New Labourin nousu ja tuho

Englannin politiikkaa etäältä seuranneelle on voinut jäädä Tony Blairin ja Gordon Brownin pääministerikausista sellainen kuva, että nämä kaksi yhteisen, työväenpuolueen New Labour-projektina tunnetun modernisaatio-ohjelman kehitellyttä  ja  läpiajanutta herraa sopivat jo vuonna 1994 puolueen johtopaikan tultua avoimeksi John Smithin yllättävän kuoleman jälkeen, että Blairista tulee ensin työväenpuolueen johtaja ja että hän luovuttaa kahden vaalikauden jälkeen paikkansa Brownille. Matkalla herrojen väleihin tuli kuitenkin ryppyjä rakkauteen ja koko Blairin kolmatta hallituskautta leimasi yhä paheneva henkilökohtainen vastakkainasettelu, joka päätyi lopulta siihen, että vastahakoisen Blairin oli luovutettava paikkansa Brownille.
 
Jos New Labour -projektilla oli kolmas kärkinimi, niin se oli Peter Mandelson joka toimi molempien luottomiehenä, taustavaikuttajana ja joskus likaisen työn tekijänä ja yhteensä kolme kertaa heidän hallituksissaan kabinettiministerinä. Niinpä hän on antanut New Labourin kautta käsitteleville muistelmilleen itseensä viitaten nimen Kolmas mies. Hänen kertomuksensa ei ainoastaan vahvista kaikkien muutoinkin tietämän Blair-Brown kilpailuasetelman olemassaoloa, vaan kertoo sen olleen paljon pidempiaikaisempi ja syvempi kuin on edes uumoiltu.
 
1990-luvun alussa brittien työväenpuolue oli kärsinyt kolme perättäistä vaalitappiota Callaghanin, Footin ja Kinnockin johdolla. Puolueen oppositiokautta oli leimannut vasemmistofraktioiden nousu ja puolueen sisäinen hajaannus, joka oli tehnyt siitä kykenemättömän uskottavasti haastamaan Margaret Thatcherin johtamia konservatiiveja. Blair ja Brown valittiin molemmat ensimmäisen kerran parlamenttiin vuoden 1983 vaaleissa ja heistä tuli erottamattomana pidetty parivaljakko, joka ryhtyi ajamaan puolueen palauttamista hallituskelpoiseksi keskustalaiseksi haastajaksi. He olivat molemmat jo varjohallituksessa, kun puoluejohtaja John Smith keväällä yllättäen kuoli. Molemmat mielivät johtoon, mutta tilaa oli vain yhdelle. He olivat jo valmiita haastamaan toisensa, mutta viime hetkellä syntyi ratkaisu, jossa Brown suostui vetäytymään kisasta hivenen vahvemmassa asemassa olleen Blairin hyväksi.
 
Mitä Blair ja Brown tarkkaan ottaen ravintolailtansa aikana sopivat voi jäädä salanauhoituksen puuttuessa ikuiseksi arvoitukseksi. Mutta kolmas mies Peter Mandelson oli kulisseissa mukana ja hänen tehtäväkseen tuli sorvata molempien kanssa sopien medialle seuraavana päivänä syötettävä versio tapahtuneesta. Tämä tuli olemaan koko New Labourin aikaa ja Mandelsonin roolia kuvaava menettely. Jokaisesta puheesta, tapahtumasta tai sopimuksesta piti aina tehdä mediaa varten toimittajille syötettävä tulkinta – prosessi jonka harjoittajia kutsutaan spin-tohtoreiksi. Koska yhteistä kirjallista sopimusta ei tehty, jäivät eri tulkinnat elämään: Brownin leirin mukaan Blair olisi sitoutunut sovitulla tavalla aikanaan jättämään paikkansa Brownille, minkä sitoumuksen Blairin leiri kiistää.
 
Jatko miesten kesken sujui samanlaisen kilpailun, kyräilyn ja lopulta liki avoimen, spin-tohtoroinnin välityksellä tapahtuneen selkäänpuukottamisen merkeissä. Näin ainakin Mandelsonin hyvin yksityiskohtaisen ja värikkään kertomuksen mukaan. Mandelson kuului Blairin luottomiehiin, mutta hän piti kuitenkin ovea riittävästi auki myös Brownin leiriin jotta kykeni toimimaan  viestinvälittäjänä ja sovinnon rakentajana. Blair nosti Mandelsonin kaksi kertaa kabinettiministeriksi, mutta kumpikin ministerikausi päättyi Mandelsonin noloon eroon, kun hänen väitettiin toimineen vähintään varomattomasti ellei suorastaan epäeettisesti sidonnaisuuksiensa suhteen. Tämän jälkeenkin Blair nosti hänet vielä komissaariksi Brysseliin, mistä Brown puolestaan kutsui hänet myös Mandelsonin itsensä yllätykseksi vielä kolmannen kerran takaisin kabinettiin.

Tony Blairin New Labour-projektiin liitetty hype sai hetkellistä vastakaikua muissakin Euroopan sosialistipuolueissa, mutta se oli kuitenkin niin brittiolosuhteisiin ja historiaan sidottu, että siihen ei etenkään pohjoismaissa koskaan laajemmin innostuttu. Osin siksi, että monet modernisaation nimissä ajetut uudistukset olivat olleet kaiken aikaa ns. pohjoismaisen mallin osia, osin siksi että projektin lähtökohtana ollut näkemys hyvinvointivaltion markkinavetoisesta uudistamistarpeesta ei oikein ottanut tulta pohjoismaissa, joihin verrattuna Englanti ei koskaan edes ole ollut niitä muistuttava, eriarvoisuutta tehokkaasti tasannut ja globaalitaloudessa hyvin menestyvä hyvinvointivaltio.

Ne jotka ottavat Mandelsonin teoksen käteensä saadakseen paremman kuvan New Labourin projektin sisällöstä kuitenkin pettyvät, sillä kirjasta siitä löytyy hyvin vähän analyysiä eikä edes kuvausta. Mandelson ei myöskään katso, että Blairin ja Bownin välillä olisi ollut varsinaisia poliittisia substanssieroja, mutta herrojen kilpailun koventuessa oli nähtävissä, että Brown halusi lähestyä ”vanhan työväenpuolueen” kannattajia ja painottaa ainakin vähän sosiaalisemmalta vaikuttanutta agendaa. Tätäkään ei otsikkotasoa syvemmin käsitellä juorujournalismin kanssa hyvin kilpailevalla tavalla henkilöiden suhteisiin ja intrigeihin sekä näihin liittyneeseen mediapeliin keskittyvässä kirjassa. 

New Labour -projektin imagonhallinta on kolmas syy, jonka vuoksi sitä ei muualla ole aina ymmärretty. Ehkäpä Labourin kohtaloksi lopulta muodostui uskottavuutensa menettänyt imagonrakentaminen ja kaksiteräiseksi miekaksi osoittautunut mediapeli. Se mitä olen usein ihmetellyt on, että mitä pitää ajatella sellaisesta journalismista ja toimittajakunnasta, joita spin-tohtorit vuosikausia ovat voineet menestyksellä vedättää

.

Elokuu 2011
 
 

Presidentin selityskirja

Yhdysvalloissa ja monissa muissakin maissa presidentit ja vähäisemmät vaikuttajat pyrkivät heti virkakautensa päätyttyä markkinoille pikaisesti (haamu)kirjoitettujen muistelmien kanssa ilman, että ne juurikaan palvelevat historiantutkimusta saatikka rikastuttaisivat kirjallisuutta. Motiiveista päällimmäisiä ovat rahastus ja selittely.

George W. Bushin kahdeksan vuoden presidenttikauteen mahtuu nousuja laskuja. Alku oli vähemmän vakuuttava, kun annetuissa kokonaisäänissä Al Gorelle hävinnyt Bush sai valtakirjan valkoisen talon isännyyteen vasta puoluelinjojen mukaan jakautuneen korkeimmain oikeuden äänestysratkaisun jälkeen. Seuraavana vuonna syyskuun 11 päivän terrori-iskut saivat kansakunnan yhdistymään johtajansa taakse, ja YK:n mandaatilla  Al Qaidan-suojelijaksi osoittautunutta Afganistanin Taleban hallitusta vastaan aloitettujen sotatoimien alkumenestys nostivat hänen suosionsa hetkellisesti huippuunsa. Yhdysvalloille ja Bushille tämä oli kaikki samaa sotaa terrorismia vastaan, johon Bushin retoriikka koko ajan nojasi. Siihen liittyi myös heti syyskuun iskun jälkeen Bushin varomaton puhe ”ristiretkestä”, jonka hän nopeasti vähin äänin hautasi ja jota hän ei kirjassaan edes mainitse.

Sota-presidentin suosio alkoi hiipua ilman YK:n mandaattia aloitettua ja vääriksi osoittautuneilla tiedustelutietoilla perustellun Irakin sotaretken seurauksena, vaikka Bush vielä mandaattinsa saikin uudistettua v. 2004 vaaleissa. Toisella kaudella hänen suosionsa romahti myös finanssikriisin vauhdittamana niin, että republikaanien presidenttiehdokas John McCain joutui kampanjoimaan pitämällä varsin suurta etäisyyttä edeltäjäänsä, kuten Bush vähän happamasti noteeraa.

Muistelmista välittyy kuva itseensä tyytyväisestä ja päätösten oikeutukseen uskovasta presidentistä. Se ettei kaikki kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä ei johtunut vääristä päätöksistä, vaan niiden toimeenpanossa ilmenneistä ongelmista. Irakin sodan perusteet olivat oikeat, mutta tiedustelutiedot, joihin ”kaikki” uskoivat, osoittautuivatkin vääriksi. Katrina-hirmumyrskyn synnyttämä katastofi hoidettiin asianmukaisesti, mutta paikallisviranomaiset pettivät jne. 

Kirja tarjoaa toki joitakin mielenkiintoisia arvioita ja kuvauksia, kuten esimiestäänkin kovalinjaisemmasta varapresidentti Dick Cheneystä, Ted Kennedystä, jonka kanssa harjoitettua yhteistyötä kouluopetuksen uudistamiseksi Bush kiittää, sekä presidentin isästä presidentti George H.W. Bushista, josta poika kirjoittaa kunnioittavasti ja ihailevasti. Poika näkee useissa kohdin myös vaivaa osoittaakseen, että myös isä-Bush vastoin yleistä epäilyä olisi ollut hänen kanssaan samaa mieltä kaikista merkittävistä päätöksistä, mutta onnistuu paremminkin vahvistamaan näitä epäilyjä.

Sellaista henkilökohtaista otetta kirjassa ei kuitenkaan ole, joka valaisisi uudella tavalla Bushin henkilökuvaa. Siihen on aina kuulunut amerikkalaiseen tyyliin hiottu versio perheestä ja avoin uskonnon esittely presidentin päivittäisistä Raamatun-lukutuokioista alkaen.

 Elokuu 2010