentaatin epäonnistuttua kertoivat kidutettuina Gestapolle Wallenberg-yhteyksistään.

Ruotsissa Wetterbergin kirja on saanut osin ristiriitaisen vastaanoton. Aloite kirjaan ja sen rahoitus tulivat Wallenbergien hallitsemalta säätiöltä, ja vaikka Wetterberg halusi ja sai haluamansa vapaat kädet ei työtä olisi häneltä tilattu ilman luottamusta siihen, että sen perussävytys on  kohteelleen ystävällinen. Joku toinen olisi samaa aineistoa käyttäen epäilyksettä voinut kirjoittaa hyvin erilaisen kirjan. Ei ole kuitenkaan osoitettu, että Wetterberg olisi jättänyt olennaisia asioita kertomatta tai vääristellyt faktoja ja, kuten hyvästä historiankirjoituksesta aina, lukija voi myös arvioida asioita toisin ja päätyä toisenlaisiinkin johtopäätöksiin.
 
Tammikuu 2014

4.1.2014

Osuuskunnan jäsenyyskö uhka kilpailulle?

Kilpailu- ja kuluttajavirastojen yhdistäminen vuosi sitten epäilytti monia.  Pelkona oli, että markkinafundamentalistiset kilpailuintressit, jotka eivät suinkaan aina johda kuluttajien kannalta hyviin ratkaisuihin, jyräisivät kuluttajien edut. Tätä pelkoa ei hälvennä se, että viraston kärkihankkeeksi on nostettu sen selvittäminen, ovatko K- ja S-ryhmän kanta-asiakasjärjestelmät kilpailun kannalta vahingollisia. Kaupparyhmittymien korttien välillä on nimittäin tärkeä ero: K-ryhmän kortti on asiakaskortti kun taas S-kortti on vain osuusliikkeen omistajien eli jäsenten käytössä.

Kuluttajaosuustoiminnan erityisluonteen hämärtyminen ihmisten mielissä ja osuusliikkeen jäsenyyden rinnastuminen yksityiskaupan kanta-asiakkuuteen on pehmittänyt maaperän sille osuustoiminnan ymmärtämättömälle tai harkitun hyökkäävälle repostelulle, jota esimerkiksi Helsingin Sanomat on pitkään harrastanut. Vihamielinen asenne osuustoimintaa kohtaan on samaa ideologista juurta kuin vaatimukset ”tehottomien” ja ”markkinoiden toimintaa vääristävien” julkisten yritysten ja palvelujen yksityistämisestä. Sen mukaan tehokas ja tuloksellinen yritystoiminta ei voi perustua yhteisen hyödyn vaan ainoastaan yksityisen voiton tavoitteluun.

Tähän totuuteen uskoville on nykyiseen asemaansa markkinatalouden ehdoin noussut S-ryhmä kiusallinen osoitus siitä, ettei menestyksellinen yritystoiminta välttämättä edellytä yksityistä omistusta, yrityksen tuloksen manipulointia kvarttaalin tähtäyksellä tai johdon tolkuttomia optioita. Osuusliikkeen omistavat jäsenet yhtä suurella osuudella ja sen tuottama ylijäämä eli voitto palautetaan jäsenille siinä suhteessa kuin he sen palveluja käyttävät. Aikaisemmin kuitit ostoksista piti ylijäämänpalautusta varten kerätä ja laskea yhteen, digikaudella sama hoituu jäsenkortin höyläämisellä.

Osakeyhtiön asioista päättävät yhtiökokouksessa osakkaat osakemääränsä mukaisella vallalla, osuuskunnan hallintotapa on demokraattinen. Esimerkiksi HOK-Elannossa jokainen 15 vuotta täyttänyt jäsen saa äänestää ja jokainen täysivaltainen jäsen asettua ehdokkaaksi ylimmän päättävän elimen, edustajiston vaaleissa. Se, että ehdokkaan yhteiskunnallinen aktiivisuus ja tunnettuus lisää menestystä osuusliikkeen vaaleissa samalla tavoin kuin muissakin vaaleissa on erityisesti närästänyt niitä, jotka muutenkin haluaisivat politiikan pois politiikasta.  Kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu ei näytä uhkaavan kilpailunvapautta osallistuessaan yksityisen yrityksen päätöksentekoon mutta osuuskuntansa luottamustehtävistä hänen pitäisi sen vuoksi pysyä poissa, ainakin HS:n mielestä.

Kilpailun edistämistä voidaan tarkastella aina useammasta – suppeammasta tai laajemmasta – näkökulmasta. Kuluttajan ja kansalaisen kannalta paras on sellainen monipuolinen yhteiskunta, jossa yksityisten yritysten ohella on vahvoja osuuskuntia ja yhteiskunnan keskeisiä toimintoja varmistamassa julkisia yrityksiä ja yhteisöjä.  4.1. 2014

1.1.2014

Domenico Losurdo, Liberalismin musta kirja. Italiasta suomentanut Pauliina de Anna, Into, 433 s., Riika 2013

 tn_liberalismin_musta_kirja_1371643293.j

Liberalismin vastahistoria

Yleinen käsitys on, että Amerikan siirtokuntien vapaussota ja sitä seurannut 1800-luku olivat ei vain Yhdysvalloissa vaan vapautussodan hävinneessä Englannissa liberalismin vapausaatteiden johdonmukaista voittokulkua, jonka aatteellisia suunnannäyttäjiä olivat sellaiset nimet kuin Thomas Jefferson, Edmund Burke, Alexis de Tocqueville, John Stuart Mill, Jeremy Bentham  ja heitä ennen John Locke. 1800-luvun liberalismi on kuitenkin ollut hyvin erilaista kun se mitä viime vuosisadalla olemme länsimaisena liberalismina tottuneet pitämään ja eräissä suhteissa lähempänä sitä mitä tänään tarkastelemme uusliberalismina.
 
Yhdysvallat oli orjavaltio ensimmäiset 75 vuotta ja valtaosa maan presidenteistä ennen sisällissotaa oli itsekin orjanomistajia – vaikka eivät suinkaan kaikki ensimmäisen 60 vuoden aikana, kuten professori Domenico Losurdo kirjassaan erheellisesti mainitsee. Lincoln julisti orjat sisällisodan vielä jatkuessa vapautetuiksi, mutta sen jälkeenkin Yhdysvallat oli maa, jossa lyhyttä etelän jälleenrakentamiskautta lukuunottamatta, etelän entiset orjavaltiot jatkoivat aina 1960-luvulle saakka mustan väestön alistamista, väkivaltaista kohtelua ja oikeuksien riistämistä.

Valistushenkisten liberaalien ylevien, siirtokuntien vapausoikeuksia korostavien julistusten taustalta Losurdo nostaa esiin siirtokuntien valtaapitävän eliitin vaatimuksen, jonka mukaan he eivät halunneet hyväksyä sitä että emomaa kohteli heitä kuin neekereitä. Englannin monarkia ja aatelisvalta oli 1700-luvulla kaukana vapauden ja demokratian mallivaltiosta, mutta orjuutta se ei kotimaassa sallinnut ja orjakaupankin se lopetti 30 vuotta ennen kuin orjuus Yhdysvalloissa lakkasi. Siirtokuntien orjanomistajat eivät pitäneet siitä, että emovaltio pyrki millään tavoin säätelemään orjien kauppaa ja kohtelua eli sitä, miten siirtokuntien vapaat kansalaiset omaisuuttaan käyttivät.

Tosin tuota vapautta rajoitettiin Yhdysvalloissakin, kun lait kielsivät isänniltä esim. orjien opettamisen ja sukupuolissuhteet mustien kanssa ja myös orjattomissa osavaltioissa karanneiden orjien avustamisen. Kongressi kielsi orjuuden poistamiseen tähtäävien aloitteiden tekemisen ja postin käytön puoltavan materiaalin lähettämiseen. Tämä kaikki on sinänsä yleisesti tunnettua, mutta vähemmän tunnettua on se miten yllämainitut liberaalien aatteiden tunnetuimmat edusmiehet suoraan orjuutta puolustivat tai esittivät perusteita sille, miksi siihen ei kuitenkaan voinut puuttua.

Kuten Losurdo huolellisesti dokumentoiden osoittaa, eivät näiden liberaalien näkemykset hyväksyneet tai sietäneet vain mustan väestön orjuuttamista, vaan myös sen kansanmurhan joka kohdistui Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöön sekä sen, miten alkava siirtomaavalta 1800-luvulla alisti ja tuhosi haltuunsa ottamien siirtomaiden ja puolisiirtomaiden väestöä. Eikä kyse ei ollut vain värillisiin kansoihin kohdistuvasta rasismista, irlantilaisten kohtelu Englannin hallitsemalla saarella oli aivan samankaltaista, kuten oli usein myös Englannin ja Yhdysvaltain köyhän ja eri tavoin irtolaisina ja työttöminä pakkotyölaitoksiin tai puoliorjuutettuun oikeudettomaan asemaan alistetun väestön kohtelu. Siihenkään ei näillä liberaaleilla yleensä ollut huomauttamista, vaan he päinvastoin usein esittivät huikeita perusteluja sille, miksi tällainen menettely oli välttämätöntä, hyväksyttävää tai suorastaan luonnon lakien mukaista. Kuten John Stuart Mill kauhistuttavia työlaitoksia puolustaessaan asian ilmaisi: ”Myöskään työläisellä, joka menettää työpaikkansa laiskuutensa ja huolimattomuutensa takia. ei ole mitään pahempaa pelättävänään, kaikkein pahimmassakaan tapauksessa, kuin työlaitoksen  kuri.”

Losurdon armoton liberalismin kritiikki on epäilemättä yksipuolista, valikoivaa ja yleistävää. Joidenkin käsiteltyjen filosofien nyanssoidumpi käsittely olisi ehkä tehnyt heille enemmän oikeutta ja antanut paremman kuvan myös siitä, miten länsimainen ajattelu vuosikymmenten kuluessa muuntui ja kehittyi. Voi myös huomauttaa, että aikakauden liberaaliin perintöön kuuluivat myös Losurdon kiittävästi mainitsemat markiisi de Condocet ja Simon Bolivar, jotka yksiselitteisesti asettuivat ja toimivat orjuuden hävittämiseksi ja kaikkien ihmisten tasa-arvon toteuttamiseksi. 

Kaiken kaikkiaan kirja kuitenkin on tärkeä ja hyödyllinen vastalääke sille yksisilmäiselle liberaalien aatteiden ja filosofien ylistämiselle, jota eurooppalaisen historian valtavirtaus on toteuttanut. Se on myös hyvä muistutus siitä – kuten Losurdokin alleviivaa – että 1900-luvun holokaustin ja totalitarismin kauheuksien juuret eivät löydy vain saksalaisesta maaperästä ja ideologiasta. Ne ovat yhtä lailla osa länsimaiden ja Euroopan yhteistä perintöä ja jatkoa niiden herrenvolk-demokratialle, mitä käsitettä on myös angloamerikkalaisista maista käytetty.
 
Kirjan suomenkielinen nimi on epäonnistunut. Tarkoitus on tietenkin ollut markkinoida sitä vastateoksena Suomessakin jo 2001 julkaistulle Kommunismin mustalle kirjalle. Se ei tee oikeutta Losurdon hyvin erilaiselle kirjalle, jonka nimen Controstoria oikeampi käännös olisi ollut liberalismin vastahistoria ja sekin vielä täsmennettynä aatteen 1700- ja 1800-luvun historiaksi, jonka tarkoitus ja käsittelytapa on hyvin erilainen kuin Stephane Courtois’n kommunismikirjalla.
 
Tammikuu 2014