Speech ”To Cope with Extreme Ideologies” at the seminar “Speaking is Silver” Hanasaari, 14.12.2012

First of all I would like to commend the organizers of the symposium on their choice of the topic for this Hanaforum. It is more than timely that we focus on the challenges that extremism in its various forms, among them extreme ideologies, pose to Nordic countries and to our open and liberal societies. 

I have been asked to address the issues related to extremism and extreme ideologies in Finland and in particular how they are seen and dealt with by the government and authorities.

Traditionally Finland has been and has regarded herself as a very safe, stable and homogenous country. This may have led – or rather misled – us to assume that we are immune to the radical ideologies and various isms that have been disseminated in many European countries. Yet rapid social change in our own country as well as free mobility and increasing immigration have made it clear that we have to take special measures to maintain social cohesion and to narrow gaps that are widening in education, wellbeing and employment between different population groups. These measures are needed in order to prevent marginalization – sometimes permanently – of individuals or even specific ethnic groups. If this is allowed to take place, social isolation from the mainstream may be handed down to the next generation and this kind of classification could create a breeding ground for extreme views and even actions. Worse still, socially, ideologically or regionally segregated and marginalized groups may generate opposite views that lead to confrontation and even violence between communities. Vigilance is necessary as attitudes towards immigrants and minorities tend to harden especially during an economic downturn.

The present government recognized the risks that we are facing and set itself the following ambitious internal security goal in the government declaration in June 2011: “The objective of internal security is to make Finland the safest country in Europe, one in which people feel that they live in a fair and equal society regardless of how they identify themselves.”

In line with this objective the government set up a project to prepare the third internal security program and, as a part of this task, appointed an expert group to draw up a Program of Measures to prevent – I repeat “to prevent” – violent extremism. It will be implemented as a part of the Internal Security Program. Last June the group produced an action plan named “Towards a Cohesive Society” that contains 12 measures to prevent violent extremism in Finnish society.

The group chose the concept “extremism” in order to point out that the action plan is addressing all such actions and ideologies that are anti-democratic, intolerant, unlawful and at their worst may lead to terrorism. Extremism differs from radicalism, since radicalism may be an agent for progress and change.

The action plan includes an analysis on extremism in Europe and in the Nordic countries. In its annual report on the threat posed by terrorism for 2012 EUROPOL divides extremist thinking and the terrorism it inspires into five categories: religious, separatist, left-wing extremist and anarchist, right wing extremist and single-issue terrorism. Separatist extremist thinking motivated by nationalism and ethnicity is the most common form of terrorism in the Union. It is of course possible that those who promote extremism and take action do not realize that they are inspired by an ideological approach. For them it may be the only approach they are familiar with.

Sweden, Denmark and Norway have their national action plans against extremism. In these programs reasons and motivations behind joining extremist movements are analyzed and the appeal of radical Islamism is looked into. Clashes between opposing extremist movements, most often radical right and radical left, do take place as well. Recent incidents in neighbouring Nordic countries show that much of the threat is home-grown in the sense that individuals resorting to extremist views and even violence have been born and raised in the Nordic countries.

The situation in Finland differs from our Nordic neighbours in the sense that Finland has not been the target of Islamist hate propaganda – for instance comparable to the cartoon controversies – nor have any major single-issue extremists resorted to action here. The growing Muslim community in Finland is heterogeneous and mainly moderate.

Although we have had two painful school killings where mental health problems and school bullying together with references to extreme ideas and misanthropy could be detected in the background, extremist violence is not at the moment regarded as a threat to state structures.  This should not, however, give reason for complacency as we cannot exclude the possibility of unexpected attacks occurring in our country as well. There are individuals with radical Islamist views and training from the crisis zones who could pose a threat to society in any country.

As I mentioned, the plan “Toward a Cohesive Society” identified 12 measures to prevent violent extremism and stipulates the tasks for their implementation to various authorities. The measures range from creating National cooperation Network for the Prevention of Violent Extremism and  corresponding local networks of preventive activities between the police and  other authorities as well as local cooperation teams monitoring violent-extremism-related phenomena to strengthening young people’s trust in the democratic system, creating operating models for the prevention of violent extremism, improving communication on issues and situations related to violent extremism and hate speech as well as increasing national awareness and knowhow about  extremism and its prevention. We all realize that this is a tall order which implementation will need to be a cross-cutting and ongoing process at different levels from authorities to individuals while involving NGOs, the media, civil society actors and so on.

The methods on how to translate this list of measures into practice are being prepared for government consideration. In this context I would like to mention a couple of encouraging examples. The ministry of the Interior launched a-three-year project to prevent discrimination of persons belonging to visible ethnic minorities (mostly with African background) and to reduce their underrepresentation in governmental occupations. This was intended among other things to provide know-how on anti-discrimination and on how to approach diversity to government agencies. The project has trained minority organizations on media and presentation skills in addressing discrimination and on how to eradicate stereotypes relating tominority groups.

Stereotyping and ignorance are in many cases the root causes of different phobias – be it for example Islamophobia, belief in one’s own superiority or superiority of one’s own religion or belief. Representatives of minorities have indicated an increase in Islamophobia in Finland in recent years, with especially Somalis being affected by racist violence. The authorities make an effort to cooperate with the representatives of the different communities in Finland in order to find and to encourage them to find solutions to specific issues of concern to their communities. It has been encouraging to note that for instance different Muslim minorities have established cooperation networks aiming at promoting dialogue, mutual understanding and respectful attitude between Muslims and other religious groups.  Such contacts will reduce the risk of anti-Muslim or extremist views taking hold in Finland.

Another example from the historical perspective is the successful integration of the Tatar community in Finland. The Tatars are a 800 people strong Muslim minority of Turkish origin that has lived in Finland for 140 years. They are well integrated, have a higher level of education than the majority population on the average and have been able to preserve their language, culture and religion.

Finnish authorities monitor closely the situation as concerns Islamophobia in Finland in order to take swift action to counter any such manifestations whenever necessary. In general the more information, education, understanding, mutual respect, tolerance and willingness to live together we all have the easier it is to combat intolerance, discrimination and extremism. 

In our view freedom of opinion and expression are fundamental values of any democratic society. They are also internationally recognized, legally binding human rights that apply to everyone in all countries and communities.

Lately the realization of freedom of opinion and expression and other human rights issues on the internet has emerged as a key issue on the international agenda. Finland considers it important to ensure that all human rights enjoy the same respect and protection on the internet as they do elsewhere.

Finland supports openness and transparency online, and equal access to the internet. Therefore particular attention should be paid to the challenges faced by disadvantaged persons and groups. They usually face higher barriers to internet access.

At the same time it is clear that these rights are not absolute. The responsible use of any human right always entails respecting the human rights of others, including e.g. freedom of religion and opinion, and refraining from intentionally hurting others. Human rights can never be used to incite violence or hate speech.

International dialogue and exchange of views between governments as well as NGOs, media representatives and other civil society groups is needed to promote understanding and disseminate dispassionate views on this challenging subject.  

The key word in modern society is integration of different ethnic groups and cultures instead of trying to assimilate them into one dominant mold.

Palkka-aleko pelastus?

Vuosikymmenen epäuutinen kertoi Elinkeinoelämän Keskusliiton olevan valmis harkitsemaan palkkojen alentamista. Kun EK:n puheenjohtaja Ilpo Kokkila puhui asiasta ykkösaamun haastattelussa toimittajalta jäi tekemättä hänelle se kysymys, joka tulisi esittää jokaiselle tätä esittävälle: paljonko on oma palkkasi ja kuinka paljon olet valmis sitä laskemaan. Ja koska jokainen tätä esittävä kuuluu eniten tienaavaan kymmenekseen niin seuraava jatkokysymys on, oletko valmis siihen, että isoja palkkoja lasketaan prosentuaalisesti enemmän niin, että käteen jäävä tulo alenee verotuksen huomioon ottaen prosentteina yhtä paljon kuin pienituloisimmilla palkansaajilla? Keskustelua kannattaa jatkaa vain, jos vastus tähän kysymykseen on myönteinen.Senkin jälkeen jää avoimeksi, onko nimellispalkkojen lasku kuitenkaan paras tai ylipäätään toimiva keino talouden ja kilpailukyvyn vahvistamiseksi. Palkkakustannukset eivät tietenkään ole yhdentekeviä kilpailukyvylle, mutta niiden muutokset on aina myös arvioitava ottaen huomioon vaikutukset kokonaiskysyntään ja sitä kautta kasvuun ja työllisyyteen. Jos EK:n avauksessa haluaa nähdä jotain hyvää niin ehkä se on siinä, että tosiasiassa hekin hakevat ratkaisuja, joita voidaan aikaansaada vain keskusjärjestötason neuvotteluilla ja sopimuksilla. Tämä koskee myös ja nimenomaan työurien pidentämiseksi tarpeellisia ratkaisuja, joiden välttämättömyyden ay-liikekin ymmärtää, mutta joihin sitä ei voi saada mukaan silloin jos elinkeinoelämän intressejä koitetaan ajaa ay-liikettä vastaan suunnatulla työntantajapopulismilla.9.12. 2012

Speech at the OSCE Ministerial Council, Dublin, 6.12.2012

Mr Chairman, Excellencies, Ladies and Gentlemen,

I am delighted to be invited to speak on behalf of Finland at this 19th OSCE Ministerial Council. At the outset, let me congratulate the Irish Chairperson-in-Office, H.E. Eamon Gilmore and his team, for successfully guiding our work this year. You can trust on our continued support also in the final stages of your Chairmanship.

Let me also congratulate Mongolia as a new OSCE participating State. We look forward to co-operating with Mongolia both in promoting OSCE principles and commitments as well as in all the related practical work.

Mr Chairman,

The OSCE is a unique composition of participating States, a comprehensive concept of security, and a strong set of principles, commitments and practical tools. At its very core is also the understanding that security is built through co-operation, not confrontation. Today this concept is as timely as ever. Today’s challenges highlight the importance of broad concept of security, where human rights, rule of law, democracy, economic and environmental welfare, security and stability are all closely interrelated.

Yet, I would share sentiments that the OSCE is undergoing challenging times. The self-examination that started some years ago should be continued. Assessments among the participating States may differ as regards the challenges that need to be discussed, the proposals to strengthen the OSCE, and how the process and the organization could best serve to promote security and stability. The need for self-reflection and concrete results is out there, and this should not be overlooked.

We do face serious challenges. How can we strengthen trust and spirit of co-operation among the participating States? What more could be done to ensure that our joint principles, values and commitments are fully implemented? What could be done to unlock the situation regarding arms control regimes? We will also be facing questions stemming from the current financial crisis – what are its consequences in the OSCE context?

Mr Chairman,

The Astana Summit in 2010 was an important moment of stock-taking. The Summit Declaration gave clear guidance for further work. Finland welcomes the efforts of Ireland as the Chairmanship to launch the Helsinki +40 process, as an objective to further strengthen the OSCE.

It is no news that Finland greatly values the OSCE. I hope that the Dublin Ministerial meeting will launch an intensive and structured preparatory process to find answers that we can all share, and which will strengthen co-operation among the participating States, as well as will provide forward-looking perspectives for the OSCE.

Further work should cover all the dimensions of the OSCE, as well as the so called transnational threats. We support OSCE’s involvement in promoting cyber security, including through adoption of a set of confidence building measures. It is important to modernize arms control, confidence and security building measures in the OSCE framework, and to promote security and stability through military transparency. It would be useful to update work on economic and environmental co-operation in order to review where the OSCE can provide added value.  

More could be done in human dimension, through full implementation of commitments and consideration of further undertakings. In particular, I would like to underline the important role that civil society has to play to this effect. We could also do more to support human rights defenders.

Last year, in Vilnius, we endorsed some practical measures to improve OSCE tools regarding conflict cycle. These efforts should be continued also in the context of Helsinki +40. In my view, early warning, conflict prevention and effective mediation support, are areas where we should try to further improve conflict cycle tools. It is also clear that some positive, concrete steps on so called protracted conflicts – even small steps at this point – towards resolution of these conflicts would be of great value.

Finland offers support to OSCE’s valuable project work and field missions. In this context, I would like to highlight the importance of performance assessment, evaluation procedures, good co-operation with the host countries and prioritization on areas and activities where support is most needed.

Gender issues, as a key cross-cutting and cross-dimensional theme, should continue to be high on the OSCE agenda. Finland has presented together with Austria,Turkey and Kazakhstan a proposal for an OSCE Wide Action Plan for the implementation of UN Security Council Resolution 1325. This would strengthen 1325 goals within the OSCE activities and support national implementation measures. We are thankful for the wide support received so far, and stand ready to continue the work in Vienna.

Let me conclude by underlining Finland’s support to the vision established in Astana. In essence, that vision is what the OSCE is all about, and has always been – shared values and commitments and security built on co-operation. That is the famous Helsinki spirit, and it is needed also today.

Once again, I wish to thank you the Irish Chairmanship for its excellent hospitality and look forward to working with the incoming Chairman-in-Office Ukraine, as well as next Chairmen-in-Office, Switzerland and Serbia.

Thank you.

Heikki Ylikangas, Aseveljen petos. Amanita, 389 s., Hämeenlinna 2012

1354479323_ylikangas.JPGYlikangas provokatorisena polemisoijana 
 
Heikki Ylikangas on historiantutkijoistamme ehkä tietoisesti polemiikkihakuisin. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten hän on käsitellyt Suomen toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia ja tekoja. Huippuunsa Ylikankaan aikaansaama polemiikki ylsi hänen Romahtaako rintama? Suomi Puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944 kirjansa ilmestyttyä vuonna 2007. Se synnytti mm. vuotta myöhemmin kuuden tekijän joukkovastakirjana julkaistun Teloitettu totuus – Kesä 1944 kirjan, johon Ylikangas vastasi seuraavana vuonna yhtä räväkästi kirjallaan Yhden miehen jatkosota.
 
Ylikankaan ja häntä vastaan polemisoineiden joukkovastakirjan tekijöiden näkemyserot kiteytyvät kolmeen kysymykseen. Ensimmäinen on se, tapahtuiko 19.6. 1944 ratkaiseva muutos Mannerheimin ja päämajan tilannearviossa. Oltuaan hyökkäyksen alettua siinä käsityksessä, että Neuvostoliitto tähtäsi Suomen miehittämiseen, olisi marsalkka päämajan tiedustelupäällikkö eversti Paasosen uuden tiedusteluarvion saatuaan kääntynyt sille kannalle, että Neuvostoliiton tavoitteena oli sittenkin rajallisemmin Suomen rauhaan pakottaminen, mistä seurasi vastarinnan terästäytyminen ja valmius turvautua tilapäiseksi tarkoitettuun Saksan apuun. Toinen kiistakysymys koski Ylikankaan käsitystä, jonka mukaan sotien välisenä aikana kaikki laitavasemmistolaisisiksi epäillyt raakattiin kutsunnoissa poliittisista syistä, jonka vuoksi liikekannalle saatetun armeijan vahvuus jäi talvisodassa merkittäväksi pienemmäksi kuin jatkosodassa, jossa karsintaa ei enää tehty. Kolmas ja herkin kiistakysymys koski sitä, teloitettiinko omien toimesta jatkosodan aikana 50 suomalaissotilasta, kuten joukkovastakirjan tekijä väittivät, vai oliko heitä n. 250, mihin lukuun Ylikangas on päätynyt?
 
Tälläkin kertaa Ylikangas palaa kiistanalaisiin tulkintoihinsa, mutta nyt kaunokirjallisuuden muodossa. Se ei ole uutta, sillä Ylikangas on useita kymmeniä teoksia käsittävän, nuijasodasta sisällissodan kautta jatkosotaan ulottuvan tutkimuskirjallisuuden ohella julkaissut myös aiemmin romaanin Ilkkaisten sota nuijasodasta sekä kirjoittanut puolisen tusinaa historia-aiheisia näytelmiä.
 
Oikeastaan Aseveljen petos on yhdistelmä vain löyhästi toisiinsa liittyvistä virolaisen heimopataljoonan ruohonjuuritason kokemuksista kertovasta romaanista sekä päämajan tiloihin ja Mikkelin ravintolakabinettiin sijoitetusta näytelmästä, jonka päähenkilöt Mannerheim, Heinrichs, Ryti, Airo ja Paasonen kuin näyttämöä varten kirjoitetuin repliikein kertovat sen, miten historiantutkijoiden lähteisiin tarttumattomat päätökset oikein syntyivät juuri noiden kaikkien kolmen Romahtaako rintama?-kirjan kiistanalaisten kysymysten osalta. Näyttämöllä tarpeellista koomista kevennystä tuo tollomainen tosikkoluutnantti Korpisyrjä. 
 
On kirjassa lisäksi aivan uusikin näkemys siitä, miten Mannerheimin kuuluisa ja syntyhistorialtaan kiistanalainen miekantuppipäiväkäsky heinäkuussa 1941 syntyi. Sen luonnoksen Mannerheimille antoi presidentti Risto Ryti Kämpin kabinetissa, eikä Mannerheimilla ollut muuta mahdollisuutta kuin alistua ja panna nimensä sen alle. Romaanissa tämän voi esittää ilman, että kukaan välittömästi on vaatimassa sille lähdepohjaa tai uskottavaa aihetodistelua.
 
Uusia ja/tai kiistanalaisia historiantulkintoja voidaan esittää myös kaunokirjallisuuden keinoin, mutta kirjallisuuden helmiksi ne ani harvoin nousevat. Minäkin edelleen luen mielummin Ylikankaan historiantutkimuksia ja historiaa tulkitsevia esseitä kuin tällaista välillä turhan kömpelösti ja pinnallisen henkilökuvauksen kautta etenevää historiallista romaania tai korostetun teatraalista sodanjohdon pohdintojen näyttämöllepanoa.
 
Joulukuu 2012

Puhe IOK-IONK seminaarissa Euroopan Neuvoston Ihmisoikeusvaltuutetun Suomelle antamista suosituksista 2012, Helsinki, 30.11.2012

Erityinen kiitos ihmisoikeuskeskukselle ja kansainväliselle ihmisoikeusasiain neuvottelukunnalle siitä, että seminaari on järjestetty. On luontevaa, että tämän seurantaseminaarin järjestää ihmisoikeuskeskus, joka on se kansallinen ihmisoikeusinstituutio, jota ns. Pariisin periaatteissa on peräänkuulutettu. Myös Suomi voi tässä tilanteessa, kun ihmisoikeuskeskus on perustettu, ilman reunahuomautuksia todeta, että täytämme Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen 1993 hyväksymät periaatteet.

IHMISOIKEUSVALTUUTETUN HISTORIAA

Euroopan neuvoston puitteisiin perustettiin ihmisoikeusvaltuutetun toimisto toukokuussa 1999. Ihmisoikeusvaltuutetun virkaa ovat hoitaneet Alvaro GilRobles 1999–2006, Thomas Hammarberg 2006–2012.  Nils Muiznieks valittiin tehtävään huhtikuussa 2012.

Voidaan perustellusti sanoa, että ihmisoikeusvaltuutetun viran perustaminen oli Suomen aloite ja panostimme valtuutetun resurssien ja aseman vahvistamiseen. Kannoimme huolta lisääntyvistä valituksista Euroopan neuvostossa ja erityisesti ihmisoikeustuomioistuimessa.

Euroopan neuvoston valttina oli vankka normisto johon nojautua. Aloitteen viran perustamiseen teki tasavallan presidentti Martti Ahtisaari puheessaan Euroopan neuvoston parlamentaariselle yleiskokoukselle tammikuussa 1996. Taustalla oli huoli siitä, miten hyvin ihmisoikeuksien valvontajärjestelmä kestää uudessa tilanteessa. Euroopan neuvostoon liittyi 1990luvulla useita uusia jäsenmaita, ja ihmisoikeusvalitusten määrä oli kasvamassa räjähdysmäisesti.

Tässä yhteydessä on perusteltua kiittää kaikkia ihmisoikeusvaltuutettuja siitä erinomaisesta työstä, jota he ihmisoikeutetun virassaan ovat tehneet.

IHMISIKEUSVALTUUTETUN TOIMINTAKENTTÄ

Ihmisoikeusvaltuutetusta on kasvanut ihmisoikeuksien eurooppalainen omatunto ja ihmisoikeuksien puolustaja. Valtuutettu voi nostaa esille akuutteja ihmisoikeusongelmia jäsenmaissa. Valtuutettu on mm. maavierailuillaan kiinnittänyt huomiota keskeisimpiin kansallisiin ihmisoikeusongelmiin.

IOV:llä on eijuridisena elimenä joustavat edellytykset edistää ihmisoikeuskoulutusta ja tietoisuutta ihmisoikeuksien kunnioittamisesta yleensä. Hän myös neuvoo jäsenvaltioita ja kansalaisia sekä voi kiinnittää valtion huomion puutteisiin lainsäädännössä tai käytännöissä. Hänen tulee toimia riippumattomasti ja puolueettomasti.

Voitaisiin sanoa, että vuosien kuluessa IOV instituutiona on kasvanut korvaamattomaksi. Tehtävän mandaatti on joustava ja virassa toimineet valtuutetut ovat kukin kehittäneet tehtävää.

Valtuutetun maavierailut on onnistuneesti räätälöity kunkin maan tarpeiden ja ongelmien mukaan. Näin myös Suomen raportissa. IOV nosti Suomen vierailullaan esille juuri niitä ihmisoikeuskysymyksiä, jotka ovat olleet keskustelun ja huolenaiheena. Jokaisella maalla on varaa parantaa.

HUOMIOITA RAPORTIN LUONTEESTA JA SUOSITUKSISTA

Haluaisin tuoda esille arvostuksemme sopimusvalvontaelinten ja IOV:n suosituksille.

Sopimusvalvontaelinten suositukset perustuvat, kuten nimi indikoi, suoraan Suomen sopimusvelvoitteisiin ja ovat siten myös juridisesti sitovia. IOV on puolestaan itsenäinen valvontaelin, jossa riippumaton asiantuntija on antanut vapaaehtoisuuteen perustuvan, kokonaisvaltaisen arvion siitä, mitkä ovat Suomen keskeisemmät ihmisoikeushaasteet ja mihin toimenpiteisiin meidän olisi syytä ryhtyä niiden korjaamiseksi. IOV:n suositukset tukevat ja täydentävät sopimusvalvontaelinten tekemiä hajanaisempia ja yksityiskohtaisempia suosituksia.

Suomi oli myös hiljattain YK:n ihmisoikeusneuvoston yleismaailmallisen määräaikaistarkastelun, ns. UPRprosessin, kohteena. Tässä tarkastelussa muut YK:n jäsenvaltiot ja kansalaisjärjestöt antoivat Suomen laatiman raportin perusteella omat kommenttinsa ja suosituksensa Suomen ihmisoikeustilanteen edelleen kehittämiseksi. Kyseessä on huomattavasti poliittisluonteisempi instrumentti, joka perustuu pitkälti muiden maiden vertaisarvioon.

On tärkeää, että näiden eri prosessien luonteet otetaan huomioon niiden tuottamien suositusten toimeenpanossa. Samalla on toivottavaa, että suosituksia käytettäisiin hyödyksi toisiaan täydentävällä ja tukevalla tavalla.

Tässä yhteydessä voisi tuoda myös esille ihmisoikeuskysymysten valmistelumme avoimuuden ja korostaa kansalaisyhteiskuntayhteistyön merkitystä kaikkien suositusten toimeenpano ja seurantaprosessissa.

En halua näillä huomioilla ennakoida ulkoministeriön tai muiden viranomaisten kantoja valtuutetun suosituksiin. Uskon, että paras tapa käsitellä suosituksia on juuri tällainen ihmisoikeuskeskuksen järjestämä yhteinen seminaari. Ihmisoikeuskysymykset ovat Suomessa perinteisesti olleet kaikkien asia ja keskustelu linjanvedoista on ollut vilkasta.

Raportissa kehutaan suomalaista ihmisoikeusjärjestelmää ja systematiikkaa yleensä. Samalla kuitenkin IOV kiinnittää huomiota siihen, että erilaisia toimijoita alkaa olla jo riittävästi ja on tärkeää, että erilaiset koordinaattorit ja yhteyshenkilöt niin kansalaisyhteiskunnan kuin viranomaistahonkin osalta toimivat yhteisten tavoitteiden eteen. Mielestäni meidän pitää IOVsuosituksia tarkastellessamme miettiä, tarvitaanko kaikkia yhteistyöelimiä edelleen.

NAISIIN KOHDISTUVA VÄKIVALTA

Raportin suosituksissa nostetaan esille naisiin kohdistuva väkivalta ja sen yleisyys Suomessa. Vastaava on nostettu esille usean valvontaelinten suosituksissa. Tässä yhteydessä voisimme tuoda esille Suomen aktiivisen roolin kansainvälisten instrumenttien kautta pyrkiä vahvistamaan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisia toimia, lisätä yleistä tietoisuutta ja asennekasvatusta.  Esimerkkinä Euroopan Neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastaisen sopimuksen pikainen ratifiointi. Eduskunnalle on tarkoitus antaa tästä hallituksen esitys keväällä 2013. Lisäksi tammikuussa 2013 järjestetetään Euroopan Neuvoston naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevä alueellinen seminaari, jossa pyritään hyödyntämään myös tietoisuus ja asenteisiin vaikuttamista.

IHMISOIKEUSKOULUTUS

IOVsuosituksissa korostuu huomio ihmisoikeuksien koulutukseen. Asiaan onkin jo kiinnitetty huomiota ja mm. ihmisoikeuskeskuksen toimintaprioriteeteissa ihmisoikeuksien koulutus on etusijalla. Mutta ehkä olisi paikallaan käynnistää myös hallinnon sisäinen pohdiskelu siitä, voidaanko ihmisoikeuksien koulutusta edelleen edistää. Esimerkiksi Euroopan neuvostolla on käyttökelpoista materiaalia tätä tarkoitusta varten. Euroopan neuvoston Charter on Education for Democratic citizenship and Human Rights Education voisi olla hyvä lähtökohta.

KANSAINVÄLISTEN SOPIMUSTEN RATIFIOINTI

Suomen omat prosessit suhteessa kansainvälisten sopimusten ratifiointiin ovat joutuneet ennenkin kritiikin kohteeksi, nyt viimeksi IOV:n taholta. Pyrkimys täydellisyyteen voi aiheuttaa sen, että ratifiointi lykkääntyy ja pieniltä tuntuvat lakimuutokset estävät koko sopimuksen tavoitteiden toteutumisen. Meidän täytyy katsoa tässä asiassa peiliin ja olen ymmärtänyt, että myös kansanedustajiemme joukossa on esitetty aiheellisia kysymyksiä. Parhaillaan käsittelyssä oleva Euroopan neuvoston naisväkivaltaa ja perheväkivaltaa ehkäisevä sopimus voisi olla pilottiprojekti uusien menettelytapojen omaksumiseksi. Samalla tietysti meidän tulee huolehtia siitä, että pitkään vireillä jo olleet ratifioinnit suoritetaan ajallaan.

YHDENVERTAISUUS

Valtuutetun yksi keskeinen huoli liittyy Suomen yhdenvertaisuuslainsäädäntöön. Tässä suhteessa IOV:n yksi keskeinen huoli liittyy monimutkaiseen ja hajallaan olevaan lainsäädäntöön sekä institutionaaliseen kehykseen, joka vaikuttaa raskaalta.

IOV nostaa perustellusti esille Suomen työsyrjintää koskevat puutteet, jotka koskevat naispuolisia työntekijöitä, mutta usein myös etnisiä vähemmistöjä kuten romanit, venäjänkieliset ja somalit.

IOV kiinnittää myös huomiota siihen, että nämä ryhmät ovat edelleen rasististen ja ulkomaalaisvihamielisten purkausten kohteena Suomessa.

Suomen venäjänkielisen väestönosan asema on ollut vilkkaan keskustelun kohteena kuluvan syksyn aikana. Myös IOV kiinnittää huomiota venäjänkielisen väestön asemaan. IOV viittaa EU:n perusoikeusviraston tutkimukseen, jonka mukaan 27 % venäjänkielisistä Suomessa oli kokenut syrjintää viimeisen vuoden aikana.

IOV kirjaa raporttiinsa venäjänkielisten toiveena olevan, että Suomen venäjänkieliset saisivat virallisen vähemmistöaseman. On ollut tapana todeta, että venäjänkielisen väestönosan asema Suomessa on jo perinteisesti hyvä. Tällä viitataan usein vanhavenäläisten ja tataarien asemaan sekä siihen, että jo nyt etnisten asiain neuvottelukunta tarjoaa IOV:n peräänkuuluttaman foorumin, jossa voidaan käsitellä venäjänkielisten asioita Suomessa. Venäjänkielisten asema tulee olemaan jatkossakin esillä väestönosan kasvaessa ja vakiintuessa Suomessa.

Viimeaikainen keskustelu lastensuojelukysymyksistä Suomessa ja Venäjällä on osaltaan osoittanut, että vuoropuhelua viranomaisten ja Suomen venäjänkielisen väestönosan välillä voidaan parantaa. Tässä tarkoituksessa Suomen viranomaiset ovat jo tiivistäneet keskinäistä yhteistyötään. Lisäksi olemme laatineet venäläisiä viranomaisia varten yhteystietolistan suomalaisista asiantuntijatahoista, jotka vastaavat perheoikeudellisista asioista. Tämän listan tarkoituksena on varmistaa, että maidemme viranomaiset voivat tarvittaessa olla suorassa ja nopeassa yhteydessä toisiinsa perheoikeudellisissa asioissa. Venäjän osapuoli on luvannut laatia vastaavan listan.

LGBTI

 IOV kiinnittää edelleen huomiota vammaisten asemaan, vanhusten oikeuksien toteutumiseen ja seksuaali ja sukupuolivähemmistöjen eli LGBTIhenkilöiden asemaan Suomessa.

 Poimin tästä aihepiiristä pari suositusta, joiden osalta meidän tulisi Suomessa pyrkiä eteenpäin.

 Ei ole sivistysvaltion mukaista vaatia ihmisiä sterilisoimaan itsensä sukupuolileikkauksen yhteydessä. Kuitenkin tällainen vaatimus transihmisten lisääntymiskyvyttömyydestä edelleen sisältyy lainsäädäntöömme. Homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaistamme vuonna 1971 ja sairauksien tautiluokituksesta vuonna 1981. Transseksuaalisuutta pidetään kuitenkin vielä mielenhäiriönä tautiluokituksessamme. Ihmiset ovat erilaisia ja tämä on hyvä tunnustaa sekä tehdä tarvittavat muutokset lainsäädäntöömme ja muihin määräyksiin.

VANHUSTEN OIKEUDET

Vanhojen ihmisten oikeus inhimilliseen kohteluun on tulevaisuudessa ihmisoikeus, johon meidän Suomessa tulee kiinnittää erityistä huomiota. Otsikot ja kuulopuheet vanhusten hoidosta tämän päivän Suomessa ovat hyistä kuultavaa. Kuitenkin vanhusten määrä Suomessa ei vähene, vaan kasvaa. Ehkä olisi hyvä tuoda ihmisoikeusnäkökulma syvällisemmin keskusteluun ja korostaa ihmisarvoa.

IOV odottaa uuden vanhusten palvelulain olevan avainasemassa, kun turvataan vanhusten ihmisarvoa. IOV ottaa myös kantaa kotipalvelujen puolesta. Vanhusten riippumattomuus ja sosiaalinen osallistuminen ovat arvoja, jotka IOV mielestä tulisi turvata maksimaalisesti. IOV korostaa myös vanhusten osallistumisoikeuksia ja mahdollisuuksia yleensä. Tässä asiassa voin vain olla samaa mieltä.

SAAMELAISET

Suomi on ollut viime vuosien aikana usein kansainvälisen kritiikin kohteena mitä tulee ainoan alkuperäisväestömme saamelaisten asemaan. Myös IOV on ottanut yhdeksi keskeiseksi kohteekseen alkuperäisväestön saamelaisten oikeudet.

Hallituskauden aikana tavoitteena on ratifioida ILOn alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus 169. IOV kannanotto ratifioinnin suhteen on selkeä:  on korkea aika tunnustaa saamelaisten nautintaoikeudet maihinsa ja harjoittaa poronhoitoa heille kuuluvaan perinteiseen tapaan. IOV viittaa kannassaan myös metsähallituksen uudistamiseen. Tähän liittyvä uudistus voi vaikuttaa asian kansalliseen ratkaisemiseen ja tätäkin tulee tutkia.

On aika siirtyä Suomessakin ajattelemaan asiaa alkuperäisväestön ja sen perinteisten oikeuksien kannalta. Tarvitaan positiivista syrjimistä eli saamelaisten perinteisten oikeuksien erityissuojelua. Mielestäni tämä voidaan parhaiten saavuttaa antamalla saamelaisille perustuslaintasoinen turva alkuperäisväestönä harjoittaa poronhoitoa vähintään valtion mailla. Perustuslain 17§ säännös saamelaisten omasta kielestä ja kulttuurista alkuperäiskansana vaatii jatkotoimia.

Poronhoidon tilasta Pohjois- ja Itä-Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua, myös sen kestävyydestä. On kuitenkin aika antaa saamelaisille erityisoikeudet tässä suhteessa. Tämä saavutetaan liittymällä ILO 169 alkuperäisväestöjä ja heimokansoja koskevaan yleissopimukseen sekä säätämällä tarvittavat muutokset kansalliseen lainsäädäntöön.

Lopuksi haluan kiittää mahdollisuudesta puhua täällä tänään. Suomen Euroopan Neuvoston ihmisoikeusvaltuutetulta saamien suositusten toimeenpano edellyttää paitsi läheistä yhteistyötä eri viranomaistahojen välillä, myös läheistä yhteistyötä kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Suomi on kansainvälisesti usein saanut paljon kiitosta siitä, että me järjestelmällisesti pyrimme toimimaan läheisessä yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan kanssa, mutta parantamisen varaa tässäkin asiassa löytyy. Me voisimme esimerkiksi hyödyntää kansalaisyhteiskunnan osaamista systemaattisemmin ihmisoikeuksia edistäessämme Suomen ulkopolitiikassa sekä virkamiesten koulutuksessa.