Millaista oli visuaalinen kulttuuri ennen nykyistä, kaikkialle ulottuvaa digitaalista aikakautta? Tämä näyttely kertoo suuresta kasvun ja muutoksen ajanjaksosta läpi kolmen vuosikymmenen 1960-luvulta 1980-luvulle. Sotakokemukset olivat jo häipymässä taka-alalle, kylmä sota ei ollut vielä päättynyt. Vaurastuminen alkoi kuitenkin näkyä ja tuntua ja hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin askel askeleelta.

Nyt avautuvan näyttelyn kattaman ajanjakson suuret muutokset heijastuvat kirjaimellisesti kuvaavalla tavalla tuon ajan visuaaliseen kulttuuriin.

Kyseisen aikakauden visuaalisessa ajankuvassa elokuvan ja valokuvan tekniikan mullistus ja niiden kaupallisen merkityksen suuri muutos nousee päällimmäiseksi. Tähän liittyy television tulo lähes joka kodin ikkunaksi ulkoiseen elämään. Se muodosti uuden realiteetin, joka vaikutti nopeasti kaikkeen kulttuurilliseen ja poliittiseen toimintaan, myös kuvataiteisiin. Televisio antoi oivan astinlaudan sodanjälkeiselle sukupolvelle nousta uusiin asemiin.

Modernismin erilaiset suuntaukset saivat sijaa kirjallisuudessa ja kuvataiteiden piirissä. Kansainväliset vaikutteet muuttuivat harvojen harrastuksista suurten joukkojen kokemuksiksi. Varallisuus kasvoi ja kuluttaminen sai aivan uusia muotoja ja merkityksiä.

Vaurastuminen alkoi näkyä vähitellen myös kulttuurin alueella. 1980 –luvulle tultaessa apurahajärjestelmät ja kouluttautumisen mahdollisuudet niin kotimaassa kuin ulkomailla olivat kehittyneet melko kattaviksi, verrattuna 1960 –luvun alkuun.

Myös kunnat olivat vaurastuneet ja mahdollisesti kulttuuritahtokin vilkastunut. Tämän voi päätellä vaikkapa siitä miten kymmenkunta taidemuseota syntyi maan eri kaupunkeihin.

Sodanjälkeisten ikäluokkien entistä suurempi liikkuvuus ja kulutusmahdollisuuksien kasvu johtivat siihen, että tämän näyttelyn aikakaudella syntyi uusia tapoja suuren yleisön ja kuvataiteen kohtaamisessa, esimerkkeinä kesätapahtumat Jyväskylän Kesä ja Oriveden purnu.

Kuvataiteenkin alalla voimavaroja vaativan infrastruktuurin luominen edellytti pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä julkisen hallinnon ja poliittisen päätöksenteon piirissä. Rahaa oli aiempaa enemmän, mutta ei koskaan riittävästi. Kuulostaako tutulta?

Tämä kulttuuripolitiikan perustoiminta jää usein taka-alalle, kun erilaisissa muisteloissa kuvaillaan erityisesti 1970 –luvun taidepoliittisia henkilö- ja muita valintoja. Poliittisen kannan ottamista ja esittämistä ei vältelty, vaan usein sitä pidettiin suotavana traditionaalis-konservatiivisen muodollisuuden ja hegemonian vastapainona.

Kuvataiteessakin esiintyi aktiivisten toimijoiden joukossa uutena ilmiönä neuvostohenkisestä pönäkkyysrealismista vaikutteita saaneita tekijöitä. Noiden jo romuttuneiden tuulimyllyjen vastainen taistelu näyttää jääneen joillekin edelleen esityslistalle, vaikka kuvataiteen ja taidepolitiikan kokonaisuudessa ne edustivat melko rajallista ilmiötä.

Vahvistuneet suhteet Pohjoismaihin, länsieurooppalaiset joukkomittaiset vaikutteet ja lisääntyneet yhteydet pohjoisamerikkalaiseen kulttuurielämään olivat valtavirtaa. Afrikan, Aasian ja latinalaisen Amerikan maiden kulttuurivaikutteet myös lisääntyivät, tai monessa tapauksessa vasta alkoivat.

Kuvataiteen yhteiskunnallisen puhuttelevuuden kannalta voinee palauttaa mieliin kolmen julkisen monumentin paljastusjuhlallisuudet. Ne kuvaavat ajan henkeä ja koskettivat syvästi suuria kansanjoukkoja.

Alkukesällä 1960 tasavallan presidentti Urho Kekkonen paljasti Aimo Tukiaisen veistämän marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan. Julkista keskustelua käytiin patsaan paikasta ja siitä, missä määrin on kysymys ratsuväen kenraalin ja missä määrin puolustusvoimain ylipäällikön ja tasavallan presidentin muistomerkistä.

Syyskesällä 1967 paljastettiin Eila Hiltusen tekemä Sibelius monumentti, teosta varten toimeenpannun varainkeräyksen suojelijan, presidentti Kekkosen läsnä ollessa. Kysymyksessä oli siihen asti merkittävimmästä suomalaisesti julkisesta monumentista, joka oli naisen käden luoma. Mahtoiko sillä olla merkitystä voimakastunteiseen keskusteluun monumentin edustamasta abstraktista modernismista. Traditionalisteja oli hyvitettävä sillä, että läheiseen kallioon kiinnitettiin näköisreliefi Sibeliuksen kasvoista.

Toukokuussa 1978 paljastettiin Lahdessa Erkki Kannoston tekemä Punavankimuistomerkki. Paikalle saapui 30 000 ihmistä, joukossa monta samalla paikalla 60 vuotta aiemmin vankeina virunutta, mutta myös presidentti Kekkonen.

Mutta ennen muuta ne olivat tarpeellisia kuvataiteen viestejä meille nykyajan ihmisille ja jälkipolville. Tämän asian tiivisti osuvasti valtuuston puheenjohtaja Teuvo Aura ottaessaan vastaan Helsingin kaupungin puolesta Sibelius monumentin. Hän totesi: ”Meille ja jälkipolville tämä muistomerkki toivottavasti yhä uudelleen muistuttaa mieliin, ettei pieni kansa loppujen lopuksi voi puolustaa itsenäisen olemassaolonsa oikeuttaan muuta kuin hengen asein.

Tämä olisi tietenkin monen mielestä tilaisuus ottaa kantaa ajankohtaiseen kysymykseen Guggenheim-museon sijoittamisesta Helsinkiin. Koen kuitenkin haastavaksi tehdä sen taidenäyttelyn avajaisissa siksi, että julkisuudessa hanketta on sekä markkinoitu että kyseenalaistettu etupäässä muilla kuin taidepoliittisilla syillä: matkailulla, sijoituskohteena, tai kaupunkikuvakysymyksenä; rahareikänä tai -sampona, sen sijaan että kysyttäisiin onko tämä se tapa, jolla parhaiten ja kestävimmin edistetään taiteen tekemistä, tuntemusta ja saatavuutta sekä museotoimintaa Suomessa? 

Entisenä kaupunginjohtajana olen jo yli 20 vuotta ollut tyytyväinen siihen, ettei minun enää tarvitse ottaa kantaa siihen tai tähän kaupunkilaisia kuohuttavaan ja kunnallisia päätöksentekijöitä työllistävään kysymykseen. Kaupunkilaisena jään kuitenkin odottamaan että päätöksenteossa otetaan ensi sijassa kriteeriksi se, millainen varainkäyttö suuren niukkuuden ja ankarien säästökuurien maailmassa parhaiten ja kestävimmin toteuttaa kulttuuripoliittisia tavoitteita ja antaa niin taiteen tekijöille kuin kuluttajille parhaat mahdollisuudet saada taidetta kaikkien nautittavaksi.

Kiitän Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistystä, kun se tuo edustamiensa yhteisöjen taidetta suuren yleisön nähtäville. Kiitos myös korkeatasoisten eri aikakausien taidetta esittelevien kirjojen tuottamisesta ja jakelusta kirjastoihin.

Näillä sanoilla avaan näyttelyn Muutosten pyörteissä, Konst i Förvandling.

Raoul Palmgren ja suomalainen vasemmisto

Onko Suomessa ollut merkittävää, itsensä tietoisesti sosialidemokratian ja kommunismin väliin asemoinutta vasemmistoa ja mikä on ollut Raoul Palmgrenin sijoittuminen tällaisessa jaottelussa? Kysymyksellä palaan kysymyksenasetteluun, joka osaltaan motivoi minua yli 30 vuotta sitten valitsemaan K. H. Wiikin elämäkerran lisensiaatintyöni aiheeksi. Tällöin myös haastattelin Raoul Palmgrenia, joka itsekin oli 50-luvun alussa suunnitellut Wiikin elämäkerran kirjoittamista. Wiik SDP:n pitkäaikaisena puoluesihteerinä ja SKDL:n ensimmäisenä puheenjohtajana kattaa koko työväenliikkeen kirjon vaikeasti sijoitettavalla tavalla. Tunnettuhan on legenda, jonka mukaan katupartio olisi pysäyttänyt hänet vallankumousvuonna 1917 Pietarissa ja uhkaavasti tivannut: ”bolshevik ili menshevik?”, mihin Wiik oli vastannut ”koohooviik”.

Suomen työväenliike pysyi yhtenäisenä, tai paremminkin yhteen puolueeseen sitoutuneena, aina vuoden 1918 sisällissotaan saakka. Toki vuonna 1898 perustetussa ja vuonna 1903 Forssassa sosialidemokratian nimeensä liittäneen SDP:n sisällä oli löydettävissä samat orastavat linjaerimielisyydet, jotka olivat jakaneet Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolshevikkeihin ja menshevikkeihin jo vuonna 1903 ja synnyttivät jakaantumisia muissakin puolueissa, ennen kuin lokakuun vallankumous sinetöi työväenliikkeen jakaantumisen kahteen leiriin kaikkialla, myös Suomessa.

Suomessa yhtenäisyyden säilymistä edesauttoi puolueen valtavirran pitäytyminen kautskylaisessa keskustasuuntauksessa sekä se, että kansanvaltainen eduskuntauudistus vuonna 1906 ei vielä merkinnyt parlamentaariseen hallitusvaltaan siirtymistä ja työväenliike välttyi pitkään vastaamasta sen mahdollistamaan kysymykseen suhtautumisesta hallitusvastuuseen porvarillisen demokratian oloissa. Senaattori J. K. Karin erottaminen oli yksittäistapauksena helppo ja verraten yksimielinen ratkaisu, ja kun vuoden 1916 vaalit toivat SDP:lle yksinkertaisen eduskuntaenemmistön, oli mahdotonta kieltäytyä hallitukseen menosta, mutta se haluttiin tehdä vain puolinaisena ratkaisuna kaikkien puolueiden kokoomushallituksessa, johon puolueen radikaalit voimat suhtautuivat koko ajan oppositioasenteella.

Kansalaissota hajotti työväenliikkeen. Kansanvaltuuskuntaa johtaneet radikaalit loivat nahkansa ja perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen Kommunistisen Puolueen, kun kapinasta irtipysyttäytyneet sosialidemokraatit vuoden 1918 lopulla käynnistivät uudelleen nyt yksiselitteisesti parlamentaariseen demokratiaan sitoutuneen sosialidemokraattisen puolueen.

Vallankumousta julistanut SKP ei voinut omalla nimellään toimia Suomessa, mutta sen paikan otti keväällä 1920 Suomen Sosialistinen Työväenpuolue, joka vuoden 1922 eduskuntavaaleissa sai 27 paikkaa. Porvarillisen Suomen silmissä SKP:n peitejärjestönä pidetyn puolueen toimintaa vaikeutettiin moni tavoin ja koko sen eduskuntaryhmä vangittiin elokuussa 1923. Sen toimintaa jatkettiin kuitenkin 30-luvun alkuun asti Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton nimellä, joka vielä 1928 vaaleissa sai 23 paikkaa eduskuntaan. 30-luvun alussa lapuanliike suoralla toiminnallaan ja hallituksia painostamalla teki lopulta kaiken SDP:stä vasemmalle sijoittuneen julkisen poliittisen toiminnan mahdottomaksi.

Vanhassa vitsissä virkavalta pamputtaa kommunistiksi epäiltyä miestä, joka yrittää vakuuttaa, että hän on anti-kommunisti. ”Minua ei kiinnosta, millainen kommunisti olette” sanoo poliisi ja pamauttaa päälle. Monille kommunismi olikin pitkään monoliittinen käsite ja vasta vähän ennen SKP:n loppua Suomessa alettiin uskoa, että erot enemmistöläisten ja taistolaisten välillä saattoivat olla oleellisempia kuin edellisten erot muiden poliittisten suuntausten kanssa. Kyse ei suinkaan ollut vain kommunistisen liikkeen viimeisiä aikoja vaan yhtä lailla sen alkuaikoja luonnehtivasta moninaisuudesta.

Kaikki SSTP:tä ja sen seuraajia äänestäneet tai kaikki sen luottamushenkilöt tai kansanedustajat eivät olleet mukana SKP:n maanalaisessa toiminnassa. Merkittävimmin sosialidemokraattisesta puolueesta vuosina 1918–1919 vasemmalle erottautuneita voimia jakava linja kulki Moskovassa perustetun SKP:n ja sen Suomessa julkisesti tai maan alla toimivien kannattajien välillä. SSTP:n kieltämisen jälkeen suomalaisen kommunismin kannattajat jatkoivat julkista toimintaa ja osallistuivat vaaleihin, uutta puoluetta kuitenkaan perustamatta. Kannatusta he saivat vaaleissa lähes 15 prosenttia, monista viranomaisten ja porvarillisen Suomen heidän toimintaansa kohdistamista vaikeuttamisista huolimatta.

Julkiseen toimintaan osallistuneiden asemaa eivät helpottaneet SKP:n emigranttijohdon Moskovasta takkuilevien yhteyksien varassa toimittamat linjaukset ja ohjeet, jotka usein olivat suomalaiselle todellisuudelle vieraita. SKP ei halunnut että Suomeen olisi STTP:n lakkauttamisen jälkeen perustettu uutta julkista puoluetta, vaan se piti omaa maanalaista ohjaustaan riittävänä ja halusi Kominternin yleislinjan mukaisesti keskittyä työpaikkakohtaiseen organisointiin. Suomessakin oltiin varovaisia uuden puolueen suhteen lähinnä siksi, että sellainen olisi helppo uusilla vangitsemisilla ja lakkauttamisilla lamauttaa, mutta kun työpaikkaorganisointi ei onnistunut odotetulla tavalla, seurauksena oli heikompi ja tehottomampi organisoituminen kuin mille liikkeen kannatus olisi antanut mahdollisuuksia.

Välittävänä linkkinä Suomeen piti toimia SKP:n maanalaisen Suomen byroon, mutta toistuvat pidätysten aiheuttamat vaihdokset heikensivät sen toimintamahdollisuuksia. Muutoinkin julkisissa järjestöissä ja elimissä toimivat suhtautuivat hyvin joustavasti virallisiin puolueohjeisiin ja sovelsivat niitä vain silloin, kun pitivät niitä oikeina ja toteuttamiskelpoisina. Sellaisena ei pidetty esimerkiksi Moskovan määräystä asettaa Otto Ville Kuusinen presidenttiehdokkaaksi, vaan Suomessa toimivat äänestivät vaalissa Tammisaaressa vangittuna olevaa ay-johtajaa Matti Väisästä.

Ammattiyhdistysliikkeessä toimivat olivatkin usein eri linjoilla kuin virallinen SKP, joka suhtautui torjuvasti kaikkeen sopuiluun sosialidemokraattien kanssa. Vallankumouksellisen retoriikan viljelystä huolimatta suomalaisen kommunismin kannattajat olivat kiinnostuneita myös konkreettisista parannuksista kapitalismin vallitessa. Siksi Suomessa ei juurikaan noudatettu leniniläistä ohjetta parlamentin käyttämisestä vain puhujalavana vallankumouksen propagoimiseen ja porvarillisen demokratian mädännäisyyden paljastamiseen, vaan aika ajoin sosialistisen työväen ja pienviljelijäin ryhmä eduskunnassa (ja heidän äänestäjänsä) osoittivat kiinnostusta myös konkreettisiin uudistuksiin, kuten myös kunnanvaltuustoissa, joissa kommunistit vahvoilla alueillaan olivat usein suurin ryhmä.

Suomalaisen kommunismin edustajat katsoivat laajasti ottaen kuuluvansa samaan ryhmään, jossa erimielisyydet koskivat taktiikkaa ennemmin kuin periaatteita ja päämäärää. Aika ajoin ehkä alun perin taktisetkin erimielisyydet näyttivät kuitenkin vakavammilta suuntaristiriidoilta. Näin silloin, kun osa vankilassa istuvista johtajista, muun muassa Kusti Kulo, Matti Väisänen ja Niilo Wälläri, lähettivät eduskuntaryhmän puheenjohtajalle Mauritz Rosenbergille (sittemmin Terijoen hallituksen valtiovarainministeri) harjoitettua jyrkkää politiikkaa arvostelevan kirjeen, joka huipentui vaatimukseen, ettei maanpaossa asuville emigranteille saanut myöntää ”mitään määräysvaltaa täkäläisiin asioihin”. Kirje aikaansai monenlaista sisäistä polemiikkia, joka ei kuitenkaan johtanut asetelmaa suuntaan tai toiseen muuttaneisiin uusiin ratkaisuihin.

Sellainen tilanne koitti vasta 20-luvun lopulla. Kominternin vuoden 1928 kongressin linjausten mukaisesti SKP yritti Suomessakin noudattaa ultravallankumouksellista linjaa ja pitää sosialidemokraatteja ”sosiaalifasisteina” jopa fasisteja vaarallisempanakin vastustajana, aikana jolloin oikeat fasistit olivat tekemässä loppua suomalaisen kommunismin kaikesta julkisesta toiminnasta. Tämä osaltaan johti selvään kahtiajakoon maltillisempaa yhteistyölinjaa edustaneiden ”hoipertelijoiden” ja heidän ”huitojiksi” nimittämiensä puhdaslinjalaisten välillä. Lapualaiset eivät eroja nähneet eivätkä niistä piitanneet ja molempien kävi huonosti. ”Hoipertelijat” olivat kuitenkin sosialidemokraattien kanssa mukana perustamassa lakkautetun SAJ:n tilalle uutta SAK:ta, jossa valtaapitävät sosialidemokraatit myönsivät heille puolittain tunnustetun vähemmistöaseman.

Ei ole yksiselitteisesti todettavissa, oliko vasemmistolaisen liikkeen piirissä ennen 20-luvun loppua tässä muuta kuin toimintataktiikkaan liittyviä erimielisyyksiä, vai oliko niissä kyse myös sellaisista periaatteellisista eroista, jotka toisissa olosuhteissa olisivat merkinneet selvää eroa ”kommunistien” ja ”vasemmistososialistien” välillä. ”Hoipertelijoiden” ilmaantuessa voi kuitenkin jo katsoa, että joukossa oli myös itseään selkeästi vasemmistososialisteina pitämiä ihmisiä, jotka olivat myös valmiita katkaisemaan aiemman tietoisen yhteistyönsä kommunistien kanssa.

Kannatuksen jakaantumista ”hoipertelijoiden” ja oikeauskoisten välillä ei koskaan päästy mittaamaan yleisissä tai puolueen sisäisissä vaaleissa, mutta Tauno Saarelan tutkimus 20-luvun kommunismista antaa selviä viitteitä siitä, että edelliset ainakin järjestöväen keskuudessa olisivat olleet hyvin selvässä vähemmistössä. Jos näin on, se vastaa myös sitä, mikä sotien jälkeen toteutui SKDL:ssä: liitossa tietoisesti ei-kommunistien osuus jäi pitkään ”kuutosten” ja muutamien muiden nimekkäiden entisten sosialidemokraattien mukanaolosta huolimatta vähäiseksi, vaikka sille ulospäin näkyvä rooli haluttiinkin antaa.

Kaksikymmentäluvun suomalaisen kommunismin sisäinen koostumus ennakoi siten selvemmin myöhempien vuosikymmenien jakoa enemmistöläisiin ja taistolaisiin, mutta vuonna 1912 porvarilliseen kotiin syntyneellä Palmgrenilla ei vielä ennen 30-lukua ollut tähän mitään omakohtaista tai kodin tuomaa kosketusta. Palmgrenin tie vasemmistoon kulki kulttuuriradikalismin kautta: ensin Tulenkantajiin ja Helsingin yliopistossa edistyspuolueen opiskelijajärjestöjen kautta SDP:n perusjärjestönä aloittaneeseen Akateemiseen Sosialistiseuraan vuonna 1931. ASS:ssa oli silloin myös puolueen oikeistoon ja keskustaan lukeutuvia akateemisia demareita, mutta yhdistys ja sen Soihtu-lehti siirtyivät pian puolueen radikaalimman vasemmistosiiven käsiin.

Tähän ryhmään lukeutui pian myös Palmgren, tosin aina omaperäisellä ja yksiviivaista luokittelua uhmaavalla tavallaan. Hänetkin erotettiin muiden Mauri Ryömän ja muiden ASS-läisten kanssa SDP:stä keväällä 1937 samalla, kun puoluejohto langetti kirkonkirouksen myös kolmen lehden, Soihdun, Tulenkantajien ja Kirjallisuuslehden ylle, joiden kaikkien avustajana tai toimittajana Palmgren oli toiminut. Tannerilaisten erottajien silmissä koko joukko edusti maanalaisen kommunistisen liikkeen näkemyksiä tai ainakin heidän katsottiin antautuneen sen ajamien kansanrintamapyrkimysten välikappaleeksi.

Joukon yksiselitteinen kategorisointi ei kuitenkaan ole mahdollista. Yhteistä oli kuitenkin Kominternin kansanrintama-parollien varaukseton hyväksyminen ja maanalaiselta SKP:ltä julkaisuille kanavoidun tuen vastaanottaminen fasismin uhan motivoidessa monia tukeutumaan Stalinin Neuvostoliittoon fasististen diktatuurien ainoana luotettavana vastapainona, mutta tämä oli mahdollista hyväksyä sekä kommunismiin/Neuvostoliittoon samastumisen lähtökohdista että vasemmistososialidemokraattisesta vakaumuksesta.

Puoluepoliittisesti kodittomaksi jääneet vasemmistolaiset pohdiskelivat useassakin ryhmässä vakavasti uuden vasemmistososialistisen puolueen perustamista vuosien 1937–1938 tienoilla. Asialla olivat paljolti toisistaan riippumatta sekä ay-liikkeessä toimineet, Niilo Wällärin ja Bruno Airolan kaltaiset entiset ”hoipertelijat” että jotkut ASS-läisetkin. Viimeksi mainituista Palmgren oli käynyt asian merkeissä tapaamassa K. H. Wiikiä, ja tapaamisesta hän on kirjoittanut kuvauksen avainromaanissaan 30-luvun kuvat. Palmgreniin sympaattisesti suhtautunut (ja ehkä lähestymisestä myös tietyssä määrin imarreltu) Wiik oli kuitenkin torjunut ennenaikaisena Palmgrenin kysymyksen uuden sosialistisen työväenpuolueen perustamismahdollisuudesta. Myös ”hoipertelijat” päätyivät omissa tunnusteluissaan samaan johtopäätökseen.

Työväenliikkeen uusi ja avoin jakautuminen oli kuitenkin jo lähellä. Wiikin ympärille ryhmittyneet SDP:n vasemmistosiipeen kuuluneet kansanedustajat ”kuutoset” ryhtyivät onnettomuutena pitämänsä talvisodan jälkeen julkaisemaan keväällä 1940 omaa Vapaa Sana -viikkolehteään, joka nopeasti saavutti puolueen virallista äänenkannattajaa suuremman levikin. Puoluejohto reagoi ”kuutosten” toimintaan kieltämällä heinäkuussa lehden levittämisen ja erottamalla syyskuussa ”kuutoset” puolueesta. Kun jatkosota seuraavana kesänä alkoi, vangittiin ”kuutoset” pian sen jälkeen ja tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta eripituisiin vankeusrangaistuksiin.

Laajasta kannatuksestaan huolimatta ”kuutoset” eivät yrittäneetkään joukkoliikkeen tai puolueen perustamista eivätkä kehottaneet kannattajiaan eroamaan SDP:stä. Sitäkin näyttävämmän joukkoliikkeen muodot sai enimmillään 35 000 jäsentä kerännyt Mauri Ryömän ja eräiden muiden, lähinnä entisten ASS-läisten, keväällä perustama Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura. Kesäkuussa miehitettyjen ja Neuvostoliittoon liitettyjen Baltian maiden esimerkin viitoittamine suurine joukkokokouksineen ja parolleineen seura koettiin hallituspiireissä vaaralliseksi viidenneksi kolonnaksi, ja myös sen toiminta tukahdutettiin syksyyn mennessä ja johtajat tuomittiin vankeusrangaistuksiin. SKP ei ohjannut Ryömää ja seuran perustamista, mutta puoluelinjalla toimivat liittyivät heti mukaan seuran toimintaan.

Hallitus ja SDP:n johto pyrkivät myös Valpon tuottamaan aika heiveröiseen aineistoon nojautuen samastamaan ”kuutoset” ja seuran yhdeksi neuvostokommunismin laskuun toimivaksi liikehdinnäksi. Johtotasolla näin ei ainakaan ollut: Wiik ja Ryömä suhtautuivat toisiinsa hyvin epäluuloisesti, ja ”kuutosten” puolelta yritettiin pysyttäytyä tarkasti erossa seuran toiminnasta ja liikehdinnästä, vaikka he seuraan kohdistettuja viranomaistoimia arvostelivatkin. Joidenkin osalta, kuten ”kuutosista” syvimmin myös illegaaleihin neuvostosuhteisiin kietoutuneen ja monessa suhteessa salonkikommunistin leiman ansainneelle Cay Sundströmille, kyse saattoi olla enemmän varovaisuuteen perustuvasta taktiikasta kuin periaatteesta, mutta ryhmien ero oli kuitenkin selvä.

Raoul Palmgren asettui tässä mielenkiintoisesti välitilaan. Hän julkaisi yhden kirja-arvostelun Vapaassa Sanassa, mutta ei pitänyt yhteyttä ”kuutosiin” eikä liittynyt SNS:ään tai osallistunut sen toimintaan, mutta hänen vaimonsa Irja Palmgren oli yksi seuran perustajajäsenistä.

Olen omassa Wiik-elämäkerrassani päätynyt tulkintaan, että Suomessa jo kesällä 1940 talvisodan päätyttyä vallitsi samanlainen jakaantuminen työväenliikkeessä kuin syksyllä 1944 SKP:n laillistamisen ja SKDL:n perustamisen jälkeen. Sotatilan jatkuessa ja ohjatun demokratian oloissa tätä ei tietysti ollut mahdollista mitata, mutta jonkinlaisen viitteen antaa Elannon vaalien tulos marraskuussa 1940: ”ryömäläisiksi” tunnistettava ehdokaslista sai 24,5 ja ”kuutosten” lista 6,6 prosenttia äänistä, SDP:n osuuden ollessa 40,8 prosenttia.

Palmgren soti talvisotansa rintamamiehenä, mutta jatkosodan alkaessa hän jättäytyi metsäkaartiin ja suunnitteli Arvo Turtiaisen ja Jarno Pennasen kanssa maanalaisen sodanvastaisen lehden tekemistä. Pakoilu päättyi lyhyeen ja vei miehen vankilaan, josta hän syksyllä 1944 vapautui.

Suomalainen vasemmisto järjestäytyi uudelleen syksyllä 1944. Sosialidemokraattien sota-ajan politiikkaan pettyneet ja puolueesta vasemmalle sijoittuneet voimat koottiin jo lokakuussa laillisena puolueena Suomessa perustetun SKP:n johdolla Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon marraskuussa 1944. Alkuperäinen ajatus oli 30-luvun sodan ja fasismin vastaisen kansanrintaman tavoin koota vasemmiston lisäksi myös ”edistykselliset” porvarilliset voimat samaan ”demokraattiseen” liikkeeseen, ja SKP:ssä jotkut odottivat aivan vakavissaan, että esimerkiksi edistyspuolueen vasemmistosiipi olisi voitu houkutella mukaan. Siksi SKP ei halunnut, että SKDL:n ohjelmaan olisi otettu sosialismia sanana tai tavoitteena.

Varsinaisia porvarillisia voimia ei SKDL houkutellut, ja sen perustajapohjana olivat SKP, jotkut entiset ”hoipertelijat”, SDP:hen paluusta kieltäytyneet ”kuutoset” sekä joitain sosialidemokraattien vasemmistoa edustaneita voimia, kuten Mauno Pekkala ja Reinhold Svento, sekä aiemman pienviljelijäpuolueen puheenjohtajana toiminut Eino Yliruusi. Kysymys SKDL:n luonteesta ja ohjelmasta ratkesi SKP:n toivomalla tavalla, mihin liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittu K. H. Wiik pettyi syvästi, sillä hän olisi halunnut perustaa uuden, yhtenäisen marxilaisen työväenpuolueen, joka olisi yhdistänyt sosialistit ja kommunistit ja jättänyt vain ”Hitlerin rengit” ulkopuolelle.

Raoul Palmgren ei ollut mitenkään keskeisesti SKDL:n perustamisessa mukana, mutta hän kannatti yhteisen liiton linjaa ja piti Wiikin ajatusta yhtenäispuolueesta epärealistisena. Tässä vaiheessa myös Palmgren tarkasteli asiaa lähinnä SKP:n näkökulmasta ja hän liittyi marraskuussa puolueeseen Hertta Kuusisen ehdotuksesta. Kuusinen näyttää muutoinkin toimineen korkean tason värvääjänä, sillä hän ehdotti jäsenyyttä ainakin K. H. Wiikille ja Hella Wuolijoelle, jotka molemmat olivat kutsusta imarreltuja, mutta kuitenkin kieltäytyivät.

SKDL:n järjestörakenne oli pitkään sellainen, että sekä SKDL:llä että SKP:llä yhtenä ja sen aluksi ainoana puoluemuotoisena jäsenjärjestönä oli oma valtakunnallinen organisaatio. SKDL:n jäsenten enemmistö ei ollut samanaikaisesti SKP:n jäseniä, mutta se ei tarkoittanut, että he olisivat kaikki tietoisesti halunneet erottautua kommunisteista, jotka jo kaksien ensimmäisten sodanjälkeisten eduskuntavaalien jälkeen aina keräsivät ylivoimaisen osan kaikkien SKDL:n ehdokkaiden saamista äänistä.

Vasemmistososialistiset voimat SKDL:ssä järjestäytyivät vasta maaliskuussa 1946 omaksi Sosialistiseksi yhtenäispuolueekseen. Mukana oli pääasiassa ”kuutosia” ja entisiä SDP:n vasemmistolaisia. Joukko oli nimekäs — siihen kuuluivat muun muassa J. W. Keto, Johan Helo, Mauno Pekkala, Atos Wirtanen, Sylvi-Kyllikki Kilpi ja hoipertelijataustaiset Eino Pekkala ja Niilo Wälläri (mutta eivät Wiik tai Palmgrenin lähipiiriin lukeutuneet kulttuurivasemmistolaiset) — ja tosiasiassa se oli kenraalikunta ilman joukkoja, sillä Syp:n jäsenmäärä oli enimmillään vain parin tuhannen luokkaa, kun SKP:hen kuului kymmeniä tuhansia jäseniä.

Raoul Palmgrenista tuli SKDL:n perustaman Vapaa Sana -päivälehden päätoimittaja, jota tehtävää hän hoiti aina vuoteen 1952 saakka. Hän osoitti tehtävässään kuitenkin sellaista puolueuskollisten kannalta liiallista itsenäisyyttä ja journalistista kunnianhimoa sekä vaarallista ideologista lepsuilua, että hänet 1952 erotettiin tehtävästä. Viimeisenä pisarana lienee ollut Palmgrenin Armas Äikiää ”Sulo Häiriö” -nimellä käsitellyt pakina. Rytäkässä Palmgren otti myös eron SKP:stä — mikä tosin puolueen kunnian vuoksi kirjattiin erottamiseksi.

Palmgren ei kuitenkaan ryhtynyt avoimeen oppositioon, hän säilytti aatteensa ja hänet samastettiin edelleen kansandemokraatteihin, mutta toiminnallisesti hän ”privatisoitui”. Muutkaan stalinistiseen komentoon pettyneet, lähinnä kirjailija- ja taitelijaryhmä Kiilassa toimineet kulttuuridemokraatit, eivät frondeeranneet avoimesti eivätkä myöskään hakeutuneet vaivaiseloa viettäneeseen Sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen. Heillä oli kyllä uuden aikakauslehden perustamista koskevia hankkeita, joissa Palmgrenkin oli osallinen, mutta ne eivät johtaneet mihinkään. SYP:n taru päättyi maaliskuussa 1955, kun sen viimeinen puheenjohtaja, turhautunut entinen sosialidemokraatti Atos Wirtanen sai kymmenen osanottajan ylimääräisen puoluekokouksen hyväksymään puolueen lakkauttamisen. [i] Myöskään vuoden 1956 kommunistista liikettä ravistelleet, Hrustshevin NKP:n puoluekokouksen suljetussa istunnossa pitämästä destalinisointipuheesta liikkeelle lähteneet ja Unkarin kansannousuun huipentuneet tapahtumat näkyivät SKP:ssä vain joidenkin yksityisinä ratkaisuina ja Mauri Ryömän Työkansan Sanomissa sen päätoimittajana avaama keskustelu asiasta lopetettiin puolueen mahtikäskyllä lyhyeen.

Samoihin aikoihin alkoi Sosialidemokraattisessa Puolueessa paljon avoimempi ja lopulta puolueen jakoon johtanut hajaannusprosessi. Vähemmistön jäänyt osapuoli järjestäytyi lopulta 1959 perustetuksi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattiseksi Liitoksi (TPSL). Puolueriidan alkuperäiset syyt ovat moninaiset ja erilaisille tulkinnoille alttiita. Lopputulos kuitenkin oli, että emopuolueen valittua puheenjohtajakseen Väinö Tannerin jäi vähemmistön paikaksi erottautua siitä vasemmalle sijoittuvana ryhmänä. Sekin korosti edustavansa oikeata sosialidemokratiaa, mutta ajautui vähitellen valta-asemiensa säilyttämiseksi yhteistyöhön SKP:n kanssa ay-liikkeessä ja TUL:ssa. Kun vähemmistön eduskuntakannatus jäi vuoden 1962 vaaleissa vain kahden kansanedustajan varaan, ryhmä solmi vuoden 1966 vaaleja varten SKDL:n kanssa vaaliliiton, jonka avulla se pystyi pienemmästä äänisaaliistaan huolimatta saamaan vielä seitsemän ehdokastaan valituksi.

TPSL:n tausta poikkesi samoihin aikoihin Tanskassa (1959) ja Norjassa (1961) perustetuista sosialistisista kansanpuolueista. Tanskan SF sai alkunsa kommunisteista eronneen Axel Larsenin ja Norjan SF Arbeiderpartietin politiikkaan tyytymättömien sosialidemokraattien toimesta ja molemmat pyrkivät profiloitumaan selvästi sekä sosialidemokraateista että kommunisteista erottuvina ja niistä itsenäisinä puolueina. TPSL puolestaan uskoi lähes loppuun saakka kamppailevansa hegemoniasta sosialidemokraattisessa liikkeessä, jossa kamppailussa sille tuli samalla koko ajan tärkeämmäksi esiintyä Kekkosen ulkopolitiikan tukijana ja ystävyyssuhteiden vaalijana Neuvostoliiton kanssa.

60-luvun alussa Palmgrenia Vapaan Sanan päätoimittajana seurannut Jarno Pennanen oli muutamassa vuodessa ajautunut samanlaiseen ristiriitaan suhteessaan SKP:hen kuin edeltäjänsä. Vuonna 1961 hän perusti CIA:n rahoittaman Tilanne-lehden, jonka piiriin epäaktiivisena kirjoittajana myös Palmgren kuului, samoin kuin Elvi Sinervo-Ryömä ja S-K Kilven sisar Aira Sinervo. Samana vuonna jotkut tähän piiriin kuuluneista olivat yhteydessä TPSL:n johtajien Aarre Simosen ja Olli J. Uotin kanssa vaaliyhteistyön ja Aira Sinervon mahdollisen kansanedustajaehdokkuuden merkeissä TPSL:n listoilla. Tilannelaisten äänet, joita tuskin olisi monta sataa ollut jaossa, olisivat kyllä kelvanneet simonisteille, mutta he myös varoivat sitä titolaisuuden/neuvostovastaisuuden leimaa, jota dissidenttikommunistien mukaantulo olisi heillekin voinut tuoda, eikä yhteistyötä syntynyt.

SKP:n lopulta hajottanut ja lopettanut kehitys lähti liikkeelle vuoden 1966 puoluekokouksesta, jossa pitkään puoluetta johtaneen vanhan stalinistin Aimo Aaltosen tilalle puheenjohtajaksi valittiin Aarne Saarinen. Palmgren ei tähän riitaan enempi osallistunut, vaikka hänet kansandemokraattiseen liikkeeseen edelleen voitiin lukea, aina vuoteen 1981. Tuolloin hän vastasi myöntävästi pyyntöön asettua SDP:n Mauno Koiviston sitoutumattomaksi valitsijamiesehdokkaaksi Tampereella, jonne hän Kemin ja Oulun vuosien jälkeen eläkkeellä oli asettunut.

Tämä ei kuitenkaan ollut Palmgrenin ensimmäinen kosketus presidentinvaaleihin. Syksyllä 1967 pieni ryhmä 60-luvun nuoria radikaaleja, jossa muun muassa I-C Björklundin kanssa olin aloitteellinen, katsoi, että aika olisi ollut kypsä vasemmiston riveistä valittavalla presidentille ja tyytymättöminä vasemmistopuolueiden asettumiseen Urho Kekkosen uudelleenvalinnan puolesta suunnittelevat muutamissa kabinettikokouksissa riippumattoman vasemmistolaisen presidenttiehdokkaan asettamista. Tässä tarkoituksessa yhteydessä oltiin muun muassa Sylvi-Kyllikki Kilpeen ja Atos Wirtaseen, joiden kanssa käytiin keskusteluja sopivasta ehdokkaasta. Yhtenä nimenä mainittiin tuolloin myös Palmgren. Totaalisen epärealistinen hanke ei edennyt mihinkään eikä johtanut edes viimeiseksi vaihtoehdoksi jääneen julkilausuman antamiseen, mutta S-K Kilpi jopa keskusteli asiasta Palmgrenin kanssa, joka naureskellen kieltäytyi.

Palaan lopuksi alussa esittämääni kysymyksenasetteluun: ei näytä siltä, että Suomessa olisi — ja puhun nyt 90-lukua edeltävästä ajasta, jonka jälkeen kysymys ei enää ole ollut relevantti — merkittävää, itsensä tietoisesti sosialidemokratian ja kommunismin väliin asemoinutta vasemmistoa kuin enintään murrosajankohtiin liittyen. Sekä SDP:ssä että SKP:ssä on ollut jyrkkiäkin vastakohtia ja jakoja, mutta ne ovat liittyneet siihen, kuka edustaa aitoa sosialidemokratiaa tai oikeata kommunismia, ei pyrkimykseen erottautua molemmista.

Ylipäätään näyttää siltä, että vain harvassa maassa on ollut mahdollista saada laajempaa, joukkoliikkeeksi asti yltänyttä kannatusta itsensä vasemmistososialistiseksi asemoineelle puolueelle, ainakaan ennen kommunismin romahdusta. Lähinnä tähän on päästy Chilessä, jossa Salvador Allenden sosialistipuolue oli sikäläisen kansanrintaman johtava voima. Toinen esimerkki on Italiassa, jossa PCI:n kanssa läheisesti yhteistyössä ollut Pietro Nenni teki Unkarin kansannousun jälkeen pesäeron kommunisteihin ja johtamastaan PSI:stä merkittävimmän ei-kommunistisen vasemmistopuolueen, mutta sitäkin oli 70-luvulla enää vaikea erottaa sosialidemokratian valtavirrasta.

Suomessa maantiede vaikutti myös asiaan: neuvostovastaiseksi leimautumisen pelko oli tehokas jarru kommunismista irtaantuneen vasemmistososialismin esiintymiselle. Kansallisen omaleimaisuuden korostaminen, joka oli ”suuren linjan” Snellmanista Sirolaan rakentaneen Raoul Palmgrenin merkittävä panos suomalaisen ei-sosialidemokraattisen vasemmiston aatemaailmalle, sai tarkoittamattaankin tällaisen leiman, mitä tietysti myös hänen Titon Jugoslavialle 50-luvun alussa osoittamansa ymmärrys korosti. On myös huomattava, että SKP:n puolueriidan huippuvuosina enemmistöläiset varoivat visusti profiloitumasta reaalisosialismin arvostelulla tai omaksumasta silloin muualla käyttöön otettua eurokommunismin nimikettä.

Kirjallisuutta:

Kalevi Haikara, Isänmaan vasen laita. SKDL 30 vuotta piikkinä kansakunnan lihassa, Keuruu 1973

Kalevi Kalemaa, Raoul Palmgren. Suomalainen toisinajattelija, Helsinki 1984

Kalevi Kalemaa, Sylvi-Kyllikki Kilpi, Sörnäisten tyttö, Juva 1992

Sakari Karttunen, Ystävyys vastatuulessa, Helsinki 1966

R. Palomeri (=Raoul Palmgren), 30-luvun kuvat, Helsinki 1953

Raoul Palmgrenin kirjallinen tuotanto

Kimmo Rentola, Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1944, Juva 1994

Kimmo Rentola, Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1957–1958, Keuruu 1997

Matti Rinne, Kiila 1936–2006. Taidetta ja taistelua, Jyväskylä 2006

Erkki Tuomioja, Häivähdys punaista, Hämeenlinna 2006

Erkki Tuomioja, K. H. Wiik 1–2, Helsinki 1979 ja 1982

Atos Wirtanen, Poliittiset muistelmat, Keuruu 1972

——————————————————————————–

[i] En ole voinut tutustua Syp:n toiminnan lopettamista koskevaan alkuperäisaineistoon, ja sitä koskevat kertomukset kirjallisuudessa (esim. Wirtanen 1972, Haikara 1973 ja Kalemaa 1992) ovat yksityiskohdissaan vähän toisistaan poikkeavia, millä ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä merkitystä.