Olen usein sekä Suomessa että ulkomailla erilaisissa historiakeskusteluissa Suomen osalta todennut, ettei meillä ole käyty enää vuosikymmeniin mitään sellaisia väittelyitä historiastamme ja sen tulkinnoista, jotka olisivat 80-luvun saksalaisen historikerstreitin  tavoin nostaneet koulukunnan koulukuntaa vastaan, tai edes keränneet suppean historianharrastajapiirin ulkopuolellekin ulottunutta näkyvyyttä.

En tässä tilaisuudessa varsinaisesti ole vielä perumassa näkemystäni, jonka mukaan Suomessa vallitsee nykyisin varsin laaja historiantutkijoiden konsensuaalinen yhteisymmärrys menneisyytemme suurten linjojen tapahtumista ja suurelta osin myös tulkinnoista ja esitystavoista. Kun olen tätä tilaisuutta varten valmistanut puheenvuoroani, jonka alkuperäisenä otsikkona oli arviointi emeritusprofessori Matti Klingen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vaikutuksesta, olen joutunut kuitenkin vähän tarkistamaan käsitystäni. Jos joku historioitsija Suomessa on onnistunut tällaista konsensuksen murentavaa keskustelua ja debattia aikaansaamaan, on se juuri Matti Klinge.

Vastakarvojen nostattamisen ei aina tarvitse perustua vain siihen mitä joku sanoo, tähän vaikuttavat myös se kuka ja miten hän sen sanoo. Tämän tietää hyvin myös Matti Klinge, joka osaa myös tahallisen provokaation taidon ja osaa nauttia synnyttämästään hämmennyksestä ja vastustuksesta.

Tällaisessa tilaisuudessa on mahdotonta läpikäydä koko Klingen ällistyttävän laajaa kirjallista tuotantoa. Siksi keskityn siihen teokseen, joka tässä laajassa tuotannossa on synnyttänyt eniten keskustelua ja vastaväitteitä. Tämä on Schildts förlagin vuonna 1996 julkaisema, Suomen historiasarjan kolmentana osana ilmestynyt Kejsartiden teos sekä sen vuotta myöhemmin julkaistu suomenkielinen laitos Keisarin Suomi.

Polemiikki käynnistyi jo teoksen nimestä. Ei siis Keisarin tai keisarillisen ajan Suomi, ei liioin autonomian, suurruhtinaan eikä tsaarin aika, vaan aina isolla kirjaimella kirjoitetun Keisarin Suomi, joka korostaa ikään kuin Suomen olleen keisarin henkilökohtaisessa hallinnassa tai hänen omaisuuttaan. [Minäkin sain Klingeltä huomautuksen, kun Viron historiaa käsitellessäni olen käyttänyt käsitettä ”tsaarinvalta”, joka kuitenkin tuon maan historian kontekstissa on oikea termi.] Siitä, että tällä nimityksellä on Klingen käytössä yksiselitteisen myönteinen kaiku, ei ole epäilystäkään.

Keisarin/Suurruhtinaan/autonomian ajan historiankirjoitus on toki ennen Klingeäkin ollut kiistanalaista. Jokaisen maan valtiokehityksen ja historian tulkintaan liittyy poliittisia näkökohtia ja intohimoja. Näin on erityisesti Suomen osalta, jossa 1800-luvun historian ja Suomen oikeudellisen aseman tutkimus ja tulkinta olivat läpeensä poliittisia kysymyksiä. Suomen valtion synty ja oikeudet oli väkisin ajoitettava v. 1809 Porvoon maapäiville ja tarkoituksenmukaiseen tulkintaan siitä, mitä tsaari Aleksanteri siellä oikein lupasi ja vahvisti. Tämä kiistely liittyi ns. ”sortovuosien” – Klingeä myötäillen lainausmerkeissä – suomalais-venäläiseen oikeusoppineiden ja historioitsijoiden oman aikansa historikestreitiin.

Osmo Jussila on historioitsijoistamme tehnyt ehkä eniten asettaakseen tämän Suomen asemaa koskeneen poliittisluontoisen polemiikin oikeaan, myös venäläisen ja kansainvälisen näkökulman kattavaan kontekstiinsa. Hänen aiempiin töihinsä pohjautunut kokoava suurteos Suomen suurruhtinaskunta vuodelta 2004 on pannut pisteen enimmälle poleemiikille ja paaluttanut sellaisen faktapohjan, joka vähän samalla tavoin kuin Mauno Jokipiin Jatkosodan synty vuonna 1988 teki lopun tarpeesta jatkaa väittelyä siitä, mitä tehtiin, sanottiin ja tapahtui. Mutta faktapohjan riidattomuus ei sellaisenaan ole, näissäkään tapauksissa, poistanut erilaisten painotusten ja tulkintojen jatkuvaa esiintuloa ja niistä käytävää keskustelua. 

Osmo Jussilan teos kertoi sen miten Haminan rauhansopimuksessa Venäjälle luovutetuista kahdeksasta itäisen Ruotsin maakunnasta kehittyi oma valtionsa, joka saattoi suotuisassa tilanteessa joulukuussa 1917 julistautua itsenäiseksi.  Koska mitään ”Suomea” ei vielä Haminan rauhan aikoihin ollut olemassa on Suomen valtiosta puhuminen jo 1800-luvun alussa sekä käsitteenä että reaaliolentona anakronismi. Kun itse J.V. Snellman erehtyi v. 1861 eräässä kirjoituksessaan toteamaan, että Suomesta oli vähitellen kehittynyt valtio, jollainen se ei vielä v. 1809 ollut, joutui hän nopeasti kotimaisen kritiikin edessä perääntymään suomalaiskansalliselle tulkintalinjalle, jonka mukaan valtio oli jo tuolloin ollut olemassa ja Venäjän taholta sellaiseksi tunnustettu.

1800-luvun jälkipuolen suomalainen nationalismi ja perustuslaillisuus nojasivat vahvasti suomalaisten omaan historian ja lakien tulkintaan. Se nostatti vastaavasti Venäjällä toisen tulkinnan Suomen asemasta. Ei sekään ollut sen virheettömämpi eikä objektiivisempi kuin suomalainen tulkinta, mutta ei myöskään lähtökohtaisesti väärä eikä sillä tavoin uusi, että ns. sortovuodet voitaisiin selittää yksinomaan Venäjällä tapahtuneen suunnanmuutoksen seurauksena. Jussilan koko teoksen näkökulma oli yleisvaltakunnallinen, toisin sanoen se tarkasteli kehitystä rinnan suomalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta. Tämä perusteltu tarkastelutapansa auttoi myös arvioimaan ja ymmärtämään kenraalikuvernööri Bobrikoffin ohjelmaa ja toimintaa objektiivisemmin ja riisuttuna siitä demonisoinnista, jonka kohteeksi hän Suomen historiankirjoituksessa pääsääntöisesti on joutunut.
 
Se että Jussilan teos ei enää herättänyt samankaltaista polemiikkia kuin Klingen varhaisempi työ osoittaa, että provosoimista huomattavasti Jussilaa vähemmän karttanut Klinge oli jo ehtinyt omalla tulkinnallaan ottaa vastaan tiukimmat loukkaantuneet vastaväitteet ja mielenpahoittamisen ilmaukset. Sitä paitsi Jussilan teos ei, toisin kuin Klingen Kejsartiden, pyrkinyt esittämään samalla tavoin kattavaa kuvausta Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä.

Tosin Klingenkin historiankirjoitusta on arvosteltu rajallisuudesta. Siinä missä hän on ollut eturivissä avaamassa suomalaista historiankirjoitusta laajemman kansainvälisen kontekstin ymmärtämiseen ja huomioimiseen, on häntä myös arvosteltu sosiaalisen tarkastelun suppeudesta. Kieltämättä hänen historiansa usein avautuu yliopiston ja hallituspalatsien ikkunoista tavalla, joka jättää ei-akateemisen ja muun kuin kapean säätyläisten kerrostuman näkökulman ja kokemuspiirin kerronnan ulkopuolelle.

Tällaista kritiikkiä on aika ajoin esitetty Klingen tavasta käsitellä historiaa, mutta Keisarin ajan vastaanotossa se ei kuitenkaan esittänyt kovin  keskeistä osaa. Tässä vastaanotossa oli toki monia sivujuonteita yhtenä niistä Klingen suhtautuminen suomenruotsalaisiin yleensä ja erityisesti hänen kieltäytymiseensä ”finländare” sanan käytöstä. Ankarimman tuomion tästä esitti Västra Nylandissa kirjoittanut Henrik Cederlöf ja hyvänä kakkosena Mårten Ringbom Hufvudstadsbladetissa, mutta muitakin suomenruotsalaisia tämä on häirinnyt. Heidän silmissään Klingen syntiä ei varmaan lievittänyt vaan paremminkin pahensi se, että teoksen tekijä oli ruotsinkielisen professuurin haltija ja kirjoittanut teoksensa ruotsiksi.

Toinen helposti ennustettava erityispolemiikki syntyi Klingen tavasta käsitellä ”jääkäri”-liikettä ja kirjoittaa sana lainausmerkkien välissä ja rinnastaa se rohkeasti vapaaehtoisesti Venäjän armeijaan hakeutuneiden suomalaisten kanssa. Tässäkin kritiikissä yhdistyi myös kielikysymys ja monien paheksuva reaktio Klingen kuvaukseen jääkäriliikkeen perustajista liberaalit arvot hylänneinä Akademiska Sångföreningenin germanofiileinä.

Nämä olivat kuitenkin sivujuonteita itse teoksen pääteesiin, jota jo kirjan nimen valinta kuulutti. Keisarin aika ei Klingen katsannossa ollutkaan vielä ainakin minun aikani koululaitoksen perinteisen historiankuvauksen mukaista loppua kohden yltynyttä sorron, alistamisen tai miehityksen aikaa, vaan pääsääntöisesti auvoista, Suomelle suopeiden ja hyväntahtoisten, mutta ymmärrettävien valtakunnallisten näkökohtien ohjaamien Venäjän keisarien alaisuudessa tapahtunutta rauhanomaista Suomea ja suomalaisia hyödyttäneen kehityksen aikaa.

Selkeintä ja eniten huomion saanutta irtaantumista Klingen näkemyksistä edusti Martti Häikiö, jonka poleemisen kirjoituksen otsikko Helsingin Sanomissa oli ”Keisariajan Suomi ei ollut vain menestystarina”. Häikiölle Venäjän hallitsijat olivat ”luunkovia diktaattoreita” ja joutuminen Venäjän imperiumin osaksi ei ollut Suomella onni vaan kehityksen jarru”.

Erityinen tähän liittynyt näkökohta oli kysymys siitä, olisiko Suomen historia ollut onnekkaampi jos maa olisi säilynyt Ruotsin vallan alaisuudessa sen sijaan, että se 1809 siirrettiin osaksi Venäjän imperiumia. Häikiöllä on tässä melko yksiselitteisen selvä näkemys, jonka mukaan Ruotsin alaisuudessa jatkaminen olisi ollut Suomen valtiolliselle ja taloudelliselle kehitykselle edullisempaa, eikä se olisi liioin estänyt Suomen kielen nousua myös Ruotsi-Suomessa. Norjan kivuten itsenäistyminen vuonna 1905 olisi ollut hänen mukaansa Suomenkin tie.

Klingen vastauksessa Häikiölle heijastui ehkä jo henkilökohtainen loukkaantuminenkin, mutta hän torjui Häikön näkemykset vedoten mm taloushistorioitsijoihin,”jotka ovat osoittaneet, Suomi oli vuonna 1809 ehkä Euroopan köyhin maa, mutta Maailmansotaan mennessä se oli noussut eurooppalaisen keskitason tuntumaan”. Samoin hän kuvaa tuota vuosisataa koko suomalaisen kulttuurin nousemisena suhteellisesti korkeammalle kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Tätäkään näkemystä Häikiö ei niellyt. Näkemyserot heijastuivat jatkopolemiikissa myös suhtautumisessa sellaisiin Häikiön korostamiin käsitteisiin kuin ”itsenäisyystahto” ja ”vapaudenrakkaus”, joita Klinge ei näe relevantteina ennen vuotta 1918.

Tukea näkemykselleen Suomen asemasta Klinge sai mm Osmo Jussilalta, joka Klingeä vapaammin antautui ”what if”-jossitteluun siitä, miten Suomen olisi voinut Ruotsin alaisuudessa käydä. Tässä polemiikissa on tietenkin huomattava, että näkemykset siitä mitä Ruotsin alaisuudessa olisi ollut Suomen osa voi olla myös riippumaton siitä, yhtyykö Keisarin ajan arvionnissa Häikiön vai Klingen näkemykseen. Näin esim. Eino Jutikkala on samanaikaisesti ollut häikiöläisellä kannalla siinä, ettei Venäjään liittäminen ” välttämättä ollut mikään edistysaskel Suomen historiassa”, mutta pidätellyt spekulointia siitä, millainen kehitys olisi ollut Ruotsin vallan jatkuessa.

Tätä viidentoista vuoden takaista polemiikkia arvioidessa voi saada deja vu-kokemuksen. Monia puheenvuoroja lukiessa tulee tunne paluusta vanhaan keisarinaikaiseen vastakkainasetteluun, jossa äänessä ovat jälleen yli sadan vuoden takaista argumentaatiotaan kertaavat perustuslailliset ja suomettarelaiset, joskus jopa sivistyneen kanssakäymisen muotoja uhmaavin äänenpainoin.

Samanaikaisesti polemiikissa näkyy myös uudemman ajan kysymyksenasettelu tilanteessa, jossa Neuvostoliitto oli hajonnut. Kiistely keisariajasta Suomen historiassa on siten yhdellä tasolla myös analogista sen kanssa, miten tulkitaan Suomen asemaa ja kehitystä sodanjälkeisellä yya-kaudella supervalta Neuvostoliiton naapurina. Tästäkin Matti Klingellä, ei yksinomaan historioitsijana, vaan myös Paasikivi-seuran perustajajäsenenä vuodelta 1958, on selkeitä näkemyksiä, jotka ottavat yhteen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen popularisoituneen ”rähmälläänolo”-pamflettitutkimuksen kanssa.

Tähän uudempaan asetelmaan liittää itsensä myös Martti Häikiö, joka näki suomalaisesta menestystarinasta puhumisen varmuudella oikeutetuksi vasta 1990-luvun lopulla kun ”eurooppalaisen tasavertaisuuden symboli, EU-puheenjohtajuus, toteutuu”.

Tästä huolimatta Klingeä ei todellakaan pidä eikä voi yhdistää siihen kansallisten historioitsijoiden ja/tai poliitikkojen koulukuntaan, jonka edustajat pitävät Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa onnettomuutena. Klinge on päinvastoin eurooppalaisen Suomen ja eurooppalaisen kulttuurivaikutuksen ja -yhteyden yksi johdonmukaisimpia ja vaikuttavampia puolestapuhujia – paljon enemmän kuin ne, joille eurooppa on vain osa transatlanttista siltaa.

Klinge on teoksessaan Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys kirjoittanut keisariajan historiagrafian olleen ”peruslähtökohdaltaan nationalistista ja ainakin implisiittisesti perspektivististä korostaessaan kansallista kehitystä ’kohti’ itsenäistä ja suomenkielistä Suomea. Tällöin muu kuin Suomea koskeva historiankirjoitus on jäänyt sivuasemaan.”

Siten eurooppalaisuus ja Suomen aseman ja kehityksen tarkasteleminen osana yleiseurooppalaista viitekehystä on juuri Klingen historianäkemyksen ja tutkimustyön keskeinen lähtökohta. Ja huomattakoon että siihen kuuluu itsestäänselvyytenä se, että myös Venäjää on tarkasteltava ja käsiteltävä tässä eurooppalaisessa viitekehyksessä samalla tavoin ja ilman ennakkokäsityksiä kuin muitakin maanosamme ja kulttuuripiirimme maita.

On tunnustettava, että olen ollut joskus ärtynyt joistain Klingen maneereista ja hänen kielenkäyttöönsä, terminologiaansa ja muuhun liittyvistä idiosynkrasioista, mutta niihinkin tottuu. Olenkin oppinut suhtautumaan niihin usein aivan tahallisina provokaatioina, joista tunnetun ohjeen mukaan ei pidä provosoitua. Samoin saatan joskus pitää hänen tapaansa tarkastella maailmaa yliopistojen ja hallintopalatsien ikkunoista turhan kapeana ja sellaisena joka johtaa hänen piirtämänsä historiankuvan tietynlaiseen sosiaaliseen rajoittuneisuuteen. Kaikki tämä on kuitenkin vähämerkityksellistä sen rinnalla, että menneisyyden kokonaiskuvaajana ja tulkitsijana hän on avannut myös minulle uusia näkökulmia. Historioitsija joka tällaiseen kykenee, on samalla  aina myös varteenotettava yhteiskunnallinen ja poliittinen vaikuttaja.

 Arvoisat kuulijat,

Tämän puheenvuoroni kirjoittaminen on saanut minut myöntämään, ettei historiantutkimuksen konsensus Suomessa olekaan niin laajaa yksimielistä kuin olen olettanut. Tätä en suinkaan harmittele vaan tervehdin sitä tyytyväisyydellä, sillä niin uusien lähteiden kuin näkökulmien ja tulkintojen aiemmat näkemykset haastavakin esiintyminen on myös historiatieteelle ja sen kehitykselle hyvä ja tervetullut asia.

Jos Matti Klingeä ei olisi hänet pitäisi äkkiä keksiä, sillä ilman häntä suomalainen historiakirjoitus ja -ymmärrys olisi paljon kapeammalla pohjalla kuin se nykyisin on.

Sattuneesta syystä tämän puheenvuoroni valmistelu on jäänyt vähemmän perusteellisen valmistelun varaan kuin mitä alkuperäinen ambitioni olisi edellyttänyt. Niinpä joudun lopettamaan toivomukseen, että seuraavaan hallitusohjelmaan kirjataan, että ”hallitus käynnistää laajan poikkitieteellisen projektin professori Matti Klingen historiagrafian yhteiskunnallisen ja poliittisen vaikutuksen selvittämiseksi julkaistavaksi hänen 80-vuotispäivänään”.

Suomen eduskuntavaalit nousivat kansainvälisessä mediassa poikkeuksellisen laajan mielenkiinnon kohteeksi. Tylsästä pohjoismaasta tuli yht’äkkiä hetkellisesti mediajulkkis. Monilla teistä on omakohtaista kokemusta siitä kiinnostuksesta, joka kohdistui Suomen asemaan ja linjauksiin sekä asemamaiden päättäjien että median taholta. Vaalien jälkeen on esitetty kysymyksiä siitä, muuttuuko Suomen linja ja politiikka yleensä ja EU-asioissa erityisesti?

Vastaan tähän hallitusohjelman mukaisesti, mutta sitä ennen joitain näkemyksiä vaalitulokseen ja perussuomalaisten poikkeuksellisen suureen vaalivoittoon vaikuttaneista asioista. Kasvaneella EU-kritiikillä yleensä ja euromaiden velkakriisillä erityisesti on ilman muuta ollut huomattava vaikutus vaaleihin, mikä näkyi myös muiden puolueiden kuin vaalivoittajien kautta.

Vähempi merkitys on ollut suurimman huomion saaneella ns. maahanmuuttokriittisyydellä, joka Suomessa käy sievistelevästä ilmaisusta sille mitä muualla kutsutaan rasismiksi ja muukalaisvihaksi. Tämä kysymys epäilemättä vaikutti perussuomalaisten ryhmän kokoonpanoon eräiltä hyvin tunnetuilta osilta, mutta en usko, että sillä on ollut puolueen kokonaismenestykseen kovinkaan suurta vaikutusta. Toistaiseksi en myöskään näe, että se edustaisi mitään laajempaa valtavirtaa puolueessa vaan sen ovat omineet eräät selvästi omalla puolueen yleislinjasta poikkeavalla tavalla äärimmäisen kansallismielisyyden edustajina profiloituneet edustajat. Puolueen johto ei voi kuitenkaan loputtomiin pitkittää selvän pesäeron tekemistä näihin äärimmäisilmiöihin.

Näiden vaalien jälkeen on hallitusohjelman johdannossa tarkoituksellisesti korostettu, että Suomessa kaikki ovat samanarvoisia sukupuolesta, iästä, alkuperästä, kielestä, uskonnosta, vakaumuksesta, mielipiteistä, terveydestä, vammaisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muusta henkilöön liittyvästä syystä riippumatta. Hallitus toimii määrätietoisesti rasismia ja syrjintää vastaan.

Vaalituloksen suurin tekijä oli muutoksen kaipuu. Mihin sitten muutosta haluttiin? Varmaan erittäin moniin asioihin henkilökuvista alkaen, mutta kaiken takaa löytyy mielestäni hyvin selvänä nimittäjänä ihmisten tyytymättömyys jo pitkään jatkuneeseen eriarvoistumiskehitykseen, tulo- ja varallisuuserojen kasvuun ja hyvinvointivaltion rapautumiseen.

Suomessa on aina kestetty vaikeita aikoja. Nytkin esim. eurokriisin laskuja maksettaisiin rauhallisemmin, vaikka toki hammasta purren, jos koettaisiin että laskut maksatetaan oikeudenmukaisesti itse kunkin varallisuuteen ja tulotasoon suhteutettuna. Eriarvoistumiskehityksen pysäyttäminen ja tuloerojen kaventaminen nousikin aiheesta hallitusneuvotteluissa keskeiseen asemaan ja se on myös hallitusohjelmassa tärkeällä paikalla. Nähtäväksi jää ovatko ohjelmassa mainitut keinot ja niihin sitoutuminen riittäviä siihen, että kansalaisten odottama muutos todella myös toteutuu tällä vaalikaudella.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa hallitusohjelma edustaa jatkuvuutta, ei vain edellisen vaan myös sitä edeltäneiden hallitusten linjausten kanssa ja hallitusneuvotteluissa tämä osio saatiin ensimmäisenä ja suuremmitta vaikeuksitta valmiiksi.

Vaikka seuraavan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelu on suurten peruslinjojen osalta saanut ohjelmassa selkeät eväät, tulee selonteon valmistelu ja käsittely olemaan haastava harjoitus ennen muuta siksi, että tällekin sektorille asetetut menojen vähentämiseen johtavat rakenneuudistusvaatimukset tulevat varmasti herättämään monenlaisia intohimoja.

Jatkuvuus korostuu myös EU-politiikassa – myös siinä suhteessa, että tämäkin hallitus ilmoittaa edeltäjänsä tavoin suhtautuvansa vakavasti kansalaisten EU:n toiminnasta esittämään kritiikkiin. Neljässä vuodessa kritiikin sävy on kuitenkin tiukentunut ja se heijastuu myös EU-politiikkaan, paitsi siten mitä olemme velkakriisin osalta linjanneet, myös siinä, että ohjelmassa painotetaan toissijaisuusperiaatetta ja pitäytymistä sellaisesta säätelystä, jonka tavoitteet voidaan saavuttaa yhtä hyvin tai paremmin kansallisella tasolla.

Samanaikaisesti sitoutumisemme unioniin säilyy vahvana, sillä EU on Suomen tärkein kansainvälisen yhteistyön vaikutuspaikka. Tässä tärkein väline on Unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, jota haluamme vahvistaa ja jota useimmiten myös muutoin eurokriittisetkin kansalaiset Suomessa tukevat.

Unioni on Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä saanut uusia institutionaalisia välineitä ulkosuhteiden hoitoa varten. EU:n ulkosuhdehallinto ansaitsee tukemme ja yhden äänen politiikka on Suomen etu. On kuitenkin huolestuneena todettava, että uuden sopimuksen sisäänajo on osoittautunut ennakoitua hankalammaksi. Muutoinkin on sekä ulkoasiainneuvoston toiminnassa ja asioiden valmistelussa että jäsenvaltioiden sitoutumisessa yhteiseen toimintaan nähtävissä puutteita ja heikkouksia.

Kuitenkin samanaikaisesti sekä EU-kansalaisten että muun maailman odotukset siitä, että unioni kykenisi tehokkaasti vaikuttamaan arvojensa mukaisesti kansainväliseen politiikkaan, ehkäisemään kriisien syntyä ja osallistumaan niiden ratkaisemiseen sekä kaikin tavoin vaikuttamaan paremman globalisaation hallinnan puolesta ovat kasvaneet. EU:n ulkoisen toiminnan puutteiden korjaaminen ja unionin sisäisen ja ulkoisen toiminnan yhtenäisyys ovat edellytyksiä sille, että EU voi menestyä globaalina toimijana.

EU on Suomen tärkein vaikutuskanava globaaliin kehitykseen. Suomi haluaa olla aktiivinen EU:n piirissä käytävässä strategisessa keskustelussa siitä, miten taataan EU:n globaali vaikutusvalta ja mitkä ovat EU:n tavoitteet globaalin kehityksen ohjaamisessa. Yhtenä keinona on hallitusohjelmaan kirjattu osallistuminen EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian päivittämiseen.

Talouskriisi on myös heikentänyt EU:n asemaa kansainvälisenä toimijana. Päällimmäisenä mielikuvana on puutteellinen kyky hoitaa oma talous kuntoon ja tarttua rakenteellisten ongelmien ratkaisuun. Samalla kun tämä heikentää EU:n globaalia vaikutusvaltaa, se ruokkii sisäänpäin kääntymistä ja nationalismia jäsenvaltioissa.

Talouskriisin vaikutukset ovat olleet merkittäviä. Kriisi ei ole ohi, vaan sen taloudelliset ja poliittiset vaikutukset järkyttävät kansainvälisiä suhteita edelleen. Talouskriisi on vauhdittanut globaalien valtasuhteiden muutosta. Talous on tänään johtava voima. Siksi oman kansantalouden vastuullisessa hoitamisessa on kyse myös mahdollisuuksista vaikuttaa globaaliin kehitykseen.

Talouden painopisteen siirtyminen nouseviin talouksiin on nopeutunut ja niiden kansainvälinen asema on edelleen vahvistunut. Globaalihallinnassa ja arvojen kilpailussa länsimaat ja nousevat vallat joutuvat hakemaan uutta vastuunjakoa ja yhteistyötä. Valta on hajallaan kansainvälisten suhteiden eri sektoreilla, ja valtioiden rinnalla muiden toimijoiden merkitys kasvaa.

Globaali kehitys

Epävarmuuden maailmassa kohtuullisen varma ennuste on, että globaalin talouden kasvu tulee siirtämään talouden painopistettä pois Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ja että poliittinen vaikutusvalta hajaantuu uuteen muottiin. Globaali talous globalisaation oloissa ei enää ole eikä voikaan olla samalla tavoin läntisten teollisuusmaiden johtama prosessi kuin tähän asti. Monet läntiset teollisuusmaat joutuvat nyt – talouden ongelmien vuoksi – kiinnittämään enemmän huomiota sisäisten ongelmien ratkaisuun ja miettimään talouden reunaehtoja globaalien toiminnan ja vastuunkannon mitoittamisessa, mikä myös voi houkutella vahingolliseen sisäänpäin kääntymiseen ja kansainvälisestä vastuusta vetäytymiseen.

Yksikään globaalin maailmantalouden toimijoista ei enää voi saavuttaa eikä ylläpitää muille ehtojaan sanelevaa johtoasemaa. Sellainen pyrkimys johtaa vain epäterveeseen kilpailuun ja pahimmassa tapauksessa konflikteihin.

Kaikkia toimijoita sitoo kestävän kehityksen saavuttamisen välttämätön reunaehto. Meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla vain muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisten ja heidän muodostamiensa valtioiden toiminnot maailmanlaajuisesti ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään kehitykseen.

Tämä voi toteutua vain siten, että kaikki sitoutuvat tehokkaaseen monenkeskiseen yhteistyöhön, jossa YK-järjestelmä on keskeisessä osassa. YK:n yleiskokous ei kuitenkaan voi olla sellainen G-193, joka johtaisi tätä kehitystä. Tätä varten on jo vakiintunut G 20 ryhmittymä, jossa toisin kuin muissa suppeissa ryhmissä kaikki maailmantaloudessa suurimman painoarvon omaavat johtavat valtiot, joiden kautta valtaosan maailman väestöstä on edustettuna.

Valtaosa, mutta eivät kaikki. Yksi mahdollisuus parantaa G 20 työn legitimiteettiä ja edustavuutta on YK:n turvaneuvoston reformi, jonka jälkeen uuden ja edustavamman turvaneuvoston jäsenkunta voisi muodostaa G 20 rungon. On muistettava että G 20 valmisteltujen linjaukset saavat oikeutuksensa ja sitovuutensa vain YK:n päätösten ja kaikille valtioille avoimien sopimusten kautta.

G 20 pystyi finanssikriisin puhjettua sopimaan monista tärkeistä toimista kriisin liennyttämiseksi, mutta isoimmat haasteet koskevat vastaisten kriisien estämistä, jossa työ on vasta alullaan. Olennaista G20:n merkitykselle on, laajentuuko sen toiminta talouspolitiikasta muihin globaaleihin avainkysymyksiin kuten ilmastonmuutoksen torjuntaan, köyhyyden poistamiseen, energia- ja raaka-ainekysymyksiin tai turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin kuten aseidenriisuntaan, joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseen tai sotilaallisen ja siviilialan kriisinhallintaan.

YK:n tulee olla ensisijainen foorumi, missä globaalia kehitystä ohjataan. Suomi on valmis kantamaan vastuuta YK:ssa ja toimimme YK:n legitimiteetin ja toimintakyvyn vahvistamiseksi. Turvallisuusneuvoston vaihtuvan jäsenyyden hakeminen ei ole meille arvovaltakysymys vaan perustuu siihen, että haluamme myös tällä vaikuttajapaikalla olla toteuttamassa aktiivista YK-politiikkaa. Hallituskaudella päivitetään YK-strategiamme tavoitteena parantaa YK-politiikkamme vaikuttavuutta.

Suomi on vahvistanut tukeaan rauhanvälitystoiminnalle ja saanut YK:n yleiskokouksessa hyväksymisen yhdessä Turkin kanssa esittämälleen päätöslauselmalleen. Emme kuitenkaan saavuta tavoittelemaamme asemaa rauhanvälittäjänä vain oman tahtomme ja tunnustusta saaneiden suomalaisdiplomaattien varassa, vaan se edellyttää myös konfliktien ennaltaehkäisyyn ja ratkaisemiseen tarvittavien toimintojen riittävää resurssointia, mihin yhtenä mahdollisuutena on hallitusohjelmassa mainittu mahdollisen vakauttamisrahaston perustaminen.

Hallitusohjelmassa sanotaan, että ”globalisaation parempaan hallintaan liittyvät kysymykset ovat Suomen kansainvälisen yhteistyön keskeinen kohde” ja ”hallitus toimii globalisaation hyötyjen oikeudenmukaisen jakautumisen ja siihen liittyvien epäkohtien ja epävarmuuden vähentämiseksi” ja kestävän kehityksen toteuttamiseksi.

Ohjelman mukaan Suomi toimii kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden vakauden, läpinäkyvyyden ja vastuullisuuden lisäämiseksi, keinoina mm. kansainväliset verot, rahoitusmarkkinavalvonnan tiukentaminen, riskikasautumien ennaltaehkäiseminen ja veroparatiisien sulkeminen. Korostamme kaikkien toimijoiden sitouttamista yhteiskuntavastuuseen ja kansainvälisten ympäristöä ja työelämää koskevien normien noudattamiseen.

Tätä globalisaation parempaan hallintaan tähtäävää agendaa edistäessämme on syytä toimia avoimessa yhteistyössä sekä kotimaisen että kansainvälisen kansalaisjärjestökentän kanssa ja käyttää hyväksi niitä suhteita, joita globalisaatiota ja demokratiaa koskeneen Helsinki-prosessin myötä eri toimijoiden kanssa loimme.

Muutos se ikuista on ainoastaan”

Epävarmassa maailmassa tapahtuu vähittäisten muutosten lisäksi myös yllätyksellisiä ja äkillisiä muutoksia, joilla on taipumus olla useammin kielteisiä kuin myönteisiä. Jälkimmäisestä on kuitenkin esimerkkinä arabikevät, joka osoitti, että muutoksia voi tapahtua siellä, missä olemme nähneet vain pysähtyneen tilanteen. Sekä taloudelliset että poliittiset muutokset leviävät aiempaa nopeammin maasta toiseen: dominoiden ja tartuntojen merkitys on korostunut – sekä hyvän ja toivottavan, mutta myös huonon ja epätoivottavan kehityksen osalta.

Arabikevät näytti, että arvopolitiikka on kansainvälisten suhteiden etualalla jälleen. Demokratialla on mahdollisuus edetä ensimmäisen kerran Euroopan yhtenäistymisen ja Aasian nousun jälkeen – ja se tapahtuu ilman EU:n tai Yhdysvaltain työntöä. Alueelliset Turkin kaltaiset demokraattiset maat nousevat tärkeään osaan. EU:n tulisi jatkaa avun ja tuen antamista siirtymämaille Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, vaikka emme voi tarkkaan tietää, mihin kumoukset viime kädessä johtavat. Meidän ei myöskään tule pyrkiä tekemään valintoja näiden maiden äänestäjien puolesta.

Hallitusohjelman mukaisesti Suomi edistää oikeusvaltion, demokratian ja ihmisoikeuksien kehitystä kahdenvälisissä suhteissaan ja kansainvälisissä järjestöissä rakentavalla ja tuloksiin pyrkivällä otteella. Sitä, miten tätä voidaan toteuttaa tulee tämän jälkeen käsittelemään suurlähettiläspäiviemme tämänkertainen ulkomainen kutsuvieraamme Mary Robinson, joka Irlannin entisenä presidenttinä ja YK:n aiempana ihmisoikeuskomissaarina sekä monien kansainvälisten näitä tavoitteita edistävien prosessien keskeisenä toimijana omaa ainutlaatuisen kokemuksen ja näkemyksen tähän liittyvistä haasteista ja mahdollisuuksista.

Hallitusohjelma korostaa luonnollisesti myös kahdenvälisten suhteiden merkitystä. Erityisesti painotetaan suhteiden luomista ja etujen valvomista suhteessa nouseviin valtioihin. Keskeisten kahdenvälisten suhteiden osalta tulemme päivittämään Venäjä-toimintaohjelman ja laatimaan strategian kahdenvälisistä suhteista Yhdysvaltoihin ja Kanadaan.

Pohjoismaisessa yhteistyössä ei ole kyse ensi sijassa kahdenvälisistä suhteista vaan likeisesti toisiinsa historian, kulttuurin, arvojen ja ns. pohjoismaisen yhteiskuntamallin yhdistämästä kansainyhteisöstä. Kun kaikkien pohjoismaiden ulkoasiainhallinnot kohtaavat samoja säästö- ja kustannuspaineita, on meillä vielä paljon tehtävää edustustoverkkojemme kaikkien yhteistyö ja yhteiskäyttö mahdollisuuksien hyödyntämisessä.

Norjan traagiset tapahtumat korostavat, miten tärkeätä on pohjoismainen yhteisvastuu ja yhteistyö yhteiskuntiemme turvallisuudelle ja hyvinvoinnille. Tapa, jolla norjalaiset ovat murhenäytelmän jälkeen asettuneet puolustamaan avoimen ja keskinäisen vastuunkannon yhteiskuntaa on esimerkillinen ja ihailtava. Se antaa myös meille aiheen olla yhtä selkeästi puolustamassa pohjoismaista arvoperustaa Suomessa.

Ei riitä, että luettelemme hyvinvointivertailujen saavutuksia, vaan joudumme myös pohtimaan syitä pahoinvoinnin ja siitä kumpuavan väkivallan taustalla. Globalisaation edut ja lieveilmiöt kulkevat käsi kädessä tässäkin asiassa. Lisääntynyt vihapuhe tulee lähelle meitä jokaista, emmekä voi jäädä sivustakatsojiksi vaan siihen on kaikkialla suhtauduttava nollatoleranssilla.

Omasta yhteiskuntamallistamme – pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta – huolehtiminen lisää siksi myös kansainvälistä painoarvoamme. Kun pohjoismaisen yhteistyön keskeisenä teemana on globalisaatio perustuu se siihen, että emme vain katso yhdessä, miten siihen parhaiten voimme asemamme säilyttäen sopeutua, vaan myös siihen, että pohjoismailla on muiden usein esikuvanaan pitämän pohjoismaiden mallin vahvuuksiin nojaten paljon väestömme ja taloutemme painoarvoa enemmän vaikutusvaltaa globaalien haasteiden ratkaisemisessa.

UM:lle ja UM:n henkilöstölle

Tässäkin tilaisuudessa on syytä osoittaa kiitokset kaikille ulkoasiainministeriön työntekijöille sekä kotimaassa että edustustoissamme. Eri puolilla maailmaa sattuvat poikkeustilanteet edellyttävät UM:ltä nopeaa toimintaa, mihin odotuksiin henkilöstämme on kiitosta ansaitsevalla tavalla myös kuluneen vuoden aikana vastannut mm. auttamalla hädänalaisia kansalaisia. Kun kiitän ministeriön väkeä, kuuluu iso osa kiitoksista aina myös perheenjäsenillenne.

 Viime vuonna valmistunut henkilöstöstrategia luotiin koko ulkoasiainhallinnolle. Strategian toimeenpanossa henkilöstöllä ja henkilöstöjärjestöillä on keskeinen rooli. Kuten henkilöstöstrategiassa todetaan, työhyvinvointi on koko ministeriön yhteinen asia. Hyvä johtajuus on tärkeää organisaation toiminnan ja henkilöstön työssä viihtymisen kannalta. Pidän omalta osaltani oveni aina avoimena henkilöstöjärjestöjen edustajille.

Ulkopoliittinen vaikuttaminen on yhä enemmän verkostoituneempaa toimintaa, jossa toimitaan yhdessä paitsi muiden valtioiden, myös kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten sekä yritysten ja kansainvälisten järjestöjen kanssa. Suomi-talon konsepti on askel hyvään suuntaan ja tärkeä tavoite – se tuo valtion rahoittamia toimijoita fyysisesti saman katon alle ja sitä kautta parempaan yhteistyöhön.

Avoimmuus kuuluu kansanvaltaisen hallinnon keskeisiin arvoihin, eikä ulkoasianministeriö ole poikkeus. Rohkaisen sen merkeissä teitä ja teidän alaisianne julkisiin esiintymisiin ja aktiiviseen vuorovaikutukseen suomalaisen yhteiskunnan kanssa.