Uskon edelleen siihen että euro sekä kannattaa että voidaan pelastaa, mutta kyseenalaisempaa on osataanko näin kuitenkaan tehdä. EUn valmistautuessa jälleen kerran seuraavaan ratkaisevana pidettävään huippukokoukseen, on aika nostaa pöydälle myös kysymys, vieläkö eurooppalainen demokratia ja oikeusvaltio ovat pelastettavissa.

On syytä olla huolissaan tavasta, jolla Saksan johdolla valmistellaan pitkälle meneviä ehdotuksia uuden uljaan ja kurinalaisen euro-järjestelmän pystyttämiseksi, joko sopimusmuutosten kautta tai perussopimuksia venyttämällä ja kiertämällä. 

Ensinäkin on selvää, ettei mikään instrumentti tai lainsäädäntö, joka saadaan aikaisintaan parin vuoden päästä käyttöön, auta lainkaan nykyisen kriisin ratkaisemisessa. Toiseksi EU:ssa on jo hyväksytty six-packiksi kutsuttu säädöspaketti tehokkaammasta ja myös sanktioidusta finanssikoordinaatiosta sekä pysyvästä Euroopan vakausmekanismista, joka toisin kuin ontuva väliaikainen ERVV, sisältää myös mahdollisuuden velkojen uudelleenjärjestelyyn ja sijoittajavastuun toteuttamiseen. Huolestuttavasti jotkut hallitukset näyttävät horjuvan näiden vesittämistä vaativien markkinapaineiden edessä.

Kun uusi lainsäädäntö ja EMV ovat käytössä on kysyttävä, vieläkö itse asiassa tarvitaan niin piktälle meneviä esityksiä kuin mitä Saksa ajaa? Esityksissä on hyviä ja ongelmattomia kohtia, mutta veisivätkö ne kuitenkaan kokonaisuudessaan oikeaan suuntaan, vai ovatko ne myös yritys sitoa tulevat päättäjät anti-keynesiläisiin ja monetaristisiin ratkaisuihin, jotka parhaimmassa tapauksessa ovat toimimattomia ja huonoimmassa sosiaalisesti ja taloudellisesti kielteisiä?

Tätä pitää huolellisesti arvioida. Tärkeintä on kuitenkin kysyä mitä tämä tarkoittaa demokratialle ja koko Eurooppa-projektin legitimiteetille? Se miten verorahaa on heitetty miljardikaupalla ainakin osittain pankkien pelastamiseksi ilman että tilannetta on saatu vakautettua ja vivutusyritystenkin näyttäessä epävarmoilta, ja se miten erittäin pitkälle meneviä ehdotuksia ajetaan ohi kaiken demokraattisen ja parlamentaarisen valmistelun uusien läpinäkymättömien ja poliittisen valvonnan ulkopuolella toimivien järjestelmien perustamiseksi, ei lupaa hyvää eurooppalaiselle demokratialle.

3.12. 2011

Hallituksenvaihdokset Kreikassa ja Italiassa eivät ole helpottaneet Euroopan pankki- ja velkakriisiä ja toiveet siitä, että tilanne voisi nyt vakaantua näyttävät turhilta. Yhä avoimemmin puhutaan siitä, miten kriisin jatkuminen ja kärjistyminen voi johtaa jopa euroalueen hajoamiseen. Se ei kuitenkaan ole vielä väistämätöntä saatikka toivottavaa edellyttäen, että tähänastiset virheet osataan korjata ja ymmärtää oikein, miten tähän on tultu?

Taustalla vaikuttavat monet tekijät. Turha kieltää, etteikö euron käyttöönotto olisi tapahtunut ensi sijassa poliittisten ambitioiden pohjalta ja tilanteessa, jossa monetaristiset EMU-kriteerit eivät olleet tasapainoisesti muotoiltuja ja jossa välineet niidenkin noudattamisen valvomiseksi olivat liian heikkoja. Tämä osaltaan helpotti sitä, ettei niistä myöskään jaksettu piitata, missä suuntaa näyttivät vahvat maat Saksa ja Ranska. Tämä tapahtui vielä ilman, että tällä olisi ollut rahaliiton vakautta horjuttavia seurauksia, mikä rohkaisi heikompiakin maita jatkamaan samalla tiellä jo paljon vakavimmin seurauksin.

Kun kriisi sitten iski puolitoista vuotta sitten Kreikkaan, eivät komissio ja Euroopan keskuspankki keksineet hätäpäissään muuta tietä, kuin panna vahvemmat maat luotottomaan heikompia tavalla, joka merkitsi tosiassa vastuun ottamista niiden luotoista vastoin perussopimuksen selvää no bail out-kieltoa. Eduskunnassa silloinen oppositio näki, ettei tämä tulisi toimimaan, ja oli arviossaan oikeassa. Tosiasia on uusienkin ratkaisujen jälkeen se, että vain myös koko yksityisen lainoittajasekotrin kattava velkojen uudelleenjärjestely voi antaa mahdollisuudet Kreikan talouden tervehtymiselle, vaikka se ei muiden kriisimaiden osalta olekaan tarpeen.

Nyt näyttää siltä, ettei vivutetunkaan väliaikaisrahaston ERVV:n kapasiteetti riitä hoitamaan uusia kriisimaita, ja tarkoittaisi muutoinkin sitä, että jatketaan hyvän rahan heittämistä huonon perään ilman varmuutta, että se vieläkään toimisi.  Jäljelle jää turvautuminen kansainväliseen valuuttarahastoon IMF:ään ja Euroopan keskuspankin aktiivinen toiminta maksuvalmiuden ylläpitämiseksi tukiostojen avulla. IMF:ään ja EKP:iin turvautuminen eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja vaan molempien osallistumista tarvitaan.

IMF on jo nyt mukana ja sitä kautta talkoisiin osallistuvat myös euron ulkopuoliset maat Euroopassa ja muualla, joilla on aivan yhtälainen intressi toimia siten, ettei euroalueen kriisin sallita syöstä koko maailmaa finanssimarkkinoiden romahdukseen ja uuteen syvään lamaan. Sitä paitsi on osoittautunut, että IMF:n suositukset ja ehdot ovat astetta järkevämpiä ja toimivampia kuin  komissaari Rehnin johdolla markkinoidut EU:n yksipuolisesti leikkauksiin keskittyvät lääkkeet. Säästöt ja leikkaukset eivät nosta Eurooppaa tai yksittäisiä kriisimaita suosta, ellei joku myös osta ja kuluta. Tässä katsannossa omalla laillaan syyllisiä kriisikehitykseen ovat myös Saksa ja muuta vahvat ylijäämätaloudet.

Myös EKP on ajoittain jo osallistunut tukiostoihin, mutta satunnainen tipottelu ei enää riitä. Tilanteessa jossa pahimmassa tapauksessa koko finanssijärjestelmää uhkaa luhistuminen ei ole järkeä murehtia sitä, jos inflaatio kiihtyisi muutamalla prosentilla.

Välittömään kriisinhallintaan eivät mitkään perussopimusten muutokset sen enempää kuin eurobonditkaan tuo apua. Saksa ja Suomi ovat oikeassa vastuestaessaan eurobondeja, jotka nyt liikkelle laskettuina voisivat pahimmassa tapauksessa asettua sijoittajien silmissä samaan kategoriaan kuin pahiten velkaantuneiden maiden paperit.

27.11. 2011

Tiivis kolmen päivän matka Pohjois-Afrikkaan oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja antoisa. En kuitenkaan ota ansiokseni sitä, että kaikissa kolmessa maassa, Egyptissä, Tunisiassa ja Libyassa saatiin hallituksenvaihdokset juuri vierailuni aikana. Kaikissa näissä maissa on kyse siitä, miten arabikevään vaatimus vapaudesta ja demokratiasta viedään loppuun saakka.Näkymät tälle ovat parhaimmat Tunisiassa, jossa vapaasti valittu perustuslakia säätävä kokous kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa tiistaina ja uusi kolmen puolueen hallitus aloitti työnsä. Suurin Tunisian tulevaan kehitykseen liittyvä kysymysmerkki koskee suurimmaksi puolueeksi nousseen islamistisen Al Nahda -puolueen todellisia pyrkimyksiä. Jos  se osoittautuu sellaiseksi maltilliseksi Turkin AK-puolueen kaltaiseksi uskonnollisia arvoja korostavaksi mutta sekulaariin demokratiaan sitoutuneeksi voimaksi, jollaisena se mielellään itse esittäytyy, voimme olla aika luottavaisia maan tulevan kehityksen suhteen. Tapaamiseni puolueen johdon kanssa ei kuitenkaan vielä hälventänyt kaikkia epäilyjä tämän suhteen.Libyassa iloitaan Gaddafin painajaismaisen diktatuurin kaatumisesta, mikä ei ollut mahdollista ilman tässä tapauksessa välttämätöntä ja oikeutettua voiman käyttöä. Se jätti kuitenkin vaikean perinnön alkaen tarpeesta kerätä maassa levinneet käsiaseet, it-ohjukset ja muut turvaan sekä perustaa sellaiset poliisivoimat ja muut instituutiot, joihin kaikki ihmiset voivat luottaa. Paras asia Libyassa on, että tämä ei ole rahasta kiinni, mutta kaikesta muusta sellaisesta tiedosta ja osaamisesta, mitä demokratian ja ihmisoikeuksia kunnioittavan oikeusvaltion rakentamiseksi tarvitaan, on sitäkin suurempi vaje. Muuta yhteenvetoa maan tilasta en osaa tehdä kuin sen, että palasin maasta vähän luottavaisemmin mielin kuin sinne mennessäni.Vaikein on tilanne Egyptissä. Tahririn aukiolla ja muualla maassa nähtiin viikonvaihteessa jälleen täysin tuomittavaa väkivaltaa ja ihmishenkiä vaatinutta voimankäyttöä. Mihin sillä pyritään on epäselvää, ja siitä oli muutoin samanmielisillä egyptiläisillä demokratia-aktivisteilla erilaisia käsityksiä. Vastuu on joka tapaukssa valtaa pitävällä sotilasjohdolla, jonka sitoutumisesta demokratiakehitykseen on suuria epäluuloja. Sen julkistama tiekartta demokratiaan on monipolvinen ja epäselvä. Siitä kiinni pitäminen ja vaaliprosessin aloittaminen ensi maanantaina on kuitenkin tässä tilanteessa tärkeätä ja sen kautta voidaan parhaiten varmistaa prosessin peruuttamattomuus. Sotilasjohdon vetäytyminen poliittisesta vallasta jo nyt olisi tietenkin myös tervetullut vahvistus demokratiaprosessille.24.11. 2011