Etusivu 2012
27.9.2012

Speech at the Launch of the Guidance for Effective Mediation, New York, 27.9.2012

Ministers, Excellencies, Ladies and Gentlemen,

A little more than one year ago the General Assembly took the step of adopting its first resolution on mediation and today we are very pleased to be here to welcome the UN Guidance for Effective Mediation. This guidance is the result of a consultative process, which has brought together states, civil society, mediators and academics from all over the world.

I would like to thank all those who have actively participated in the process. However, we should not stop our efforts now. The Guidance is meant to assist to mediate more effectively and help mediators to use more cohesive and complementary approaches. Therefore we need to raise the awareness about the Guidance and start implementing it swiftly. 

And how can we achieve this? Firstly, we can disseminate the guidance as widely as possible. Secondly, we can organize training sessions and use the guidance as a common tool. Thirdly, when interventions on mediation are considered, the guidance can be used as a basic document. And lastly, we should cooperate with civil society in order to further develop and implement the guidance.

It is of utmost importance that the guidance is applied, further developed and updated. Therefore it needs to be a living document, which will guide us in different and often complex conflicts.

The Guidance states that “At worst, competition and disagreement over strategy and funding have permitted parties to forum-shop therefore hampering peace efforts.” We should avoid this. Collaboration and partnership among different actors involved in mediation is vital especially in a conflict zone. We should be conscious of the confusing and potentially even damaging consequences of uncoordinated mediation initiatives.

The field of mediation has become more complex and even somewhat crowded. At their best, mediating actors have grouped behind a lead mediator, based on a common strategy, and employed their comparative advantages to maximum effect. Even in a situation like this the results have not always been good. In many instances, conflicts have been further aggravated by well-meaning third-party actors who lack a good understanding of mediation and adequate preparation.

A solid grasp of mediation is needed to better synchronize diplomatic efforts and manage expectations. To this end, the Guidance for Effective Mediation is a useful resource and as Mr. Lakhdar Brahimi, says about Syria: ”It will only be effective if all pull in the same direction”. The UN Guidance for Effective Mediation is an example how UN can work together. It is something we have to continue to enhance.

I would like to mention that in addition to the UN Guidance for Effective Mediation, the Department of Political Affairs has also published the Guidance for Mediators, Addressing Conflict-Related Sexual Violence in Ceasefire and Peace Agreements, which is very useful publication and which can be used in complex conflicts complementing the Guidance. However, especially when we speak about mediation, we should see women in conflicts not only as victims, but more as active actors. Although in the Guidance women are often mentioned, their potential in making a difference in peace processes and negotiations could have been further pursued. 

Women’s voice and participation bring a priceless ingredient to the peace table, leading to more successful and more lasting resolution of conflict. Therefore, it is important to identify and prepare qualified female mediators. Women’s participation is vital both in resolving the crisis and in making sure that women’s interests are addressed in peace agreements. In conflict resolution, women’s participation and gender expertise provide a firm foundation for women’s post conflict participation.

I would like to come back to the beginning of my speech and indicate again that the Guidance for Effective Mediation is an excellent tool: let us now make full use of it.

Thank You.

24.9.2012

Speech at the Special Ministerial Meeting of ECOSOC, United Nations, New York, 24.9.2012

Excellencies, Ladies and Gentlemen,

It is my great pleasure to participate and speak in this Special Ministerial Meeting of ECOSOC.  As we all know, the discussion about strengthening ECOSOC has been going on for some time. The urgency of finding solutions, however, has increased. The outcome document of Rio +20, “The Future We Want” gave ECOSOC a key role in achieving a balanced integration of the three dimensions of sustainable development.

ECOSOC is also featuring prominently in the discussions on the High Level Political Forum that was decided to be established in Rio. The need to prepare for and agree on the new development framework after 2015 further adds to the exigency. The future and role of ECOSOC, with its mandate in the crossroads of the three dimensions of sustainable development is extremely relevant for these discussions. 

The multilateral system of global governance should be strengthened. ECOSOC can be a central element of this system. The advantage of ECOSOC lies in the fact that it brings nations and stakeholders together to discuss issues of sustainable development. Valuable discussions took place during this year’s session and its side events. This is partly thanks to the participation of various stakeholder groups; governments talking to each other do sometimes need outsiders to intervene in order to enable discussions to move on and to find new perspectives.  

This said, I would like to emphasize that were ECOSOC to assume an even more robust role in the coordinated follow-up of the outcomes of major UN conferences and summits, it is crucial to ensure that concrete decisions will be taken in those meetings. One of the most valuable features of the UN system is the link between normative and operational, i.e. the ability to jointly set up goals, organize activities and allocate resources to achieve them.

Consequently, it is only against concrete goals that we can mandate ECOSOC to carry out its follow-up function and create more effective operational arrangements. We have to make sure that the clear decisions are made in order to allow the UN system to function properly.

One of the most important issues to be addressed in coming years is the post 2015 development framework and the role of eventual Sustainable Development Goals. We have to be able to create a logical, concise framework to guide national and international development efforts, and to allow ECOSOC to take a due role in it.

Let me now turn to possible ways to strengthen ECOSOC:

When the global goal setting for sustainable development has been done, there are various issues related to ECOSOC that we should consider in order to make it work better, for example:

  1. Improved Civil Society and stakeholder participation

It is not enough to let people participate only in setting the goals for our cooperation, as for example the UN Development group rightly is trying to do through regional and thematic consultations on the post 2015 agenda. We also have to ensure that citizens, including the marginalized and vulnerable groups, can participate in bringing about the intended development impact, in following up the progress and in programming for future activities.

  1. Membership and representation

Is the current governance structure of ECOSOC adequate for its strengthened and more active role? In Rio we decided to establish a universal intergovernmental high-level political forum for sustainability issues. ECOSOC Council Membership is currently based on regional representation. Is the current membership broad enough to ensure that views of all countries and stakeholders are properly accommodated? This question becomes relevant, if the new forum will be located organizationally within the framework of ECOSOC. Does the current membership base of the Council allow it to address rapidly emerging sustainability issues?

  1. Cooperation with financial and trade institutions

The issue and differing views on developing the international environmental governance are well known. There is a need for improvement in ECOSOC’s cooperation with multilateral financial and trade institutions. To be effective, the SDG’s for example, should require governments’ measures in the realm of traditional economic policy, like incentives and taxes to promote sustainable consumption and production patterns, or granting concessions for natural resource use. The three pillars of sustainable development – economic, social and environmental – are truly interlinked and require smooth and effective cooperation between multilateral organizations. To assume a stronger role in the international governance of sustainable development, the ECOSOC therefore has to interact more with the Bretton Woods institutions, World Trade Organization and alike.

  1. Clear goal setting and political guidance

I would like to acknowledge the valuable work done at the moment in many UN organizations and specialized agencies on enhancing the effectiveness and efficiency of their operations. It is of utmost importance that the goals we set and the working methods we choose to achieve them run coherently through the UN system from political level to implementation arrangements. Due attention has to be given to how the political goals are set, and how clearly we actually articulate our instructions to the operational level.

  1. Avoiding overlapping and superfluous bodies & organs

The role and functions of ECOSOC have already been strengthened on a few occasions in the past. The Annual Ministerial Meeting (AMR) and the Development Cooperation Forum (DCF) are significant results of this and have added to the importance of the Council. I would be hesitant, however, to add more bodies or organs to the ECOSOC structure. We should primarily try to get best out of the current structures, even if we want to add to enhance the role of ECOSOC in sustainability issues.

Excellencies, Ladies and Gentlemen,

At the end of the day, ECOSOC, as any multilateral organization or body is just as strong and dynamic as the Member States allow it to be. We, therefore, have to ask ourselves whether we are ready to put the best of our efforts to enhance its role, and whether we are convinced about the benefits of doing so. I hope that we can make sure that discussing ECOSOC’s role will become a serious policy making effort and not just an academic exercise.

23.9.2012

YK:n yleiskokous alkaa

YK:n yleiskokous alkaa tiistaina New Yorkissa. Tällä kertaa Suomesta on mukana tavallista suurempi ja korkeatasoisempi valtuuskunta, jonka kaikkien jäsenten ohjelma on pakattu täyteen  erilaisia tapaamisia ja kokouksia. Syynä on tietenkin ehdokkuutemme YK:n turvallisuusneuvostoon. Tätä ehdokkuutta emme kuitenkaan aja kertomalla omasta erinomaisuudestamme tai katteettomilla lupauksilla, vaan keskittymällä niihin asiakysymyksiin, joita turvallisuusneuvoston odotetaan käsittelevän ja mielellään myös ratkaisevan.Omalla ohjelmalla turvallisuusneuvostooon kahdeksi vuodeksi pyrkiminen näyttäisi pahimmillaan pienen maan mahtipontiselta suuruudenhulluudelta. Maailmantapahtumat määräävät pitkälti sen mitä asioita käsittelyyn tuleen. Kaksi kertaa jäsenkaudellaan kiertävänä puheenjohtajana toimiva maa ei juurikaan esityslistan voi vaikuttaa. Sikäli kun voi niin Suomi haluaa erityisesti pitää esillä rauhanvälitystä ja TN:n päätöslauselman 1325 Naiset rauha ja turvallisuus täytäntöönpanoa. Molemmat ovat asioita joissa näyttömme ovat kestäviä ja arvostettuja. Jos näissä onnistutaan voidaan ajan myötä ennalta vaikuttaa siihen, ettei turvallisuusneuvoston listalle jatkuvasti nouse niin paljon konflikteja ja sotia, joihin neuvostolta odotetaan ratkaisuja. Vaikka turvallisuusneuvoston kyvyttömyys puuttua Syyrian väkivaltaan on turhauttavaa on neuvosto kuitenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen kyennyt puuttumaan konflikteihin paljon aikaisempaa tehokkaammin ja useammin. Siitäkin täytyy lähteä, että se tulee vielä palaamaan myös Syyrian tilanteeseen ja tekemään siitä siltä odotettuja päätöksiä.23.9. 2012

20.9.2012

Onko pankkiunioni iloinen asia?

Sanassa pankkiunioni yhdistyy kaksi jo lähtökohtaisesti epäsuosittua ja epäilyttävää asiaa. Pankkiunionia ei kuitenkaan pidä pelkän nimen perusteella hylkiä. Parhaassa tapauksessa se voisi olla se puuttuva rengas, jonka jälkeen meillä on käsissä kaikki ne välineet, joita nyt tarvitaan eurokriisin selvittämiseksi jo päätettyjen talouspolitiikan koordinaatiota johtavan six pack-lainsäädännön, pysyvän Euroopan Vakausmekanismin ja Euroopan Keskuspankin ottaman aktiivisen roolin lisäksi.

Paras tapaus on vain valitettavasti ollut harvinaista herkkua eurokriisin hoidossa eikä edes hyvää ole aina ollut tarjolla. Siksi on myös koko pankkiunioni käsite tarkkaan avattava ja katsottava mitä se sisällään pitää ja mitä sen pitäisi pitää.

Pankkivalvonnan vahvistaminen ja pankkien toiminnan parempi ja yhdenmukaisempi säätely on vastaansanomaton vaade ja sen toteuttamisessa avoimuus on ehdoton vaatimus. Liian usein on nähty valvojienkin osallistuvan ongelmien peittelyyn, mikä on vain vaikeuttanut niiden hoitoa. Siksi on tärkeää, että valvonnan valtuudet ja säännöt ovat riittävän tiukat ja vahvat ja että valvoja on riittävän itsenäinen. En ole varma siitä, että nämä ehdot toteutuvat, jos valvonta pannaan jokseenkin täydellisestä päätöksentekonsa läpinäkymättömyydestä tunnetun Euroopan keskuspankin alaisuuteen.

Pankkivalvonnan täytyy ulottua koko unionin alueelle eikä vain euromaihin. Kaikki vähänkin isommat pankit toimivat yli eurorajojen ja epäyhtenäiset käytännöt ja säännöt voivat johtaa pahoihin kilpailuvääristymiin. Samoin valvontarajan vetäminen pankkien koon mukaan olisi täysin keinotekoista.

Isoin kysymys koskee yhteisvastuuta. On oikein että pankkisektorilta kerätään sellaiset rahastoitavat vakuusmaksut, että ne voidaan ottaa käyttöön jos jonkun pankin heikko tila johtaa sen tukemisen tarpeeseen tai talletusten turvaamiseen. On myös selvää, että Euroopassa pitää olla pankkituesta ja sen vastikkeellisuudesta yhteiset säännöt, joita kaikissa maissa sovelletaan samalla tavoin.

Mutta tarkoittaako tämä samalla sitä, että esimerkiksi suomalaispankkien tulee osallistua saksalaispankkien ja kreikkalaispankkien pelastamiseen, tai päinvastoin? Oikeammalta tuntuisi, että jokaisessa maassa pankkisektori ja maan hallitus vastaavat ensi sijassa itse tukitoimien rahoittamisesta ja jos niiden voimavarat eivät siihen riitä, niin vasta sitten astuu kuvaan EVM:n luototus.

(Julkaistu Demokraatissa 20.9. 2012)

18.9.2012

James Joyce, Ulysses. Suomentanut Leevi Lehto, Gaudeamus, 857 s., Tallinna 2012

1347995782_Ulysses.JPG

Klassikko uutuuskäännöksenä

James Joycen Ulysses ei ole kevyttä lukemista missään suhteessa. 857 sivuiset kymmenen sentin paksuiset niteet ovat harvinaisia, mutta se on vielä pieni este lukusuoritukselle, jonka läpivieminen viikonvaihteessa voisi olla haasteellinen Paavo Väyrysellekin. Kirjan kirjoittaminen vei James Joycelta seitsemän vuotta ja sen suomeksi kääntäminen Leevi Lehdolta kymmenen vuotta. Joycen teos on kiistatta klassikko, joka on joskus rankattu myös maailman parhaaksi englanninkielellä kirjoitetuksi teokseksi. Tällainen rankkaus on tietysti ennakkoon omiaan mykistämään lukijan mahdollisen kriittisyyden. 

Tarkkaan ottaen Ulyssesin lukemista varten tulisi ensin lukea Homeroksen neljä ja puolisataa sivuinen Odysseus, jonka rakennetta Ulysses noudattaa. Tämän valaisemiseksi Joyce itse teki kaksikin eri versiota kaaviosta, jolla yhtäläisyyksiä voi seurata, ja jotka ovat myös Lehdon suomennoksen liitteinä. Kaltaiselleni diletantille, jonka Odysseus-tuntemus jää vuosikymmeniä sitten tehdyn Kuvitetut klassikot version selaamiseen, tämä ei juurikaan ymmärrystä lisää. Ja siinä missä Odysseuksen harharetket olivat vuosikymmenen kattava tarina, on Ulysses tunnetusti yhden päivän kertomus, joka sijoittuu Dubliniin kesäkuun 16. päivänä 1904.
 
Alkuperäisessä englanninkielisessä Ulysseksessä on laskettu olevan yli 30 000 eri sanaa, kaikki erisnimet ja verbien aikamuodot mukaan lukien, joukossa tuhansittain Joycen uudissanoja tai aiemmin käyttämättömiä muunnelmia. Joyce itse sanoi laittaneensa kirjaan niin paljon mysteerejä ja arvoituksia, ”että se tulee työllistämään professoreita vuosisadoiksi kiistelyihin siitä, mitä olen tarkoittanut”. Tämä ennustus ainakin on käynyt toteen, kuten Lehdon käännökseen liitetty monisivuinen kirjallisuusluettelo kertoo.

Mitenkä Ulyssestä tulisi lukea? Olen tottunut ajatukseen, että useimmat kaunokirjalliset teokset voi lukea sellaisenaan alusta loppuun itse valitsemassaan tahdissa, ja että hyvään eli ajatuksia herättävään kirjaan voi sitten myöhemmin palata tarkemmilla kaivauksilla. Leevi Lehdon kääntämässä ja toimittamassa teoksessa on kuitenkin 5000 alaviitettä eli keskimäärin vähän yli kuusi joka sivun alalaidassa. Alaviitteet helpottavat teoksessa viitattujen tapahtumien, paikkojen ja henkilöiden sekä monien sanakonstruktioiden ymmärtämistä, samalla kun ne monissa kohdin valaisevat Lehdon käännösvalintoja, kun alkuperäinen sana tai käsite on erikseen avattu. Lukemista ne eivät välttämättä sujuvoita, päinvastoin. 

Paljon helpompaa onkin tarttua Pentti Saarikosken Odysseus-suomennokseen vuodelta 1964, josta hän selvisi vajaassa vuodessa. Pistovertailujen perusteella Saarikosken kieli vaikuttaa soljuvammalta ja Joycen hengen hyvin säilyttäneeltä, mutta ilmeistä on, että Lehdon käännöksessä suoranaiset virheet ja väärinymmärrykset ovat paljon vähäisempiä. Siinä missä Lehto käyttää kuusi sivua sekä esipuheeseen alussa että kirjallisuusluetteloon lopussa, kuittaa Saarikoski urakkansa neljän kappaleen jälkisanoilla.

Ei tietenkään ole yhtä oikeata tapaa lukea tai edes kääntää jotain kirjaa, saatikka Ulysseksen kaltaista monikerroksista opusta. Harva kuitenkaan lukee sen yhden lukemisen suorituksena. Enemmän siitä saa irti palaamalla siihen paloittain ja kuorimalla kuin sipulia. Tällaisessa lukemisessa tulevat jossain vaiheessa myös Lehdon huolelliset alaviitteetkin tarpeelliseen käyttöön, vaikka ne alussa saattoivat tuntua turhan raskauttavalta painolastilta.

Leevi Lehdon suomi on yhtä ymmärrettävää tai sekavaa kuin Joycen alkuperäinen tekstikin. Eniten kriittistä huomiota on kerännyt hänen ratkaisunsa käyttää hen-sanaa hän-sanan asemesta, kun pitää kääntää feminiininen ”she”. Tämä on enempi makukysymys, josta voi olla myös sitä mieltä, että tämä häiritsee lukemista enemmän kuin ne muutamat kohdat, joissa sukupuolierottelun käännöksessä tekemättä jättäminen synnyttäisi sekaannusta.

Syyskuu 2012