En ole tarkistanut,
kuinka usein ja kuinka monessa maassa on järjestetty tällaisia
Molotov-Ribbentropp vuosipäivän tilaisuuksia. Historian  kertaaminen on aina hyväksi, vaikka nämä
tilaisuudet eivät enää olisi varsinaista uutta tietoa juurikaan 90-luvulla tapahtuneen
neuvostoarkistojen (hetkellisen) avautumisen jälkeen tuottaneetkaan.

Kertaamisen
merkitys on ensinnäkin siinä, että historiattomassa ajassamme ei yleensäkään
voi tehdä liikaa historiantuntemuksen syventämiseksi ja levittämiseksi.
Toiseksi on myös mielenkiintoista seurata sitä, miten kulloisenkin ajankohdan
tapahtumat, ilmapiiri ja zeitgeist aina vaikuttavat jo moneen kertaan
läpikäytyjen asioiden tulkintoihin ja niistä tehtäviin päätelmiin.

Suomessa tämä näkyy
siinä miten syyllisyyksiä sekä talvi- että jatkosotaan on tulkinnoissa jaettu
eri aikoina. Juuri nyt elämme sellaisia tapahtumia, jotka jälleen voivat
vaikuttaa myös tulkintoihimme 30-luvun kehityksestä.

Tässäkin
tarkastelussa on varottava sellaista mekanistista ja historiatonta
historiankäsitystä, että historia aina toistaisi itseään. Näennäisesti
samankaltaiset tapahtumat ja ratkaisut saavat eri aikoina erilaisia seurauksia.

Se mikä eniten
erottaa meidät tänään 30-luvusta on yli viisi miljardia ihmistä, eli se määrä,
jolla maailman väkiluku on 30-luvun kahdesta miljardista noussut. Toistan siis
kaiken viime kuukausina näkemämme synnyttämiä vastaväitteitä uhmaten, että
nykyisessä maailmassa ei sellaisella voimapolitiikalla, joka tuota 30-lukua
hallitsi, enää ole pysyviä etuja ja menestystä saatavissa. Itse asiassa ei sitä
saatu 30-luvullakaan, jonka pitäisi olla yksi tuon ajan tärkeimpiä opetuksia.

Toistaiseksi pätevä
johtopäätös onkin, että voimapolitiikkaan on edelleen pakko varautua, vaikka se
ei enää tarkoituksenmukaisuus-moraalin perusteella eettisistä puhumattakaan
olisi enää sen enempää toimiva kuin hyväksyttävä tapa koettaa edistää minkään
valtion etua.

                                                        
*     *      *

Suomi tunnetusti
etsi pitkään ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaansa itsenäisyytensä
alkuaikoina. Tammikuussa 1918 alkanut sisällissota antoi sille ensimmäisen
suunnan. Voittanut valkoinen puoli katsoi v. 1918 sodan olleen myös vapaussotaa
ja Suomen olleen sotatilassa Neuvosto-Venäjän kanssa, mikä sitten todettiin
päättyneeksi lokakuussa 1920 solmitussa Tarton rauhansopimuksessa.

Suomessa idän
suunta käsitettiin laajasti pysyväksi uhaksi. Sitä varten oli maailmansodan
vielä kestäessä hakeuduttu keisarillisen Saksan suojelukseen, jonka
varmistamiseksi tehtiin pitkälle Suomen Saksan sotatalouden jatkeeksi sopimuksia
ja hankittiin saksalainen ruhtinas Suomen kuninkaaksi. Tavoitteena oli keisarin
poika, mutta jouduttiin tyytymään vähäisempään sukulaiseen, eikä hänkään
ehtinyt ottaa vastaan valtaistuinta ennen kuin maailmansota päättyi Saksan
romahdukseen.

Suomessa
vaihdettiin valtionhoitajaa ja hallitusta. Tukea haettiin ja saatiin nyt
Englannista, jonka laivasto oli Itämeren valtias Saksan romahduksen jälkeen ja
joka tuki erilaisia valkoisten armeijoiden interventioita bolshevikkivallan
kaatamiseksi. Englantilaiset perustivat Koivistolle tukikohdan, mikä tapahtui
ilman mitään Suomen eduskunnan tai hallituksenkaan hyväksymää sopimusta. Sieltä
käsin he suorittivat tuhoisia torpeedovenehyökkäyksiä Kronstadtiin, mistä
Stalin muistutti suomalaisia neuvottelijoita syksyllä 1939 Moskovassa.

Mannerheim harkitsi
valtionhoitajana osallistumista Judenitsin valkoisen armeijan hyökkäykseen
Pietariin kesällä 1919. Se olisi edellyttänyt vallankaappausta Suomessa ja
valkovenäläisten lupausta Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta, eikä
kumpaankaan ollut valmiutta.

Saksalaissuuntauksen
romahduksen ja brittien vetäytymisen jälkeen oli reunavaltiopolitiikan vuoro.
Se oli alusta pitäen hyllyvällä pohjalla jo Liettuan ja Puolan sekä balttien
keskinäisten erimielisyyksien vuoksi. Suomen osalta reunavaltiopolitiikka raukesi
eduskunnan silloiselle ulkoministeri Rudolf Holstille Varsovassa tehdyn
sopimuksen johdosta antamaan epäluottamuslauseeseen vuonna 1922. Sen pitempään
eläneenä jatkeena voi pitää salaista suomalais-virolaista puolustusyhteistyötä
Suomenlahden sulkusuunnitelmineen.

20-luvulla Suomen ulko-
ja turvallisuuspolitiikkaa ryhdyttiin määrittämään puoluettomuuspolitiikaksi.
Sen tärkein kiintopiste oli Kansainliitto ja sen peruskirjan antamaan turvaan
nojautuminen sekä tietysti omasta puolustuksesta huolehtiminen. Tätä 1923
jälkeistä aikaa on luonnehdittu Suomen loistavan eristäytymisen politiikaksi.
Pohjoismaat eivät vielä silloin näyttäytyneet luonnolliselta viiteryhmältä.
Suhteita Ruotsiin rasitti Ahvenanmaan kysymys, vaikka se saatiin Kansainliiton ainoaksi
menestykseksi jääneessä välitysprosessissa ratkaistua. Kielikysymys rasitti pitkään
suhteita Ruotsiin ja AKS:n kansallispoliittinen agitaatio koettiin
vihamieliseksi myös Norjassa.

Vasta joulukuussa
1935 oltiin kypsiä ottamaan Suomen politiikan perustaksi pohjoismainen suuntaus,
kun eduskunta hyväksyi sille esitetyn julistuksen asiasta. Tätä oli edeltänyt
kansainvälisen tilanteen muutos ja kiristyminen, joka näkyi niin kauppa-
kuin  turvallisuuspolitiikassa. Luottamus
Kansainliittoon oli alkanut sinisilmäisimmissäkin valtioissa horjua. Saksa oli
päässyt Kansainliiton jäseneksi vuonna 1926, mutta erosi siitä heti Hitlerin ja
kansallissosialistien noustua valtaan 1933. Seuraavana vuonna
Neuvostoliitosta  tuli Kansainliiton
jäsen , mikä sopi loogisesti yhteen Kominternin uuden kansanrintamapolitiikan
kanssa.

Jos itsenäisyyden
alkuvuodet olivat eri tavoin riidan haastamista Neuvosto-Venäjän kanssa, alkoi
realismi voittaa alaa. Vuonna 1932 solmittiin hyökkäämättömyyssopimus
Neuvostoliiton kanssa ja joulukuussa hallitus ja eduskunta olivat valmiita ns.
pohjoismaisen suuntauksen vahvistamiseen. Taustalla oli havainto
maailmanpoliittisen tilanteen kärjistymisestä.

Kuten ulkoministeri
Antti Hackzell eduskunnassa totesi ”Italian ja Abessinian välinen sota on jo
melkoisesti muuttanut Euroopan valtain välistä rauhantilaa, maanosassamme
ylläpitänyttä rauhanjärjestelmää”. Ulkoministerin eduskuntapuhetta leimasi
edelleen vahva luottamus Kansainliittoon, joka Hackzellin mukaan oli
”perustettu sellaisille oikeusperiaatteille, joista joka ainoa on omansa
turvaamaan pientä kansaa, lujittamaan yleistä rauhantilaa ja vahvistamaan
humaniteetin vaikutusta maailmassa”. Tärkein kohta puheessa oli kuitenkin
pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden ja niille yhteisen puolueettomuuspolitiikan
korostaminen.

Pohjoismaista suuntausta oli pohjustanut Suomen
liittyminen v. 1933 kolme vuotta aiemmin perustettuun Oslo -valtioiden ryhmään
kolmen pohjoismaan ja kolmen Benelux-maan kanssa. Vaikka sopimus koski lähinnä
tulli- ja kauppasuhteita oli sillä myös turvallisuuspoliittinen merkitys
Euroopan demokraattisten ja suurvaltojen välissä olonsa tukalaksi kokeneiden
maiden yhteisyyden ilmauksena. Mutta Hackzellin Kansainliitto hehkutus oli
kuitenkin jo hiipunut  heinäkuuhun 1936 mennessä,
jolloin Oslo-valtiot antoivat yhteisen julistuksen, jossa ne pidättivät
itselleen oikeuden harkita kussakin tapauksessa

erikseen,
osallistuvatko ne Kansainliiton 16. artiklassa säädettyihin pakotteisiin.

Juuri
mitään operationaalista merkitystä ei pohjoismaisella suuntauksella Suomen
turvallisuuspolitiikalle kuitenkaan ollut. Sitä silti toivottiin ja haettiin
erityisesti Ruotsin kanssa aluksi salaisissa neuvotteluissa, jotka tähtäsivät konkreettisesti
Ahvenanmaan statuutin muuttamiseen niin, että Suomi ja Ruotsi voisivat yhdessä
toteuttaa demilitarisoidun saariryhmän linnoittamisen. Edellisenä vuonna
valmistunut hanke kaatui lopulta mm. Neuvostoliiton vastustukseen keväällä
1939. Neuvostoliitto ei ylipäätään ollut missään suhteessa Suomen pohjoismaisen
suuntauksen ymmärtäjä, paremminkin päinvastoin. Suomen toiveet
puolustusteollisesta yhteistyöstä Ruotsin kanssa eivät liioin johtaneet
konkreettisiin tuloksiin.

Ruotsalais-suomalaiset
sotilaalliset konsultaatiot Ahvenanmaasta haluttiin Suomessa ymmärtää niin,
että kyse olisi tosiasiassa ollut puolustusliitosta tai ainakin Suomen
sotilaalliseen tukemiseen sodan sattuessa johtavasta sitoumuksesta. Ruotsissa
ei joitain sotilaspiirejä lukuun ottamatta kukaan tätä näin tarkoittanut eikä
Suomelle annettu mitään tällaisia lupauksia.

Vaikka
Ruotsi varsin avokätisesti avusti Suomea talvisodan aikana jäi Suomessa monille
päällimmäiseksi katkeruus siitä, että Ruotsi olisi jättäytymällä
ei-sotaakäyväksi maaksi jotenkin pettänyt Suomen. Tosiasiassa Ruotsi ei silloin
eikä muinakaan ajankohtina historiassa ole pettänyt mitään sitoumuksiaan tai
lupauksia Suomelle, erotuksena siitä, että se ei ole toiminut kuten suomalaiset
olisivat toivoneet ja odottaneet. Talvisodasta kannattaa kuitenkin noteerata
Molotovin tokaisu Ruotsin lähettiläälle Moskovassa syksyllä 1940, ”Sehän oli
teidän sotanne”.

Ymmärrys siitä,
että Suomen turvallisuutta ei ole ollut mahdollista toiveista huolimatta hakea
liittolaissuhteista tai kollektiivisesta turvallisuudesta jätti jäljelle vain
kysymyksen, voitaisiinko Neuvostoliiton taholta koettu uhka poistaa hoitamalla
suhteet suoraan Neuvostoliiton kanssa. Tämä vaihtoehto ei Suomessa tuolloin
nauttinut vielä minkäänlaista suosiota. Vielä Hackzellin jo lainatussa puheessa
joulukuussa 1935 suhde Neuvostoliittoon kuitattiin tasan yhdellä lauseella:
”Mitä suhteisiimme suureen itäiseen naapuriimme tulee, ovat ne jatkuneet
normaaleina ja hyvinä.”

Pidemmälle menevää
ymmärrystä  osoitti Suomen Moskovan
lähettiläs Aarne Sakari Yrjö-Koskinen vuonna 1936  kirjeessään Hackzellia seuranneelle
ulkoministeri Rudolf Holstille: ”Huolimatta siitä, että itse olen oikeistomies,
olen syvästi vakuuttunut siitä, että kansallinen etumme vaatii meiltä
rehellistä pyrkimystä hyvien suhteiden ylläpitämiseen Neuvostoliittoon, koska
se on meidän ainoa mahdollinen vihollinen”.

Sitä, etteikö
Suomen politiikka 30-luvun lopulla edustanut tällaista rehellistä pyrkimystä
niin hallitustasolla kuin eduskunnan ja kansan enemmistön keskuudessa, ei voi sellaisenaan
asettaa kyseenalaiseksi, siitä huolimatta, että Suomessa oli äänekkäitä ryhmiä,
jotka eivät tätä näkemystä jakaneet. Monet olisivat kuitenkin mieluiten
toivoneet, että hyvien suhteiden rinnalla olisi ollut myös jokin tai joitain
valtioita, jotka olisivat olleet valmiita tarjoamaan Suomelle myös
sotilaallisia turvatakeita, mutta niitä ei ollut saatavissa.

Muiden valtioiden
ja erityisesti Neuvostoliiton näkemys Suomen politiikasta ja Suomen asemasta
oli kuitenkin erilainen kuin millaisena suomalaiset sen halusivat nähdä. Vaikka
suomalaiset heimoaktivistit olivat armeijan varustamina retkeilleet
Neuvosto-Venäjän puolella ennen Tarton rauhan solmimista ei Moskovassa varmaan
nähty Suomea itsessään minään Neuvostoliittoa uhkaavana sotilaallisena
toimijana. Epäluulot kohdistuivat siihen, halusiko Suomi ja olisiko se
halutessaankaan kykenevä torjumaan jonkun kolmannen mahdin halua käyttää Suomea
Neuvostoliittoa vastaan suunnattuihin sotilaallisiin toimiin.

Merkkejä siitä,
että Neuvostoliitto odotti Suomelta enemmän kuin hyvien suhteiden vakuutuksia,
oli saatu jo varhain. Neuvostoliiton lähettiläs Eric Assmus oli kesäkuussa 1936
käynyt ulkoministeri Hackzellin puheilla ja katsonut tosiasioiden osoittaneen
Suomen ulkopolitiikan olevan jotain muuta kuin puolueetonta. Tätä hallituksessa
pidettiin vain ”vanhana veisuna”, eikä se aiheuttanut enempiä reaktioita edes
sen jälkeen, kun Assmus kolme päivää myöhemmin kävi pääministeri Kivimäen luona
ja sanoi, että Neuvostoliitto katsoi sotilaallisen konfliktin syttyessä
Keski-Euroopassa olevan oman turvallisuutensa takia ehkä pakotettu miehittämään
osia Suomesta.

Seuraava hyvin
näkyvä merkki oli sitten Leningradin puoluejohtajan Andrei Zhdanovin puhe
marraskuun lopulla 1936, jossa esitettiin julkisesti hyvin selkeitä ja uhkaavia
huomautuksia Suomesta, jota uhattiin sotilaallisella kostolla, jos maa sallisi
fasististen hyökkääjien käyttää aluettaan Neuvostoliittoa vastaan. Muitakin
viestejä saatiin.

Taustalla oli ennen
kaikkea Hitlerin kansallissosialistien valtaannousu Saksassa, Saksan ero Kansainliitosta,
Versaillesin rauhansopimusta avoimesti rikkova varusteluohjelma ja asevelvollisuuden
palauttaminen 1935. Saarin liitettiin kansanäänestyksen perusteella Saksaan
1935. Jatkossa olivat vuorossa demilitarisoidun Reininmaan miehittäminen
1936,  interventio Espanjan
sisällissodassa, Itävallan Anschluss 1938
ja Tshekkoslovakian paloittaminen 1938-1939.

Neuvostoliiton
ulkopolitiikka oli Hitlerin valtaannousun jälkeen aktivoitunut uudella tavalla
etsimään rauhaa vakauttavia järjestelyjä Euroopassa. Jo ennen sitä se oli
vuonna 1932 tarjonnut naapureilleen hyökkäämättömyyssopimuksia, jollaisen myös
Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa kolmeksi vuodeksi vuonna 1932 ja jonka
voimassaoloa kaksi vuotta myöhemmin pidennettiin vielä kymmenellä vuodella.
Tämän jälkeen Neuvostoliitto orientoitui selvemmin kollektiivisen
turvallisuuden politiikan tueksi ja ideoi v. 1926 solmittua Saksan
länsinaapureiden rajojen muuttamattomuutta ja riitojen sovittelumenettelyyn
sioututumista Locarnon sopimusta vastaavaa järjestelyä Saksan itäisten
naapureiden kanssa.

Ns. itä-Locarnoa ei
monistakaan syistä syntynyt. Suomen kannalta jäi avoimeksi, halusiko
Neuvostoliitto siihen myös Suomea mukaan vai ei. Sen nimenomaiset kohteet
olivat Puola ja Baltian maat. 30-luvulla Neuvostoliiton politiikassa vallitsi
muutoinkin tietty ambivalenssi sen suhteen, katsoiko se Suomea samanlaisena tapauksena
ja samaan ryhmään kuuluvana kuin Baltian maat, mutta yleisesti tällaista
niputusta se ei tehnyt.

Joka tapauksessa
Suomi ehti tehdä selväksi, ettei se ollut tällaisista takuista kiinnostunut.
Tämä tietysti noteerattiin Moskovassa, samoin kuin Suomen varauksellinen
suhtautuminen Neuvostoliiton liittymiseen Kansainliittoon vuonna 1935.

Vuosi 1937 oli
ollut suomalais-venäläisissä suhteissa jonkinlaista pientä suojasään kautta.
Mutta Moskovassa ei oltu lakattu etsimästä järjestelyjä sen kokeman
turvattomuuden vähentämiseksi, ja kun sen näkemykset kollektiivisista turvallisuusjärjestelyistä
eivät saaneet vastakaikua, valmistauduttiin sitä hakemaan kahdenvälisistä
järjestelyistä, jotka Suomen osalta tunnetaan talvisotaa edeltäneinä salaisina
ns. Jartsev – neuvotteluina, jotka tuskin täysin sattumalta käynnistyivät kohta
Anschlussin jälkeen.

Nämä ns. Jartsev -neuvottelut
ovat sen verran tunnettua asiaa, etten lähde niitä tässä yksityiskohtaisemmin
avaamaan, sen enempää kuin niitä syksyllä 1939 seuranneita talvisotaa
edeltäneitä Moskovan neuvotteluja. On kuitenkin hyvä huomata, että näiden
välissä oli vaihe, jolloin myös asemaltaan Jartsevia huomattavasti keskeisemmät
neuvostoedustajat, kuten lähettiläs Stein ja ministerit Mikojan ja Litvinov, koettivat
saada suomalaisia ottamaan vakavasti sille tarjottuja järjestelyjä.

Moskovan
neuvottelujen alkaessa oli tilanne tietenkin kokonaan muuttunut sekä
Neuvostoliiton että Suomen kannalta, kun Molotov-Ribbentropp-sopimus
allekirjoitettiin Moskovassa.

Viimeistään
Tshekkoslovakian kohtalo ja paloittelu oli vakuuttanut Stalinin siitä, että
sota olisi tulossa. Siitä alkoivat olla vakuuttuneita länsivallat Englanti ja
Ranska jouduttuaan havaitsemaan myöntyvyys- 
tai oikeammin rauhoittamispolitiikkansa epäonnistumisen Saksan suhteen. Tässä
tilanteessa sekä Saksalla että länsivalloilla oli kiireinen intressi päästä
yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton kanssa.

Englanti ja Ranska
aloittivat  neuvottelut Neuvostoliiton
kanssa jo toukokuussa ja niitä jatkettiin elokuuhun asti. Englanti ja Ranska
olivat kiinnostuneita keskinäisestä avunantosopimuksesta, joka tietenkin olisi
perustunut Saksan agression torjumiseen. Neuvostoliiton tarjous sisälsi
maininnan, että Baltian maille, Belgialle, Kreikalle, Puolalle, Romanialle ja
Turkille annettaisiin takuut sekä lupaus sotilaallisesta avusta hyökkäyksen
sattuessa. Neuvottelut kariutuivat siihen, että Englanti ja Ranska  – tietäen kyseisten maiden vastustuksen
tarjoukseen, johon heidän halukkuuttaan ei suoraan tiedusteltu – eivät voineet
hyväksyä tällaista avunantositoumusta, joka olisi antanut Neuvostoliitolle
mahdollisuuden antaa tätä sotilaallista apua jo ilman avoimen hyökkäyksen
toteutumista ja siitä riippumatta, halusivatko maat tällaista apua ottaa
vastaan vai ei.

Saksalla ei ollut
tällaisia tunnonvaivoja. Elokuun 23. päivänä allekirjoitettu
Molotov-Ribbentropp sopimus oli julkiselta muodoltaan ystävyyssopimus. Sen
salainen lisäpöytäkirja tuli julkiseksi vasta toisen maailmansodan päätyttyä,
mutta sen sisältö oli pääteltävissä jo sen allekirjoitusta seuranneista syksyn
1939 tapahtumista.

Tieto Englannin ja
Ranskan Suomeakin koskevien ”garantia-neuvottelujen” – kuten niitä pelännyt
J.K. Paasikivi ne päiväkirjaansa merkitsi – raukeamisesta otettiin Suomessa
helpotuksella vastaan, ja monet tervehtivät Molotov-Ribbetropp sopimusta myös
Suomen asemaa vahvistavana asiana. Päiväkirjaansa Paasikivi merkitsi tuoreeltaan
niin Eljas Erkon ja Hackzellin tyytyväisyyden ilmaukset sopimuksesta, mutta
epävarmaa on, ovatko niitä suomivat marginaalimerkinnät tehty samanaikaisesti
vai myöhemmin.

Toisin kuin sotien
välisen ajan hyökkäämättömyyssopimukset ja muut moninaiset sopimusjärjestelyt,
jotka olivat varautumista erilaisiin mahdollisuuksiin, joiden toteutumista
haluttiin välttää, Molotov-Ribbentropp sopimuksen tarkoitus oli mahdollistaa
molempien osapuolten suunnitelmien täytäntöönpano.

Hitlerille tämä mahdollisti
Puolan valloituksen ja länsimaiden haastamisen ilman pelkoa kahden rintaman
sodasta, Stalinille sen intressien varmistamisen Itämeren piirissä ja
Bessarabiassa ja lisäaikaa varautua Saksan hyökkäykseen. Hitlerin suunnitelmiin
ei kuulunut välitön sota länsivaltojen kanssa, joka seurasi niiden M-R
sopimuksen jälkeen Puolalle antamista takeista, mutta se ei häntä pelottanut
eikä pysäyttänyt. Osallistuminen Puolan jakoon edellytti Stalinilta
puna-armeijan käyttöä, mutta talvisota ei välttämättä kuulunut hänen
suunnitelmiinsa, mutta siitä tuli hänen katsannossaan väistämätön ja
tarpeellinen seuraus Suomen taipumattomuudesta.

Toiseen
maailmansotaan johtanutta kehitystä on tarkasteltu ennen muuta kollektiivisen
turvallisuuden pettämisenä ja suurvaltojen rajoittamattoman voimapolitiikan
seurauksena. Suomessa tätä reaalipoliittista katsantoa edusti erityisen
selkeästi Paasikivi, joka muistelmissaan kirjoitti  ”Luonteeni pakottaa minua katselemaan ja
miettimään asioita toiselta puolen ja toiselta puolen. Ja ratkaisu on vaikea –
näinä voima- ja valtapolitiikan aikoina, jolloin suurvallat, itse ottamansa
oikeuden nojalla, eivät ole luopuneet olemasta tuomareina ja tuomioidensa
täytäntöön panijoina omissa asioissaan.” Toisessa yhteydessä hän myös
totesi; ”Suurvalloilla ei ole ystäviä, niillä on vain intressejä”.

Samankaltaisia
ilmaisuja suurvaltojen toiminnasta ovat käyttäneet myös monet muut pienempien
valtioiden edustajat. Näistä huomioista ei sinänsä tarvitse olla eri mieltä,
mutta on syytä kuitenkin tehdä se huomio, että pienten valtioiden korottaminen
jotenkin moraalisesti ylevämpään kastiin vain niiden pienuuden vuoksi on
perusteetonta. Useimmiten pienen ja suuren vallan ero voimapolitiikan suhteen
on vain siinä, että pienillä valtioilla on vain vähemmän resursseja ja
harvemmin mahdollisuuksia sen käyttämiseen. Tilaisuuden tullen ne ovat
kuitenkin olleet yhtä hanakoita itse käyttämään voimapolitiikkaa hyväkseen
siirrelläkseen rajojaaan tai ainakin tarttumaan suurten niille tällaiseen avaamiin
mahdollisuuksiin. Edellisestä kertovat erilaiset Suur-Unkari, Suur-Albania tai
Suur-Suomi ajatukset ja ohjelmat, 
jälkimmäisestä se miten Balkanin maat mielellään osallistuivat toistensa
jakamisoperaatioihin tai miten Unkaria ja Liettuaa ehdittiin vuonna 1939
palkita niiden alueen laajennuksilla.

Käsitys, että Molotov-Ribbentropp
sopimus olisi aiheuttanut toisen maailmansodan on kestämätön, mutta sen
syttymistapaan ja –ajankohtaan sekä sen kulkuun se tietysti vaikutti jopa
ratkaisevasti. Sodan päättymisen jälkeen se on jäänyt vaikuttamaan pelotteena
ja esimerkkinä diktaattorien kyynisistä toimintatavoista ja pienten valtioiden
intressien häikäilemättömästä polkemisesta.

Päätän esitykseni
Paasikiven 2.9. 1939 toisen maailmansodan aattona tekemään
päiväkirjamerkintään.

”Pelkään, että kehitys menee
siihen, että pienet vallat menettävät suvereenisuutensa. Nykyinen
kansainvälinen oikeus näkyy syntyneen sellaisissa oloissa, jolloin oli paljon
pieniä valtoja, jotenkin yhtä suuria. Se oli Grotiuksen, Machiavellin ym aikaa.
Westfalin rauhassa oli sadoittain osanottajia. Mutta nyt on olot muuttuneet.
Nyt on syntynyt muutamia suurvaltoja ja sitten on joukko pieniä valtoja. Suuret
määräävät kokonaan kansainvälisessä politiikassa. Meillä pienillä ei ole mitään
tekemistä.  ”Suurvaltojen konsertti”
ennen maailmansotaa. Pienillä valloilla ei ollut ennen maailmansotaakaan juuri
mitään ulkopolitiikkaa.  [ … ] Nykyinen
kansainvälinen oikeus ei siten näytä olevan sopusoinnussa nykyisten realisten
olojen kanssa. Se lähtee siitä, että kaikki suvereeniset vallat ovat
yhdenvertaiset, mutta se ei ole niin kuin asiat todellisuudessa ovat.  Kansainliitossa koetetaan tätä yhdenvertaisuuden
ja siis nykyisen kansainvälisen oikeuden aatetta toteuttaa, mutta siinä
epäonnistuttu.  Näyttää siis selvältä, että
kehitys vie pakosti siihen, että kansainvälinen oikeus saadaan yhdenmukaiseksi
todellisien olojen kanssa. Sen ei tarvitse tietää, että pienet kansat ei saisi
elää omaa elämäänsä ja että heillä ei olisi itsemääräysoikeutta. Päinvastoin
pitäisi tulla aksiomina tunnustetuksi, että myös pienillä kansoilla on tämä
oikeus omaan elämään. Se on moraalinen velvoitus. Ja se on myös kaikille, myös
suurille, ja koko ihmis kunnalle edullisin. Mutta tätä aatetta olisi ruvettava
ajamaan.”

Erkki Tuomioja

Hella, Sulo ja Leino – 100 v. Kukkian kesästä

seminaaripuheenvuoro Luopioinen 2.8.2014

Tämä voisi olla yhtä hyvin maailmansodan alkamisen
muistotilaisuus. Ilman sotaa ei olisi ollut sitä Kukkian kesää, joka toi Leinon,
Sulon ja Hellan Ahonsaareen lähes kolmeksi kuukaudeksi ja jota siten oikeammin
tulisi muistella Kukkian syksynä.  Ihan
kirkkaalta taivaalta ei Kukkialle siirtyminen tullut. Sulo Wuolijoki, jonka
tuttavuus Leinon kanssa oli vanhaa perua, kutsui Leinon jo keväällä Kukkialle,
mutta Kappelielmän houkutukset tulivat väliin kunnes pelko sodan alkamisesta
toi ajatuksen uudelleen mieleen.

Ella Murrik oli 18-vuotias
Suomeen vastamuuttanut Helsingin yliopiston opiskelija kun hän syksyllä 1904
ensimmäisen kerran näki suojelijansa Aino Kallaksen hänelle osoittaman Eino
Leinon Kansallisteatterin katsomossa. Wuolijoki muisteli hetkeä vuosikymmeniä
myöhemmin näin:

”Henkeni salpautui.
Eino Leino ja Kansallisteatteri! Meidän Tarton lasten ihanne ja pyhimys, Suomen
ihanimman runouden kuningas! Sieltä hän tuli vastaamme ja oli juuri sellainen
kuin kuvissaan, juuri sellainen salaperäinen, tumma ja melankolinen kuin
runoilijan piti olla, sitä paitsi miehekäs ja paljon vanhemman näköinen kuin
mikä hänen ikänsä oli.”

Tämän jälkeen Suomessa pian Sulo Wuolijoen kanssa avioiduttuaan Hella
Wuolijoeksi muuttunut Murrik ja Eino Leino kohtasivat vain satunnaisesti. Hella
Wuolijoen tiedetään usein ihastuneen vanhempiin miehiin, mutta tällaisesta ei
Eino Leinon kanssa ollut kyse.  Kyse oli
hyvin moniulotteisesta suhteesta, jota voi nimittää vähintään dialektiseksi
ellei suorastaan viha-rakkaussuhteeksi.

Sulo Wuolijoki oli jo
varhemmin hyvinkin läheinen tuttava Leinon kanssa, mutta ensimmäisen kerran Hella
Wuolijoki ja Leino olivat lähemmin puheissa kun Hella ja Sulo kohtasivat Leinon
ja L.Onervan vappuaamuna ravintola Kaisaniemessä siman juomisen merkeissä.
Hella Wuolijoki kertoo:

”Yhdessä mentiin
Kämppiin aamiaiselle ja sitä ”aamiaista” kesti kunnes Kämp yöllä
suljettiin ja vielä sen jälkeenkin Päivölän klubilla. Kävin
näitten ”aamiaisten” välillä kotona lapseni luona, – palasin
Kämppiin, lähdin uudestaan kotiin iltapäivällä ja taas sain tulla taas takaisin
– ”aamiaiselle”. Aamulla lauloi koko Kämpin yleisö mukana ”gluntteja”
– mieheni ääni kuului ylinnä (vanha YL-läinen!) ja yleinen ystävyys jatkoi
pöydän pituutta. Leino, joka oli ollut aamulla Kaisaniemessä selvä ja korrekti,
alkoi innostua Kämpissä ja kylvää salamoita yhdessä mieheni kanssa, jolloin
yleisö pitkässä pöydässämme alkoi taputtaa ja muutoinkin osoittaa mieltymystään
yhä lisääntyvin pullorivein. Onerva ja minä yritimme turhaan hillitä
iloa”.

  ”Kaikki naurut
oli naurettu, kaikki laulut laulettu, mutta kaikkia Kämpin pulloja ei
vielä ollut tyhjennetty. Ja niin juhla jatkui” – Kämpistä Päivölään,
mutta Hella ei enää jaksanut kuulla samoja vitsejä kello neljä
aamulla, joille ole vielä kello neljä iltapäivällä nauranut.
Lopulta miestään turhaan kotiin houkutellut vaimo sai tarpeekseen,
nousi  ylös räjähtäen ja sätti koko
seurueen. Mutta Leino seurasi häntä anteeksipyytävänä eteiseen, koitti
lohduttaa ja järjesti ajurin viemään rouvan kotiin ja lupasi toimittaa sinne
Sulonkin, mikä kuitenkin Hellan mukaan jäi tekemättä.

Sulo Wuolijoen ja Eino
Leinon kostea ja iloinen ystävyys jatkui samanlaisissa merkeissä. Tämä asetti
rouvan kärsivällisyyden koetukselle, erityisesti kun Sulo myöhään erään iltana
toi Leinon puolison Aino Kajanuksen Leinon  kodistaan häätämän ja yösijaa vailla olleen
runoilijan heidän kotiinsa. Tätä oli edeltänyt Leinon ystäviensä kanssa
järjestämä jonkinlainen kodintyhjennysjuhla, jonka kuvausta
kuultuaan Hella Wuolijoki kertoo pitäneensä puheen, jonka
hän parikymmentä vuotta myöhemmin sijoitti Niskavuoren naisissa Martan
suuhun. Se mursi Leinon joka puhkesi kyyneliin. Ja Hella kirjoittaa, että:
”Meistä tuli sinä iltana, ystävät, vaikka hän sanoikin pelkäävänsä minua
ja totuutta.”
  

Eino Leinoa muistellessaan
Wuolijoki kiinnitti huomiota siihen, että hänestä olivat kirjoittaneet pääosin
Leinon elämän surullisen puolen paremmin tunteneet naiset:  ”Mutta missä ovat ne miehet, jotka
jakoivat hänen ilonsa Kavaljeeriflyygelissä, Catanissa ja muissa kapakoissa ja
joille hän kylvi säkenöiviä sanojaan ja sukkeluuksiaan – joista monikaan ei ole
säilynyt? Mikä valtava hahmo hän olikaan sivistyselämässämme, tuo
notredamelainen hirviö, joka kulki Esplanadillamme ja iski ihmisiä
tyylimiekalla ja pisti myrkkytikarilla ja irvisteli teennäisyydelle ja kylvi
hymyileviä sanoja kapakkapöytiin.”

Kolmikon
yhteiselämän paras aika sattui syyskesään 1914, kun maailmansodan
puhkeaminen tyhjensi panikoituvan Helsingin. Hella Wuolijoki toimitti
silloin lapsensa mummolaan hoitoon, otti mukaansa Helsingistä Eino Leinon ja
vei hänet Luopioisten Kukkian Ahonsaareen jossa Wuoljioen suku omisti
kalamökin, jonne Sulo oli pari päivää aikaisemmin jo matkustanut.
Alun perin viikon vierailuksi ajateltu oleilu venyi lähes
kolmen kuukauden mittaiseksi kunnes kylmenevät syyssäät ajoivat kolmikon
takaisin kaupunkiin.

Tätä aikaa Kukkialla Hella
Wuolijoki on lämmöllä muistellut 30 vuotta myöhemmin vankilassa
kirjoittamassaan muistelmakirjassa Kummituksia ja kajavia. Saaressa
vietetyt viikot kalasteluineen ja muine arkisine askareineen – joita toki
nimettömäksi jäänyt piikalikka ja Wuolijokien renki, jo 80-vuotta
täyttänyt kalastaja ja saunanlämmittäjä Penna helpottivat – virittivät
myös kolmikon luovuutta.

Hella Wuolijoen havainto,
että Leinon kanssa ilot jakaneet miehet eivät olisi hänestä
kirjoittaneet, vaatii kuitenkin huomautuksen että yksi
näistä, nimittäin Sulo Wuolijoki, on myös kirjoittanut Leinosta, mutta yli
kymmenen vuotta Kummituksia ja kajavia ilmestymisen jälkeen. Hän ei
kuitenkaan tehnyt sitä samalla elämän syvävirtoja tavoittelevalla
paatoksellisuudella kuin dramaturgi Hella Wuolijoki, vaan hämäläishuumorin
sävyttämällä kepeällä lämmöllä kirjoitettujen anekdoottien merkeissä, jotka
käsittelivät myös molempien miesten hyvin tuntemaa vekselipitoista elämäntapaa.

Kukkian välittömiä tuotoksia olivat Eino Leinon runokokoelma
Elämän koreus ja Hella Wuolijoen
saksannos Armas Launiksen Seitsemän
veljestä oopperan libretosta, mutta on lupa olettaa että moni muukin työ
sai alkunsa ja inspiraationsa Kukkialla vietettyjen kuukausien aikana. . Kesä
oli kolmen kuukauden katkos Kappelin piirin elämässä, mutta ei enempää. Leino
ja Hella Wuolijoki jatkoivat vielä jonkin aikaa runoihon liittyvää
yhteydenpitoa. Hella Wuolijoki kokosi virolaisesta kansanrunoudesta kokoelmaa Sõja laul, jotka innostivat myös Leinoa Helkavirsien toisen laitoksen
tekemisessä.

Hella Wuolijoen ja Eino
Leinon suhteen dialektisuus käy Kummituksia
ja Kajaviateoksen muisteloista
ja kuvauksista hyvin selväksi. Sillä ei ollut niinkään tekemistä politiikan
kanssa, jonka suhteen Leino oli joustava ja pystyi sujuvasti kirjoittamaan
ylistysrunoja vastakkaisiin poliittisiin leireihin kuuluneille ihmisille, kuten
kansalaissodan jälkeen Ståhlbergille ja Mannerheimille. Hella Wuolijoki ei
myöskään omista laitavasemmistolaisista sympatioistaan
huolimatta piitannut ihmisten ideologiasta, jos he muuten olivat
mielenkiintoisia ja luovia, mitä Leino totisesti oli. Hän ihaili Leinoa
runoilijana ja piti hänestä ihmisenä, mutta ei voinut olla samanaikaisesti
näkemässä häntä sinä pahana henkenä, joka erotti hänet miehestään ja veti Sulon
huonoille teille, mihin heidän avioliittonsakin hukkui.

Kukkian kautta edeltänyt meno jatkui pian syksyn alettya samankaltaisissa
merkeissä lyhyin katkoin ja katumusjaksoin.  Leino jatkoi iloista ravintolaelämäänsä
Kämpissä, Kappelissa ja muissa kantapaikoissaan, usein myös Sulo Wuolijoen,
Antti Favenin ja Aarne Orjatsalon kanssa, samalla kun Hella Wuolijoki ryhtyi
rakentamaan liikenaisen uraansa. Tämän eron Hella Wuolijoki kiteytti  näin: ”Hän [Leino] voittikin – kuinkas
muuten, hänen ympärillään oli hälinää ja jännitystä, henkistä ilotulitusta,
loistavaa seuraa. Minulla – vain työtä ja hiljaisuutta. Hän voitti, mutta hän
hävisi – ystävyyteni.”

Kansanvaltuuskunnan Helsingissä alkuvuonna 1918 he tapasivat
uudestaan, kun Sulo Wuolijoki – joka oli kieltäytynyt kansanvaltuutetun
paikasta kapinahallituksessa, mutta suostui toimimaan kansanvaltuuskunnan
asettamana suomalais-venäläisen sopimusvaltuuskunnan palkattomana sihteerinä –
toi  Leinon Wuolijokien kotiin. Kukkian
tunnelma ei palautunut, suuret tapahtumat olivat tulleet väliin. Wuolijoet
pysyivät erossa punaisten toimista, mutta eivät kannattaneet valkoisia tai
Saksaa, joka oli nyt Leinon johtotähti. Leino pelkäsi myös joutuvansa punaisten
vainoamaksi – mille pelolle tuskin oli pienintäkään pohjaa – mutta Wuolijoet
saivat hänet vähitellen rauhoittumaan.

Sodan päätyttyä valkoisten voittoon myös Sulo Wuolijoki
vangittiin ja häntä uhattiin myös kuolemantuomiolla. Syyksi riitti se että hän
oli toiminut sekavaltuuskunnan sihteerinä, vaikka muuten pysyi erossa punaisten
puuhista. Tässä tilanteessa sellaiset porvarit kuten Heikki Ritavuori ja W-A-
Lavonius ja kirjailija Juhani Aho kävivät lohduttamassa Hella Wuolijokea ja koittivat  toimia Sulo Wuolijoen hyväksi.  Mutta Leino, jota Hella Wuolijoki eniten
odotti. pysyi poissa.

Kun hän sitten lopulta tuli käymään, samaan aikaan Juhani
Ahon kanssa, hän oli vaitonen ja hiljainen, eikä kysyttäessä halunnut
kommentoida ajan tapahtumia muuta kuin toteamalla olevansa pieni. Vasta tämän
läynnin jälkeen Hella Wuolijoki sai käsiinsä Leinon kirjat Helsingin valloitus ja Vöyrin
koulu. Näistä löytyi vastaus Leinon käyttäytymiseen, lyhyt kertomus siitä
miten runoilija ja punaisten aikana käynyt erään ”entisen punaisen tuttavan
perheessä” jossa huomasi miten häneltä ”jo salattiin kaikkea ja häntä
kohdeltiin valkoisena rikollisena” jne. Hyvin harva osasi liittää tämän
maininnan Wuolijokiin, mutta Hella Wuolijoelle se oli musertava isku ja lopullinen
päätepiste heidän ystävyydelleen.

Loukkaantumisestaan huolimatta Hella Wuolijoki ymmärsi, että
Leinon näiden rivien takana oli oikeastaan hänen epäpoliittisuutensa ja
epävarmuutensa. Se näkyi siinä että Leino oli altis niille vaikutteilla jotka
hänen kulloinenkin seuransa häneen kohdisti. Saattaa lisäksi olla, että Leino
pahimmillaan pelkäsi ystävyytensä Sulo Wuolijoen kanssa jonka pohjalta he
olivat myös puhuneet jonkinlaisista Suur-Suomi haaveistaan joita punaisetkin
olivat yrittäneet Venäjän kustannuksella edistää.

Hella Wuolijoen ja Eino
Leinon viimeinen kohtaaminen tapahtui tammikuussa 1921 , jolloin Marlebäckistä
ilmoittamatta Helsinkiin palannut Wuolijoki sai kotiin soittaessaan kuulla,
että siellä oli virolaisia vieraita, mutta myös Leino. Emäntä vaati että Leinon
oli poistuttava ennen kuin hän tuli kotiin, mutta Leino oli siellä vielä hänen
saapuessaan. Kaikki talossa olleet kävivät vuoron perään rukoilemassa.

huoneeseensa
sulkeutuneelta emännältä, että hän puhuisi Leinon kanssa, mistä tämä vain
raivoistui enytistä enemmän.

”Vihdoin tuli sitten
Leino itse, istuutui ja katsoi minuun – nöyränä, matalana, niin kuin hän joskus
oli Kukkialla sunnuntaiaamun kauneuden edessä ollut ja lausui:

Tässä seison, enkä taida
muuta:

tällaiseksi loi mun aika,

iäisyys ja luonto suuri,

joka elää soi mun.

Pyydä anteeksi en mitään.

Mitään en mä anteeks’
anna.

Olen niin kuin luonto
itse,

joka lausuu: kärsi, kanna!

En muista lausuiko hän
koko ”Elämän koreuden”, mutta nämä säkeet ainakin, ja lisäsi –
Sydämeni on rikki.”

Tapaaminen jäi heidän
viimeisekseen ja se tapahtui Hella Wuolijoen osittaisen anteeksiannon
merkeissä.

Kukkialla oli puhuttu
paljon myös Virosta, johon Leinon kiinnostuksen oli alun perin herättänyt
hänen vanhempi veljensä O.A.F Lönnbohm. Leinon Viro-tuntemus oli silloin
vielä varsin vähäistä. Kukkialla Hella Wuolijoen lyyriset kertomukset ja
kuvaukset synnyinmaastaan ja Viron kansanrunoudesta, josta hän suunnitteli
väitöskirjaa herättivät Leinossa orastavan Viro-kiinnostuksen ja hän ideoi
jo yhteistä Viron kiertuetta Hella Wuolijoen kanssa, jossa Leino esittelisi
omia runojaan ja Wuolijoki vanhoja kansanrunoja.

Leinon Viron
vierailu kuitenkin siirtyi ja siirtyi ja toteutui vasta toukokuussa 1921.
Tällä olivat Leinon ja Hella Wuolijoen välit jo kylmentyneet omaan
boheemielämäänsä Sulo Wuolijoenkin upottaneeseen Leinoon niin, että tällä oli
jo emännän porttikielto Wuolijoen kotiin, eikä Viroon jatkuvasti yhteyksiä
ylläpitäneellä Hella Wuolijoella ollut osuutta matkan järjestelyihin.

Eino Leino otettiin
toukokuussa 1921 Virossa vastaan juhlittuna runoilijana jo Tallinnassa, jossa  kolme hallituksen ministeriä osallistui hänen
kunniakseen järjestetyille juhlaillallisille, mutta tämä jäi täysin varjoon
Leinon Tartossa saaman innostuneen vastaanoton rinnalla.

Päätapahtumana oli Leinon
hurmioitunut esiintyminen Tarton yliopiston juhlasalissa. Toinen kohokohta
oli Leinon ja Viron kansallisen nousun ja itsenäisyyden keskeisen Jaan
Tõnissonin kohtaaminen. Tõnisson oli Suomessakin hyvin tunnettu kansanjohtaja,
mutta Leino oli jo Kukkialla saanut kuulla kaiken hänestä ja hänen
merkityksestään Tõnissonia ihailleelta ja maailmankatsomuksellisista eroista
huolimatta hänen elinikäisenään ystävänään pysyneeltä Hella Wuolijoelta.

Leino otettiin
ystävällisesti vastaan Tõnissonin kodissa. Tõnisson teki vuorostaan
vastavierailun Leinon hotelliin ja järjesti kotonaan juhlavan
illallisen hänen kunniakseen. Tõnisson oli tunnettu Viron raittiusliikkeen
johtohahmona, minkä Leino oli ottanut huomioon varustautumalla taskuun
mahtuvalla konjakkipullolla, johon hän vaivihkaa turvautui kun väsymys ja
jännitys uhkasivat lyhistää hänet. Se ei kuitenkaan estänyt Leinoa puheessaan
yliopiston juhlasalissa esittämästä kuulijoilleen myös Suomen raittiusliikkeen
terveiset.

Tõnissonin tapaaminen
inspiroi Leinoa kirjoittamaan Postimeehessä ja Helsingin Sanomissa julkaistun
avoimen kirjeen ”Vapaan Viron suurelle esitaistelijalle Jaan
Tõnissonille”. Siinä hän kohteen ylistyksen ohella ehdotti maitten välisen
”Suomen sillan” vahvistamista mm siten että maitten kouluissa
ryhdyttäisiin opettamaan myös naapurimaan äidinkieltä. Seuraavana päivänä
julkaistussa vastauksessaan Tõnisson asettui kannattamaan ehdotusta. Hän myös
vei Leinon autoretkelle tutustumaan Viron maaseutuun. Huomattakoon, että Leinon
ylistys Tõnissonille ei estänyt häntä samalla matkalla Tallinnassa julkaistussa
toisessa avoimessa kirjeessä suitsuttamasta myös Tõnissonin kovimmalle
kilpailijalle Konstantin Pätsille.

Eino Leinon Viron
vierailu toteutui ajankohtana, jolloin runoilijan Viro-innostus oli
huipussaan, mitä suopea vastaanotto vain lisäsi. Suomessa aistimaansa nyreään
ilmapiiriin ja apurahakemuksissa toistuneisiin takaiskuihin
turhautunut Leino ilmoitti nyt suurieleisesti luopuvansa Suomen
kansalaisuudesta ja ottavansa Viron kansalaisuuden.  Hän myös
kirjoitti asiasta silloiselle riigivanemalle Pätsille sekä presidentti
Ståhlbergille. Kumpikaan ei tiettävästi vastannut, mutta Päts toimitti
kuitenkin lähetystöavustajan kautta arvostavat terveisensä Leinolle.

Tätä episodia arvioitaessa
saa sen käsityksen, ettei kukaan muu kuin mahdollisesti jonkin aikaa Leino itse
ei olisi ottanut täysin todesta hänen elettään. Ainakaan Hella Wuolijoki ei
sitä vakavasti ottanut.

Eino Leinon elämä päättyi
viisi vuotta myöhemmin tammikuussa 1926. Hella Wuolijoen 14-vuotias tytär Vappu
kirjoitti silloin päiväkirjaansa: ”9.1. kuoli Eino Leino 48-vuotiaana
keuhkokuumeeseen. Juuri kun äiti oli luvannut tehdä hänen kanssaan sovinnon ja
viedä minut hänen luokseen”.

Arvoisat kuulijat,

Taustalle on heijastettu
Antti Favenin tunnettu muotokuva Eino Leinosta vuodelta 1922. Tästä
maalauksesta on Hella Wuolijoki sanonut:”Favenin kuva Leinosta on kuin
kuva elävästä haavasta kansamme ruumiissa”. Tämä taulu sattui
olemaan Suomen ulkoministerin työhuoneen seinällä kun tulin tehtävään
vuonna 2000. Siellä se myös pysyi koko sen ajan, jolloin olin tehtävässä.
Nyt kun olen palannut huoneeseeni on myös tämä taulu palannut sinne.